Tänään oli piinaava +34C Regensburgissa, mutta vuoret ovat erinomainen ilmastointilaite. Kolmen kilometrin korkeudella oli miellyttävämpi +13C ja aurinkoa taivaan täydeltä pilvien yläpuolella.
Ohjelmassa oli trailrunningia kevyt reppu selässä ja kepit kädessä Eibseen järveltä ylös Zugspitzelle Wiener-Neustädter majan kautta. 2 km korkeuseroa ja jotain 16 kilsaa vaakasuunnass (linkki reittiin tässä). Gps tosin lakkoili huonon satelliittinäkyvyyden takia, joten todellinen matka voi olla jotain muuta. 4t15min järveltä huipun turistihelvetin bratwurstiständille. Alastulo sujui mukavasti jalkoja säästäen köysiradalla ja kerkesin vielä katsoon Saksa-Argentiina matsin.
Viimeinen 800 korkeusmetriä majalta oli suhteellisen jyrkkää maastoa (grade I). Ei enää hölkkää vaan rämpimistä. Osuus oli varustettu via ferratalla, joka täällä Saksassa kulkee nimellä Klettersteig. Kyseessä on raudoitettujen askelmien ja vaijerein varmistettu polku ja/tai kiipeilyosuus (”rautatie”). Saksalaiset tuntuvat erityisesti tykkäävän via ferratoista, joita pistetään myös sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei oikeastaan edes tarvitsisi.
Kaivoin pulssimittarin myös naftaliinista ja huomasin, että kenties joku velho pystyy siitä jotain päättelemään kunnosta, rasitustasosta, ja vaikka mistä, mutta en oikein tajua miten. Mulla on normaalisti aina aika alhainen lepopulssi (40-50 / minuutti), mutta aerobisen ja anaerobisen treenin ero ei tosin tunnu kovasti sopivan Karvosen kaavaan, koska pulssi oli tälläkin keikalla lähes koko matkan muka anaerobisella puolella (150-165), vaikka en huomannut mitään suurempaa hyytymistä. Korkeuden tuoma ero näyttää myös vaikuttavan pulssiin ja lopussa en saanut lasiin edes 130.
Zugspitzen harjanne
Tämä tosin saattoi johtua vaan siitä, että kaikki glykogeenit alko olla jo poltettu (se myös maratoonareille kuuluisa hitting the wall-ilmiö). Bratwursti tuli siis tarpeeseen.
Sonnspitzl (2556m), vuorivuori (grade III)
Mä en kans usko noita laskennallisia sykerajoja ainakaan niin kauan kun ei ole huolellisesti testattua maksimisykettä. Viimeksi kun kävin lenkillä, niin juoksin reilun puoli tuntia keskisykkeellä 187, mikä on jo ihan mun laskennallisen maksimisykkeen tuntumassa. Loppupuolella alkoi toki jo hengästyttää, mutta jäi silti hyvä olo – tuskin olis jäänyt jos oikeasti olisin paahtanut liki maksimisykkeellä koko matkan. (Tosin ei ihan noin kovat sykkeet kyllä kuulukaan normaaleihin lenkkirutiineihin, piti vaan testata missä jamassa vauhtikehtävyys on.)
175 on ylin yläraja mitä oon saanut lasiin tän vuoden aikana. Wanhuus ei tule yksin 🙂
Niinno, pitemmän tähtäimen tarkoitus on kai kuitenkin saada pidettyä syke liikuntasuorituksen aikana alhaalla, ei ylhäällä. 😉 Sykereserviä sulla on kuitenkin varmaan käytössä saman verran kun mun lepopulssi on kuitenkin vähän yli 60.
Seuraan nykyään isojen poikien ohjeita ja teen kahdenlaista harjoittelua: toinen noin 75% tehoilla (lactate threshold training, 3-4 krt viikossa) ja toinen 100% (se tavallinen intervallitreeni, eli maksimisykkeellä lyhyitä pätkiä, noin kerran viikossa). Koska jälkimmäinen pistää kropan äärirajoille ylitreenin vaara on olemassa ja sen takia olisi tosiaan kiva tietää noista sykerajoista. Nuo samaiset isot kundit sanovat, että pelkän fiiliksen perusteella voi helposti treenaa pieleen.
Ah, ymmärrän… marginaalia ei ehkä jää hirveästi jos meinaa treenistä palautuakin. Kuulostaa melkein siltä, että kannattaisi käydä testissä niin ei tarvii miettiä, missä mennään. Niiden hinnoista en sitten tiedäkään mitään…
Päivitysilmoitus: 1. maratoni « Merkintöjä·