Tutkimusrahoitus – FAIL?

Naturen tiedejulkaisut ovat pääasiassa erittäin korkealaatuisia ja tiedepoliittisissa analyyseissäkin kirjoittajat tietävät yleensä hyvin mistä kenkä oikeastaan viime kädessä (sic) puristaa. Massamediasta poiketen Nature news ei myöskään tyydy vain toistamaan eri tahojen lausumia makeita muunneltuja totuuksia. Mutta nyt kun äsken luin Nature newsin artikkelin uusista tuulista Iso-Britannian tiederahoituksessa tuntui siltä, että artsun kirjoittaja on pihalla kuin lumiukko. Taustalla on se, että fysiikan ja insinööritieteiden tutkimusta rahoittava EPSRC-organisaatio on ottanut käyttöön sellaisen säännön, että jos yli 75% tutkijan apurahahakemuksista hylätään kahden vuoden aikana niin tutkija ei saa hakea rahoitusta seuraavan vuoden aikana. Kaiken kukkuraksi arestissa oleva tutkija laitetaan kurssille, jotta hän oppisi kirjoittamaan ”parempia apurahahakemuksia” (ihan niin kuin arviointijärjestelmän antama tulos ei korreloisi pikemminkin vahvasti sen kanssa, että sattuvatko hakija ja arvioija olemaan kamuja keskenään, koska arvioijat ovat usein myös hakijoita samoissa hauissa). EPSRC:n uusi sääntö kiukuttaa nyt useita tutkijoita, joiden mielestä tämänlainen musta lista on paitsi epäreilu, myös vääristää kilpailua.

Nature newsin analyysin kirjoittaja on tällä kertaa aivan pallo hukassa, eikä tunnu ymmärtävän, miksi tämänlaisia sääntöjä ylipäätänsä hivutetaan tiedemaailmaan. Tämäntyypiset säännöthän eivät ole tietenkään mitään uutta tiedemaailmassa, vaan useat muutkin organisaatiot ja haut laittavat erinäisiä rangaistuksenomaisia sanktioita feilanneille hakijoille. Jutussa mainitaan kyllä se tavallinen tarina, mikä väitetään olevan karanteenien takana: halutaan muka laskea arviointijärjestelmän kuormitusta ja nostaa hyväksyttyjen hakemusten suhteellista lukumäärää. Ihan niin kuin hakemusten referointi olisi niin kovaa hommaa. Katotaan vain author-listaa, että löytyykö tuttuja nimiä – eiku, eihän näin kukaan oikeasti tee, ei tietenkään.

Ei tarvitse kuin lukea ensimmäiset kommentit tähän uutiseen niin itse villakoiran ydin paljastuu vähän enemmän. Tiedemaailmassahan on alettu siirtymään entistä enemmän siihen suuntaan, että raha kasataan harvoille ja valituille, eikä sitä jaeta tasaisesti useiden tutkijoiden kesken. Taustallahan on se ajatus, että pyramidimainen hierarkia, jossa on vähän tutkimuksen suuntaa ohjaavia suurten ryhmien  vetäjiä ja paljon tutkimuskarjaa, olisi tieteessä jossain mielessä tehokkaampaa, kuin vastakkainen skenario, jossa kaikkien ideoiden annetaan kukkia ja tiedemaailma poimii niistä kauneimmat. Pyramidimaisen hierarkian saamiseksi pitää tietenkin jakaa vähän isoja apurahoja harvoille ja valituille. Mustat listat sopivat tähän tarkoitukseen myös oikein hyvin. Mantrana on, että tiede tarvitsee projekteja, joilla on korkea riski ja korkea tuotto (tosin kenties tästä jargonista luovutaan nyt kun pörssitkin romahtivat).

