Altruismin matematiikka

Yleisesti ajatellaan, että maailma olisi parempi paikka elää, jos (kaikki) ihmiset olisivat altruistisia eli ajattelisivat yhteistä hyvää eikä vain omaa onneaan. Voidaan myös väittää, että pienikin epäitsekkyys on askel parempaan suuntaan ja lisää ihmisten onnellisuutta. Ongelma on tietenkin se, että ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä. Normaali järjestyshän on, että ensin ajatellaan itseään ja perhettä, sitten sukua, heimoa, kansaa, ihmiskuntaa, ja sitten ehkä eläinkuntaa, jos edes päästiin näin pitkälle. Tähän on tietenkin biologinen syy, evoluutiossa olemme itsekkäiden geeniemme kuljetusvälineitä. Ihmisten onnikaan ei ole luonnon päämäärä vaan luonto käyttää sitä välineenä saavuttaakseen omat päämääränsä. Ajatellaan siis, että lisätäksemme onnellisuuttamme meidän on tehtävä jotain luonnotonta, ajateltava järjellä yhteistä hyvää ja oltava altruistisia. Itsekkyyden illuusiosta on murtauduttava ja huijattava luontoa. Neodarwinisti Richard Dawkins on sanonut, että olemme syntyneet itsekkäiksi, joten opettakaamme toisillemme kuinka olla altruistisia.

Vaikka luonto tekee meistä itsekkäitä tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ihmiskunnassa (ja eläinten parissakin) on paljon enemmän epäitsekästä toimintaa kuin ylläoleva yksinkertaistava teoria sallisi. Yhteistyö kannattaa yhteiskunnassa. Ihmiset kuuluvat usein järjestöihin jotka paneutuvat hyväntekeväisyyteen. Ja miksi esimerkiksi greenpeaciläiset koettavat (ainakaan omasta mielestään) edistää yhteistä hyvää jollain tempauksella vaikka samalla voivat saada siitä itselleen sakot? Voidaan kuitenkin väittää, että yhteistyökin on itsekästä toimintaa, joka vain sattuu hyödyttämään kaikkia siihen osallistuneita. Tästä syystä yhteistyötä ei välttämättä voi pitää niinkään altruistisena toimintana, jossa siis muut hyötyvät tekijän kustannuksella. Lisäksi yhteistyökään ei aina johda onneen pidemmällä tähtäimellä. Yhteistyötä tekevässä suljetussa yhteisössä pienillä lyhyen tähtäimen valinnoilla voi olla pitkällä tähtäimellä katastrofaaliset seuraukset (sosiaalinen ansa, social trap). Ylikalastuksen aiheuttama kalakantojen ehtyminen on yksi esimerkki tästä, puhumattakaan ilmastonmuutoksen ennustetuista seurauksista koko maapallolle. Ihmisten on myös helppo antaa liiastaan pois silloin kun siitä ei ole heille haitaa. Voidaanko kuitenkin luoda sellainen yhteiskunta, joka muodostuu itsekkäistä ihmisistä, mutta jossa ihmiset voivat kuitenkin pidemmälläkin tähtäimellä elää onnellisesti?  Onko olemassa edes sellaista mallia, jossa pystytään ainakin välttämään itsekkyyden aiheuttamat suurimmat katastrofit (sodat, nälänhädät, luonnonvarojen loppuminen, ”tragedy of the commons”).

Altruismin matematiikka on suurelta osin peliteoriaa. Tietyillä yksinkertaistetuilla matemaattisilla malleilla voidaan mallintaa altruismin ja itsekkyyden seuraukset. Ultimatum-peli, iteroitu vangin dilemma, public goods -peli ja muut vastaavat pelit ovat peliteoreetikkojen yksinkertaisettu malleja, joissa voidaan testata erilaisten itsekkäiden tai yhteistyöhaluisten strategioiden pitkän tähtäimen onnistumista. Voidaan osoittaa, että usein näissä peleissä pärjäävät pitemmällä tähtäimellä parhaiten strategiat, joita voi luennehtia yhteistyöhaluisiksi ja reiluiksi. Ne eivät yritä kateellisesti parempaan tulokseen kuin muut, mutta rankaisevat vääryydet. Lisäksi ne unohtavat sen jälkeen vääryydet ja antavat anteeksi. Kuulostaako yhteiskunnan normaalien kanssakäymisten säännöiltä? Ratkaisematon ongelma on vain se, että vaikka yhteiskunta toimii lyhyellä aikavälillä näillä säännöillä ne eivät takaa ihmisten onnea pitemmällä tähtäimellä. Historiassa on aivan tarpeeksi esimerkkejä kokonaisista kansoista ja kulttuureista, jotka ovat tuhoutuneet kun luonnon kantokyky on tullut vastaan. Jos peliteoria kiinnostaa useat blogit ja peliteorian julkaisut käsittelevät aihetta. Uusi kirjakin aiheesta on vasta ilmestynyt, The Calculus of Selfishness, en ole tosin lukenut sitä vielä.

Yhteiskunnallisen ulottuvuuden lisäksi altruismi liittyy myös yksilötason hyvinvointiin. Loppujen lopuksi vain yksilöt voivat tuntea onnellisuutta, eikä sitä voi pakottaa ulkoapäin. Ei ole loogista keskittyä jonkun kansan tai ihmisryhmän onnellisuuteen ja suuriin ideaaleihin, jos yksilöiden henkilökohtainen onni uhrataan niiden kustannuksella. Onnea ei voida määritellä yhteismitalliseksi suureeksi, mutta lukuisat filosofiat ja uskonnot pyrkivät vastaamaan kysymykseen minkälainen elämä on onnellista elämää. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että myötätunto toisia kohtaan  johtaa myös omaan onneen (buddhalaisuudessa myötätunto määritellään yleensä haluksi ja tarpeeksi tehdä toiset onnellisiksi ja lievittää kärsimystä). Perimmäinen ajatus tämän takana on se, että samsarassa (syklisessä elämänkulussa) jokainen hyvä ja paha palautuu lopulta itselle, jos ei heti niin kuitenkin jossain vaiheessa. Kuitenkin myötätunnolla ajatellaan olevan myös tärkeä merkitys itse tunteena (ks. Dalai Lama, Compassion, the supreme emotion). Saattaa toimia tai olla toimimatta, kuitenkin varmasti kokeilemisen arvoinen idea.

Advertisements