IMHO

Eräs Ruåtsin tiedeakatemian jäsen tuli tänään huoneeseeni ja sanoi, että hänellä olisi maanantaina valtiopäivien valiokunnassa joku keskustelu siitä, miten tutkimusprojektien tieteellistä laatua tulisi arvioida ja kuinka rajalliset tutkimusmäärärahat tulisi jakaa. Tätä debattia varten hän halusi kysyä myös ”nuoren tutkijan” näkemystä asiasta. No, kyllähän se näkemys tietenkin löytyi, mutta koska oma lehmä oli ojassa niin ehkä se kuvastui myös vastauksessani.

Nykyinen arviointijärjestelmä tieteessä perustuu pitkälti siihen, että se jolla on pisin julkaisulista, eniten viittauksia omaan tutkimukseen ja paperit maineikkaimmissa lehdissä saa fyrkat. Koska rahalla saa lisää julkaisulistaa ja paremman sitaatioindeksin, niin fyrkka keskittyy muutamille parhaille. Tämä on se kuuluisa Matteus-ilmiö : sille jolla on, annetaan, mutta siltä, jolla ei ole, viedään tuhkatkin pesästä. Järjestelmä johtaa isojen tutkimusryhmien muodostumiseen, joissa yksi ihminen pitkälti sanelee mitä tutkitaan ja millä tavalla. Maailmanlaajuisesti se johtaa siihen, että kun joku tieteenala tulee muotiin niin kaikki haluavat hypätä nopeaan kelkkaan ja pian joka paikassa tehdään samoja kokeita. Monet niistä, jotka eivät halua tehdä tuota mainstream-tutkimusta ovat vaikeuksissa ja heidän papereitaan kohtaan ollaan varsin skeptisiä (”noin huono sitaatioindeksi.. varmaan ihan cräppiä koko juttu”). Mitä sitten jos tuo muodissa oleva tutkimus ei johdakaan mihinkään? Ajatellaan vaikka string-teoriaa, joka tuli muotiin 1980-luvulla Edward Wittenin työn ansiosta. Silloin tuon teorian ajateltiin olevan erittäin hyvä kandidaatti Kaiken Teorialle (Theory of Everything, ToE etc.). Nyt kymmenien vuosien työn ja tuhansien julkaisujen jälkeen tuo tutkimussuuntaus ei ole vieläkään onnistunut tuottamaan yhtään tulosta mitä voisi edes kokeellisesti testata (ks. Peter Woitin kirja ”Not Even Wrong – The Failure of String Theory And the Search for Unity in Physical Law” (2006)).

Sanoin tiedeakatemian tädille, että mielipiteeni on, että tieteessä pitäisi yksinkertaisesti antaa monimuotoisuuden kukkia ja rahoittaa myös sivuteitä mainstreamien lisäksi. Mutta mitä sitten tehdä käytännössä arviointijärjestelmälle? Ehdotin seuraavaa : osa rahoista jaetaan vain kylmästi aivan uusille projekteille, päätökset tehdään osin haastattelujen perusteella (nykyään niitä ei joko ole tai niillä on vähäinen merkitys) ja virkojen määrää voisi lisätä (ja ryhmäkohtaisia määrärahoja vastaavasti pienentää). Ongelma on tietenkin se, että useimmiten rahoituksesta päättävissä lautakunnissa istuvat juuri ne isojen ryhmien proffat, jotka sitten jakavat keskenään rahat omille ryhmilleen.

Arviointijärjestelmän heikkous liittyy myös tieteessä tapahtuvaan aivovuotoon. Monet jatko-opiskelijat eivät haluakaan jatkaa tiedemaailmassa vaan julkaisevat muutaman paprun, saavat tohtorisarvon ja lähtevät sen jälkeen lätkimään. Tieteen (ja sen tekijöiden) kannalta on lisäksi melkoinen ongelma, että kymmenenkin vuoden tutkimustyön ja koulutuksen jälkeen seinä voi nousta eteen ja rahahanat tyrehtyä. Tutkijat häipyvät joihinkin muihin hommiin ja takaisin heillä ei useimmiten ole tulemista kovan kilpailun takia. Sen sijaan tutkimusryhmiin otetaan matalapalkkaisia jatko-opiskelijoita joiden kouluttamisessa menee taas oma aikansa. European Research Council (ERC) on myös huolissaan siitä, että lahjakkaat tutkijat koulutetaan ensin Euroopassa jonka jälkeen he katoavat sitten jonnekin USA:an. Kannattaako tutkijoita ylipäätänsä ryhtyä kouluttamaan merkittävästi enemmän kuin tulevaisuudessa heistä on kysyntää? Nokia-tohtorit voisivat saada oman tutkintoputkensa, mutta varsinainen tutkijankoulutus voitaisiin kohdistaa siihen ryhmään, joka on motivoitunut tekemään tiedettä. Samalla tutkijankoulutuksen laatua voitaisiin nostaa kun koulutettavia ei ole niin paljon.

Mainokset

3 responses to “IMHO

  1. Näinhän sen tosiaan menee myös humanistisella alalla… Tosin tässä meikäläisen alalla porukka on vielä asteen verran riitaisampaa, koska fyrkkaa ja virkoja on niin jumalattoman vähän (vrt. hajoita ja hallitse) Nykyisin Suomen tiedemaailmassa on kanssa havahduttu ongelmaan, että post doc -vaiheessa monilla ihmisillä nousee seinä vastaan. Yhdeksi selittäväksi tekijäksi on nostettu se, että he tutkivat ”epämuodikkaita” asioita. Lisäksi pienempien tutkimusyksikköjen tutkijoilla on luonnollisesti hankalampi saada mitään rahoitusta mihinkään. No katsotaan sitten kun talouslaman runtelema Suomi huomaa, että Aalto-yliopisto olikin virheliike, niin mitä sen jälkeen tapahtuu – vai tapahtuuko mitään?

  2. Aalto-yliopisto ei ole saari, vaan se on osa todella isoa korkeakoulu-uudistusta joka pyyhkii läpi Euroopan. Tämä ja tulevat korkeakoulujen yhdistämiset pyrkii siihen, että me voitais leikkiä samanveroisina isojen kavereiden kanssa l. myös tulevaisuudessa olisi mitä vertailla.

  3. Jaa-a. Ehkä sitten paperilla 😛 Mistähän nekin rahat & resurssit muuten saataisiin, että voitaisiin kilpailla isojen poikien sarjassa sillai niin ku pitkässä juoksussa?

Kommentointi on suljettu.