Valitettavasti aika harvoin näkee keskustelua siitä, mikä rahoitusmalli olisi tehokkainta tutkimuksen kannalta. Jos tieteelliseen edistysaskeleeseen vaaditaan kalliita investointeja voi yksi iso apuraha ison tutkimusryhmän vetäjälle tuottaa toki paljon enemmän tulosta kuin erä niin pieniä apurahoja, että niillä ei saa ostettua edes kokeisiin vaadittavaa laitteistoa. Mutta isot apurahat tuovat toki mukanaan myös ongelmia. Isoilla tutkimusryhmien vetäjillä on usein myös suuria visioita, jotka voivat osoittautua olevan päin persettä. Klassisena esimerkkinä voi mainita vaikka hydrodynamiikan suuret nimet Airy ja Stokes, jotka eivät uskoneet solitonien olemassaoloon, koska se ei sopinut heidän teorioihinsa. Käytännössä he jarruttivat tutkimuksen etenemistä vuosikymmenten ajan.

Itse kannatan pikemminkin sitä ajatusta, että diversiteetillä saavutetaan useimmiten parhaimmat tulokset. Tämä ajatus ei nyt taida saada laajempaa kannatusta tällä hetkellä. Kuitenkin tutkimusrahoitusta uhkaavat asiat saattavat olla (jos vaikka ajatellaan Suomea) ihan muualla kuin tiedeyhteisön arviointijärjestelmien sisäisissä ristiriitaisuuksissa. Uusi yliopistolaki tekee yliopistot riippuvaisiksi elinkeinoelämän tuesta juuri sillä hetkellä, kun suuret yritykset potkivat pellolle tuhansia työntekijöitä. Kvartaalitaloudessa tutkimukseen panostaminen laman aikana ei liene se kaikista houkuttelevin vaihtoehto. Lisäksi monien tutkimusta rahoittavien säätiöiden varat ovat arvopapereissa ja osakkeissa, joiden tuotot ovatkin olleet alamäessä. Valtiokaan ei taida netota kovasti verovaroja yliopistojen tutkimusbudjettien kasvattamiseen. Kenties Suomen yliopistot joutuvat turvautumaan uusiin menetelmiin tutkimusrahoituksen turvaamiseksi ettei konkurssi uhkaisi. Esimerkiksi lipaskeräyksiin kadulla – taatusti hyvään tarkoitukseen.

Mainokset

4 responses to “Tutkimusrahoitus – FAIL?

  1. Totta töriset. Suomessa tämä musta lista on ollut käytössä jo vuodesta X. Tosin siitä ei puhuta julkisesti eikä siitä kirjoiteta aanelostakaan minnekään. Kovasti tätä pyramidimallia yritetään tännekin. Tuskin kukaan nyt uskoo siihen teoriaan, että valtio ihan oikeasti turvaisi maakuntayliopistojen perusrahoituksen tuleviksi vuosiksi. Oikeasti. Varsinkin nyt kun tämä lama tulee jatkumaan luultavasti seuraavat viisi vuotta muodossa tai toisessa. Aalto tietenkin pumppaa valtio rahat 1/2,5 suhteella itselleen ja sitten levitellään käsiä. Hah, nykyinen opetusministeri on pihalla kuin lumiukko. Kataisen klaani voi pitää häntä syntipukkina sitten kun homma kaatuu käsiin.

  2. Niin! En sano, etteikö pyramidi voisi olla jossain tapauksissa ihan jees. Mutta debattia asiasta ei edes ole ja jutuista käytännössä päätetään jossain sisäpiiriklubeissa tai hiihtoretkillä niin miten muka kukaan voi väittää, että vähäiset tutkimusfyrkat on optimaalisesti jaettu.

  3. Joo. Tämä on aihe, joka jaksaa suututtaa aina kun sitä päätyy ajattelemaan. Joku rahoitustaho voisi kokeilla jälleen vanhaa kunnon Royal Society -henkistä säkki käteistä rahaa -menetelmää, ja katsoa josko täydellinen luottamus tutkijaan ja byrokratian täydellinen puute toisi sittenkin tuloksia.

Kommentointi on suljettu.