Achilles and the Tortoise

Pääsin viimein eilen yöllä kotiin asti, vaikka SJ:n junaliikenne koko etelä-Ruotsissa olikin pysähdyksissä jonkun signaalivian takia juuri kun piti päästä lentokentälle. Maksoin sitten taksista Kastrupiin enemmän kuin edestakaisesta lentolipusta Amsterdamiin, mutta SJ:n konnari väitti, että SJ korvaa.

Korkkasin tänään Rotterdamin filmifestivaalit käymällä T:n kanssa katsomassa Takeshi Kitanon ohjaaman filmin Achilles and the Tortoise. Spoilereita tiedossa. Leffan idea on, että Beat Takeshin esittämällä taidemaalarilla on kyllä intohimona taide, mutta lahjakkuuden kanssa on vähän niin ja näin. Hän saa usein palautetta, tukea ja ymmärrystä ja onnistuukin siten parantamaan töitään. Mutta maine, kunnia, raha ja onni karkaavat häneltä kerta toisensa jälkeen kuin kilpikonna Akhilleukselta aina pienen matkan päähän. Lopulta hänen onnensa loppuu, asiat murenevat toinen toisensa jälkeen hänen ympäriltään ja lopulta jäljellä on enää epätoivo ja pakkomielteinen halu maalata.

Leffassa olevat maalaukset ovat Kitanon töitä ja yleisö voi itse vakuuttua, että maalaukset ovat kyllä ”ihan kivoja”, mutta eivät mitään suurten mestareiden töihin verrattavaa. Kitano tekee itsestään täysin lattiamopin ja itseironia ja musta huumori pelaavat. Elokuvasta tulee komedia tietenkin sen takia, että Kitanolla on varaa tehdä pilaa itsestään. Kitano tekee myös taidemaailmasta ja taidekoulutuksesta armotonta pilaa. Erityisesti maineen merkitys, turhamaisuudet ja jatkuva sensaatiohakuisuus saavat kaikki osakseen hörönaurun. Onko nykytaide epäollennaisten asioiden tahdittamaa pelleilyä, että joku saataisiin enää kiinnostumaan? Jokaiselle jää mietittäväksi onko itse taiteessa kaikki jo keksitty eli menestyykö nykyajan taiteilijat vain kepulikonsteilla eivätkä luomalla jotain uutta. Koska loppujen lopuksi taiteessa on kysymys ihmisestä niin perimmäinen kysymys lienee se, että luulemmeko tietävämme ihmisestä ja ihmisyydestä nyt jo kaiken oleellisen. Osansa kritiikistä voi tulkita saavansa myös Japanin yhteiskunta, jossa ulkopuolisia vaikutteita kyllä imitoidaan, mutta mitään uutahan ei imitoimalla saa aikaiseksi.

En yleensä kovasti fanita Kitanon yksinkertaistettua elokuvallista ilmaisua, mutta se toimi tällä kertaa tarpeeksi hyvin. Eli elokuvalle viisi (5) tähteä ja loppukohtaukselle mahdollisesti yksi (1) nenäliina.

Advertisements