Juoksemisesta

T. antoi synttärilahjaksi Haruki Murakamin muistelmakirjan What I talk about when I talk about running. Olen tykännyt Murakamin muista kirjoista (Wild sheep chase, After the quake ja Underground etc.) ja tämäkin kirja on erinomainen. Murakami aloitti juoksuharrastuksen suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin kirjoittamisen. Hän ottaa harrastuksensa omien sanojensa mukaan varsin vakavasti: 23 vuoden aikana hän on juossut keskimäärin noin 10 km joka päivä ja ainakin yhden maratonin vuodessa. Kirja tarjoaa vastauksen mm. sellaisiin tärkeisiin filosofisiin kysymyksiin, kuten miksi hän juoksee (koska tykkää siitä), tulisiko kaikkien aloittaa juoksuharrastus (ei, jos ei tykkää juoksemisesta), mitä hän ajattelee juostessaan (ei mitään erityistä) ja kuinka monta ideaa kirjoihinsa hän on saaut juoksemisen aikana (ei yhtään).

Muistan, että olin pikkukoulussa aivan onneton kestävyyslajeissa. Olin aina häntäpäässä pitkänmatkanjuoksuissa, mutta ajattelin, että kenties se johtui harjoituksen puutteesta. Kerran yläasteella koko luokka pelasi pesäpalloa ja olin edessä kopparina. Inhosin koko lajia ja kun lyöntivuoroon tuli luokan kovin lyöjä niin hajamielisenä mielenkiintoni kohdistui silloin taivaalla lentävään kurkiauraan. Sain pallon täysillä päin lättyä ja olin jonkin aikaa aivan titityy (pesäpallo muuten pitää aika epämiellyttävää ääntä kun se tulee suoraan kohti ohimoa). Ajattelin, että pesis saa riittää, iskin räpylät tiskiin ja sanoin, että pesäpallon sijasta juoksen tästä lähtien jokaisena liikuntatuntina piste. Opettajalla ei ollut tähän mitään suurempia protesteja. Ajatteli ilmeisesti, että pitkäkinttuinen poika, varmasti kansamme suuri juoksijalupaus, jos saa vain harjoitella. Harjoittelin koko lukukauden ja lopulta koetti Cooperin testi. Sain tulokseksi vaivoin 2.6 kilometriä siinä missä luokan korsteenina spaddua röökaavat kundit vetivät kolme kilometriä.

Mutta, kuten Murakami kirjoittaa, miksi verrata toisiin jos vain tykkää juoksemisesta? Aina löytyy parempia, jos ei satu olemaan maailmanmestari. Toisaalta juokseminen ei ole todellakaan kaikkia varten. Se on paljon rasittavampaa jaloille ja elimistölle kuin esimerkiksi pyöräily. Viime keväänä, kun olin muuttanut Ruotsiin ja kunnollinen fillari jäi kotiin, alotin taas juoksemisen. Viikon jälkeen olin saanut toiseen kantapäähän hiusmurtuman, jonka jälkeen kävelykin teki kipeätä 6 viikkoa. Syy oli yksinkertaisesti liian nopea muutos harjoittelussa. Mutta. Nyt kun kerta olin viimein tehnyt kaikki aloittelijoiden virheet  ja tiesin välttää ne ajattelin viime syksynä, että juoksemisen voisi nyt aloittaa tosissaan/på allvar. 6-8 kilometriä päivässä riittää minulle tällä hetkellä, enkä jaksa tosiaankaan joka päivä juosta sellaista rundia. Murakamin luokituksen mukaan otan juoksemisen siis tällä hetkellä puolivakavasti. Vähitellen, kuukausien jälkeen, tuntuu siltä kuin olisin pikkasen huijannut kroppaani sopeutumaan tähän rääkkäämiseen.

Viime kesänä vuorilla rymytessäni silloinen oppaani hra Marsigny antoi erinomaisen ohjeen miten pitää itsensä hyvässä kunnossa: tärkeintä ei ole juostujen kilometrien määrä vaakasuunnassa vaan pystysuunnassa. Hän mielestä parhainta harjoittelua oli juosta (sauvojen kanssa) Chamonixin laaksosta ylös Plan de Aiguillen hissiasemalle, noin 1.3 km korkeammalle. Sieltä voikin sitten ottaa hissin takaisin laaksoon, jolloin alastulo (tylsin ja eniten jalkoja hajottavin osuus) jää kokonaan pois. Bonuksena mahtavat näköalat lenkin aikana. Valitettavasti sitä on tullut viime vuosina asuttua sellaisissa vuoristoisissa maissa kuten Hollanti ja etelä-Ruotsi, joten tuota ohjetta on ollut hieman hankala toteuttaa.

Mainokset

2 responses to “Juoksemisesta

  1. Päivitysilmoitus: Juoksemisesta, osa II « Merkintöjä·

  2. Päivitysilmoitus: Puolimaraton « Merkintöjä·

Kommentointi on suljettu.