Juoksemisesta, osa II

[Takaisin on-line roadtripin jälkeen. Siitä myöhemmin, tässä ensin muuta joutavaa hölinää.]

Käväistiin Keski-Euroopan turneella maassa nimeltä Chamonix (maakoodi CHX) ja huomattiin, että siellä oli käynnistymässä Ultra Trail du Mt. Blanc. Käytännössä tämä on neljä maratonia vuoristossa, 166 km vaakatasossa ja 10 km pystysuunnassa. Parhaimmilla juoksijoilla tämän hölköttely vie noin 20 tuntia ja 46 tunnin kohdalla toimitsijat pakkaavat kamppeensa ja lähtevät kotiin. Paikalle odotettiin 2300 juoksijaa. Itse en osallistunut, mutta kuitenkin ajattelin ottaa pienen maistiaisen tuosta ultramaratoonareiden katkerasta kalkista ja juoksin hieman keskivuoristossa.

Aikaisemmmassa artsussa kun kirjotin juoksemisesta mainitsin vuosi sitten hra Marsignylta saamani ohjeen kunnon parantamiseksi: tärkeintä ei ole se kuinka paljon juoksee vaakasuunnassa vaan kuinka monta korkeusmetriä joutuu juoksemaan. Ja kuinka korkealla. Hän ehdotti, että juoksen Chamossa laaksosta ylös Plan de l’Aiguille’n tasangolle 2300 m korkeudelle, josta voi ottaa köysiratakabiinin takaisin laaksoon. Marsigny on pätevä veikko ja sikamaisen hyvässä kunnossa itse, joten pitihän tätä kokeilla. Siis periaatteessahan tämä treeniresepti ei ole mitään muuta kuin veridouppaajien vanhan kunnon ”alppimajatreenin” sovellus, mutta kun jolkottelee ihan harrastuksen vuoksi niin kukaan ei ole diskaamassa liian korkean hemo(globiinin)n vuoksi. Ja koska mun globiinit ovat yleensä siinä alarajan tuntuvilla, että juuri ja juuri pääsen luovuttamaan verta, niin ei liene edes vaaraa, että vereni paakkuuntuisi ja tuupertuisin lenkin jälkeen Rue Paccardin The Pubissa tuopin äärellä.

Varustautuneena kepeillä ja pullolla ion-replacement sporttijuomaa (hikoilen lenkillä yleensä kuin lehmän turpa helteellä) lähdin sitten lyllertämään laaksosta le Grand Bois’n kautta 1300 metriä korkeammalla häämöttävää Plania kohden. Ajoittain polku on niin jyrkkä, että eihän sitä rämpimistä juoksemiseksi voi mun kohdalla kutsua edes puolta ajasta, mutta mitä sitten. Tunti ja neljäkymmentä minsaa myöhemmin olin ylhäällä terdellä T.:n kanssa. Ja sen jälkeen maksoin 18 egee, että pääsin cancelloimaan kovalla duunilla saavutetun korkeuden kabiinilla humps vaan, mikä otettakoon buddhalaisen filosofian pikakurssina kaiken katoavaisuudesta, ennemmin kuin myöhemmin.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että toimii! Polku oli hyväkuntoinen ja suurelta osin puiden varjossa, joten sitä oli ilo jolkotella ylös. Polun jyrkkyys pakottaa juoksemaan hitaammin, joten nivelille ja sidekudoksille tämä on säästeliästä. Lihakset saavat juuri niin paljon rasitusta kuin vain kehtaa vääntää kaasuhanaa (liikaa ei kannata ettei piiputa puolimatkassa yksin rinteessä). Sauvojen takia yläruumiskin saa osansa treenistä. Keskivuoristossa ilma on viileän raikasta ja maisemissa ei ole moittimista. Lisäksi kabiinin käyttö poistaa tylsimmän, turhimman ja nivelien kannalta tuhoisamman osuuden, eli alastulon.

Nyt kun olen kotona Hollannissa taas täällä meren pinnan tason alapuolella niin huomaan kyllä, että treeni teki tehtävänsä. Kunto on selvästi parempi, ainakin sen viikon tai kaksi mikä menee siinä, että kroppa huomaakin tulleensa petetyksi ja resetoi kaiken entiselleen. Tasaisella kun taas juoksen niin huomaan, että treeni tuntuu enemmän sidekudoksissa kuin lihaksissa. Arvioitu aika seuraavaan rasitusvammaan lienee noin pari kuukautta. Eli nyt vain etsimään sitä kilometristä vuorta täältä Hollannista, jolla voi treenata ilman pakokaasupilviä ja missä astmat ja allergiat eivät vaivaa. Not.

Advertisements

6 responses to “Juoksemisesta, osa II

  1. Ai tostako ton polven kolotus aina johtuukin? Porissa ei pahemmin vuoria ole, jopa mäet puuttuvat. Pelkkää tasaisen tylsää entistä meren pohjaa.

  2. Haaveillen mäkiä ja vuoria etsin..

    Tuo mäkijuoksu on kyllä yksi parhaimmista tavoista kehittää juoksulihaksistoa ja kuten kirjoititkin, se rasittaa vähemmän jalkoja. Mäkivetoja suositellaankin loukkaantumisalttiille juoksijoille. Tämän takia itsellänikin viikkoharjoitteluun kuuluu eri tyylisiä mäkivetoja (lyhyitä ja jyrkkiä á 10 s ja pitkiä ~30s) kasvatten määrää tai pituutta jalkojen kehittyessä.

    Onhan Porissa keskussairaalan mäki 😀

  3. Kerran mietin, että oliskohan jossain tarpeesi korkeaa taloa tai tornia, jonka rappuja trailrunnaa ylös. Hissi korvaisi kabiinin alas tullessa, mutta pilvenpiirtäjien talkkarit eivät varmaan tykkäisi ajatuksesta, että jengiä ravaa pitkin käytäviä 🙂

  4. Postinjako taajama-alueella on oiva tapa pitää kuntoa yllä. Kun vuonna X jaoin lehtiä kerrostaloihin, joissa ei pääsääntöisesti ollut hissejä, niin kunto oli perhanan kova ja lihakset timmissä kunnossa. Avot. Ei ku ammatin vaihtoa miettimään 😛

  5. Päivitysilmoitus: Puolimatkassa » Blog Archive » Juoksutilastoa: elokuu·

Kommentointi on suljettu.