64. vuosi

Joitakin vuosia sitten olimme T:n ja kumppanien kanssa Töölönlahdella Hiroshima-päivänä 6. elokuuta. Sytytimme kelluvia kynttilöitä auringon laskiessa. Paikalle harhautui japanilainen turistiryhmä, joka ihmetteli, että mitä on meneillään. Annoimme ryhmälle pienen infoläpyskän jossa oli hieman tekstiä englanniksi ja he alkoivat tavaamaan tätä keskenään. He vaikuttivat hieman hämmästyneiltä siitä, että Suomessa asti vietetään tapahtuman muistopäivää. Samalla kuitenkin eräs vanha japanilaisen nainen näytti kovin surulliselta ja muut tulivat hänen luo taputtelemaan häntä olkapäille. Vaikka emme osanneetkaan japania oli helppo arvata että tuo vanha nainen oli hibakusha, atomipommituksen kokenut ihminen. Ryhmän johtaja palautti infoläpyskän minulle, kumarsi, sanoi thank you ja ryhmä jatkoi matkaansa.

Viime keskiviikkona saimme uuden tilaisuuden tutustua paikan päällä hibakushiin kun otimme shinkansen-junan Kiotosta Hiroshimaan ja lähdimme asemalta sporalla atomipommin muistomerkille (Genbaku-doomu).Genbaku doomu Kun räpsimme kuvia rakennuksen rauniosta tuli paikalle eräs japanilainen nainen, joka tarjoutui ilmaiseksi oppaaksi muistomerkeille. Hänen äitinsä oli ollut kaupungissa kun atomipommi räjähti ja oli toiminut sen jälkeen vastaavassa vapaaehtoistyössä. Tytär koki että hänen oli jatkettava tätä työtä nyt kun hänen äitinsä oli sairaalassa syövän takia. Saimme kuulla usein kerrotut tarinat pommin aiheuttamista kauheuksista: kuinka ihmisten iho paloi luihin asti tuhansien asteiden kuumuudessa, kuinka paineaallon aiheuttama alipaine sai silmät pursuamaan silmäkuopista, kuinka ihmeen kaupalla hengissä selvinneet kuolivatkin parin viikon kuluessa yllättäen säteilymyrkytykseen etc.Täti näytti henkiinjääneiden piiroksia tapahtuneesta. Tuntui kuin meidät olisi tempaistu Barefoot Gen -sarjakuvaan. Näimme myös punaisiin vaatteisiin puetun Jizo-patsaan, jonka hiotun pinnan kuumuus oli sulattanut karkeaksi ja hautakiviä jotka olivat tummuneet Mustasta sateesta. Mutta opas kertoi myös ylpeänä kuinka nopeasti kaupunki oli sodan jälkeen jälleenrakennettu. Ensimmäinen juna lähti Hiroshiman asemalta kaksi tuntia räjähdyksen jälkeen viemään haavoittuneita hoitoon (asema oli tosin usean kilometrin päässä räjähdyksen keskipisteestä) ja ensimmäinen pankki avasi ovensa parin päivän päästä. Monet olivat huolissaan, että olisiko kaupungissa enää ollenkaan turvallista elää säteilyn takia, mutta radioaktiivisuus laantui jo pian räjähdyksen jälkeen kun lyhytikäiset fissiotuotteet hajosivat nopeasti pois tai huuhtoutuivat taifuunien mukana mereen. Kiitimme kovasti opasta kierroksen jälkeen ja suuntasimme kohti Peace memorial parkia, jossa oli legioonittain koululaisia uniformuissaan kumauttelemassa rauhankelloa.

Puiston penkillä istui kaksi noin kuusikymppistä tätiä paksuissa takeissaan ja huiveissaan. He toivottivat minut tervetulleeksi kaupunkiin ja alkoivat juttelemaan niitä näitä. He sanoivat haluavansa harjoitella englannintaitojaan, vaikka tuntui pikemminkin siltä että he yksinkertaisesti halusivat vain jutella. Heidän mielestään oli varsin kolea marraskuinen keli kun itse taas hikoilin päälle 20:n asteen lämmössä. He kysyivät tietenkin, että onko Suomessa jo lunta. Keskustelu sujui varsin hyvin vaikka aina silloin tällöin tädit joutuivatkin turvautumaan taskutietokoneisiinsa sanoja hakiessaan. He luulivat aluksi, että olen lääkäri – ilmeisesti sen takia, että ’physicist’ ja ’physician’ sanat menivät heiltä sekaisin. Täsmensin, että olen tutkija, vähän niin kuin Hideki Yukawa. Tätien silmät kirkastuivat ja he sanoivat, että ahaa, tottahan toki jokainen tietää täällä kuka Yukawa oli. Tuntui siltä, että jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää niin japanilaisten kanssa pystyy hyvin juttelemaan englanniksi melkein mistä vain. Kysyin lopulta, että olivatko he syntyperäisiä hiroshimalaisia ja kokivatko heidän perheensä atomipommituksen. Toinen tädeistä oli syntynyt vähän sodan jälkeen, mutta sanoi, että hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat kaikki olleet kaupungissa kun pommi oli räjähtänyt. Hänen äidillään oli ollut kolme kertaa syöpä mutta hän oli selvinnyt niistä. Isoäiti oli 95-vuotias ja sairaalassa. Täti jatkoi, että hänen isoisänsä oli ollut puuseppä ja että he itse asiassa istuivat juuri penkillä, jonka kohdalla hänen pajansa oli aikoinaan ollut sodan aikana, vain lyhyen matkan päässä räjähdyksen keskipisteestä. Paineaalto oli tasoittanut kaikki talot paikalta. Kun räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olivat sammuneet tädin isoäiti oli tullut etsimään miestään, mutta paikalta oli löytynyt vain paljon tunnistamattomiksi palaneita ruumita. Lopulta hän löysi erään hiiltyneen luukasan vierestä vasaran. Sen kahva oli ollut puusta ja palanut tuhkaksi, mutta vasaran rautainen pää oli jäljellä. Hän muisti tuon vasaran kuuluneen miehelleen ja oletti, että myös sen vieressä olevat luut olisivat hänen. Niin hän otti tuon vasaran talteen, keräsi luut kärryyn ja kuljetti ne pois.

Tässä vaiheessa oli tulla tippa öögaan. On niin eri asia lukea atomipommista ja nähdä valokuvia tuhotusta kaupungista kuin kuulla ihmisten kertomuksia siitä, mikä on ollut tapahtuman henkilökohtainen merkitys heille. Erityisesti tuo vasara näytti symbolisoivan tädin perheelle jonkinlaista jatkuvuutta ja pysyvyyttä katastrofin jälkeisessä surussa. Tätien ilmeet olivat muuttuneet varsin vakaviksi ja he keskustelivat nyt keskenään matalalla äänellä. Ajattelin, että olinko kuitenkin nostanut pintaan liian surullisia muistoja. Toisaalta tuntui siltä kuin japanilaiset eivät suhtaudu tapahtuneeseen niin kuin se olisi ollut jonkinlaisen selittämättömän, epänormaalin pahuuden ilmentymä, kuten holokaustista usein ajatellaan. Sen sijaan heidän ajattelussaan kuvastuu pikemminkin buddhalainen filosofia, että myös näinkin valtava kärsimys on seurausta ihmisen luonnosta ja kaikki mahdollinen tulisi siten tehdä, että ihmiskunta luopuisi atomiaseista.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää päivän jatkoa, kumarsimme kaikki kohteliaasti ja jatkoin matkaa. Kävelimme T:n kanssa seuraavaksi ikuisesti palavan tulen ohi kohti Peace memorial museota. Sisään pyrki muutama amerikkalainen turisti stetsonit päissään, mutta he jäivät sumppuun satapäisen japanilaisen koululaisryhmän keskelle. Koska ajattelimme käydä Miyajiman saarellakin ja valoisaa aikaa ei ollut kovasti jäljellä päätimme jättää museossa käynnin seuraavaan kertaan ja suunnata sen sijaan kohti lauttarantaa (Miyajima-guchia).

miyajimasikadeer2

Saaren edustalla on iso postikorteista tuttu oo-tori porttiotori, joka on nousuveden aikana meren peitossa, mutta jonka luo pääsee laskuveden aikana kuivin jaloin. Tämä tarkoittaa kuulemma, että koko saari on shintolaisen uskonnon mukaan pyhä jossa kaikki eläimet ja puut on rauhoitettuja. Paikka on iso turistirysä, mutta se on rakennettu hyvän maun mukaan eikä turistiparvista huolimatta tule sellainen tunne, että on jossakin teemapuistossa. Saarella vilisti satapäin söpöjä peuroja kerjäämässä ihmisiltä ruokaa. Näitä pidetään shinto-uskonnossa jumalallisina viestintuojina. Kun olin valokuvaamassa tori-porttia niin eräs oma-aloitteinen yksilö pisti päänsä reppuuni ja rouskaisi pohjalle vierineitä wasabi-herneitä. Jouduin repimään erään toisen kurkusta muovista lusikkaa, joka ei luultavasti olisi tehnyt kovin hyvää peuran ruuansulatukselle. Kiertelimme jonkin ajan saarta auringon laskiessa. Mietin, että olinko koskaan ollut missään kauniimmassa paikassa. Sen luonto ja ilmapiiri aiheuttivat melkein pakonomaisen tarpeen heittää hanskat tiskiin, leikkauttaa munkkimallisen tukan ja ryhtyä vaikka temppelin puutarhuriksi koko loppuiäksi. Lopulta oli kuitenkin aika ravistaa haaveet ja palata Ihmemaasta takaisin Kiotoon ja workshoppiin.

Edit 8.12.2008: Kävi ilmi, että tuo Hiroshiman opas olikin Michiko Yamaokan tytär. Yamaoka-san on yksi tunnetuimmista hibakushista, jonka selviytyminen hengissä vain 800 metrin päässä räjädyksen keskustasta oli eräänlainen ihme. Hän matkusti 50-luvulla Amerikkaan ja kävi siellä läpi 27 leikkausta palovammojensa hoitamiseksi. Huomattuaan häntä hoitaneiden vapaaehtoistyötä tehneiden amerikkalaisten myötätunnon hän pääsi yli Amerikkaa vastaan tuntemasta vihastaan ja omistautui atomipommien vastaiselle työlle kertomalla kokemuksistaan kaikille Peace memorial parkissa vieraileville ihmisille. Tuota työtä hänen tyttärensä oli siis jatkamassa nyt kun Yamaoka-san itse oli sairaalassa.

Never believe that we are powerless. Peace will come through the accumulation of individual efforts. My heart’s deepest desire is the abolition of nuclear weapons and genuine peace on Earth. – Michiko Yamaoka

Mainokset

One response to “64. vuosi

  1. Päivitysilmoitus: Tokio – scorchio | Merkintöjä·

Kommentointi on suljettu.