Treblinka

Puolan maaseutu on idyllisimmillään heinäkuun lopulla. Pieniä kyliä tien varrella, aurinko paistaa, taivaalla vaeltaa muutama pilvenriekale. Mummot myyvät mustikoita ja kanttarelleja tien varrella. Kuoppaslalomin jälkeen saavumme Treblinkan kylään, noin 100 km Varsovasta itään, ja pieni sivutie vie parkkipaikalle keskellä metsikköä. Hökkelimäinen bistro parkkiksen reunalla myy pientä purtavaa ja postikortteja. Muutama paikallinen kylän ukko nuokkuu juoruten tiskillä. Pusikossa haisee joku mädäntynyt sieni.

Tämä on paikka johon heinäkuussa 1942 pystytettiin ihmisten tuhoamistehdas, joka ehti vähän reilussa vuodessa murhaamaan lähemmälti miljoona ihmistä, ainakin yli 800,000 juutalaista ja tuhansia romaneita. Treblinkaa sanotaan usein tuhoamis’leiriksi’, mutta nimi voi olla hieman harhaanjohtava.

Symbolinen rautatie Treblinkan muistomerkillä.

Tänne ei tuotu ihmisiä leirille tai edes orjatyöhön natsi-Saksan sotakoneiston hyväksi vaan kuolemaan. Lähes kaikki junilla tänne ’evakuoidut’ olivat kuolleita kahden tunnin kuluttua saapumisestaan. Uhrit tapettiin kaasukammioissa diesel-moottorien pakokaasuihin. Kuljetuksista otettiin usein muutamia pakkotyöhön pariksi päivää uhrien hautaamiseen ennen kuin he joutuivat vuorostaan kaasukammioon. Asemalaiturilla operaatiota valvoi valkoisessa ratsastusasussaan leirin komentaja, SS-upseeri Franz Stangl. Hänen alaisuudessaan oli parikymmentä alempaa upseeria ja noin 100 vartijaa, heidän joukossaan saksalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, tataareja, moldovalaisia ja latvialaisia. Lokakuussa 1943 leirien suunnittelusta vastaava Odilo Globocnik katsoi leirin täyttäneen tarkoituksensa. Treblinkan tuhoamisleiri hävitettiin tämän jälkeen täysin jäljettömiin. Paikalle istutettiin puita ja lupiineja sekä pystytettin pieni maalaistalo. Treblinkasta selvisi hengissä vain noin kuutisenkymmentä miestä pakenemalla kapinan yhteydessä elokuussa 1943.

Stangl pääsi vaimoineen ja lapsineen sodan jälkeen karkuun Brasiliaan ja työskenteli 1950-luvulla Volkswagenin autotehtaassa. Hänet vangittiin vasta 1961 ja sai elinkautisen tuomion. Kirjailija ja journalisti Gitta Sereny sai ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia Stanglin ja hänen vaimonsa sielunelämää Stanglin kuolemaan asti Düsseldorfilaisessa vankilassa 1971. Sereny kirjoitti hänestä kirjan ”Into That Darkness: from Mercy Killing to Mass Murder, a study of Franz Stangl, the commandant of Treblinka” (1974, suosittelen). Kuten Eichmannkin Stangl ei ollut sadistinen tappaja vaan jopa kohteliaan ja ystävällisen oloinen virkamies. Hän tietenkin vastasi oikeudenkäynnissä syytöksiin samoin kuin kaikki muutkin korkeassa asemassa olevat komentoportaan natsit ja yleisesti kaikki muutkin, joiden kontolla on tuhannet ihmishenget : hän oli tehnyt vain velvollisuutensa, hänen omatuntonsa oli puhdas, ylemmät johtajat olivat vastuussa etc. Stangl myönsi lopulta Serenylle pitäneensä Treblinkan uhreja vain rahtitavarana (cargo). Serenyn kirja koettaa vastata siihen, että miten tämä on ihmiselle edes mahdollista. Viina tietenkin auttoi Stanglia ja hän alkoi ryypätä tolkuttomasti. Hän myös halveksi uhrien heikkoutta, mutta sekään ei ollut epätavallista menestystä ja voimaa arvostavassa yhteiskunnassa. Vähitellen hän tottui asemaansa yhtenä osana tuhoamiskoneistoa tuntematta ollenkaan myötätuntoa uhrejaan kohtaan. Mitä hänen mielessään sitten liikkui. Sereny arvelee, että Stangl pystyi tekemään tehtävänsä pikemminkin mielenliikkeiden puuttumisen takia. Stanglin käyttäytymisen mahdollistaa ajattelemattomuus. Samantyyppiseen johtopäätökseen tuli Hannah Arendt tutkiessaan Eichmannia. Paha saa alkunsa ajattelun köyhyydestä (”shallowness understood as thoughtlessness”) eikä niinkään banaalista sadismista: ”The Trouble with Eichmann was precisely that there were so many like him, and that the many were neither perverted nor sadistic, that they were, and still are, terribly and terrifyingly normal.”

1700 muistokiveä, yksi kutakin kylää ja kaupunkia kohti, josta kuljetukset tulivat.

Tämä tulkinta ei ole tietenkään mitään uutta auringon alla, sillä Buddhan ajoista lähtien useiden filosofien mielestä suurin osa kärsimyksestä johtuu elämän illuusioiden aiheuttamsta ajattelemattomuudesta. Serenyn ja Arendtin tulkinnoista voi olla tietenkin montaa mieltä, mutta ne selittävät yhden absurdin tapauksen joka tapahtui Treblinkan rautatieasemalla. Juna oli juuri saapunut laiturille lastinaan juutalaisia, jotka SS:n suunnitelmien eivät olleet ollenkaan tietoisia kohtalostaan. Leiri oli naamioitu harmittoman näköiseksi transit-leiriksi. Oli rautatieasema, sairastupa, eläintarha ja biergarten. Stangl valvoi asemalaiturilla kun ihmiset tulivat vaunuistaan. Silloin joku saapuneista ihmisistä käytti ruuhkaa hyväkseen ja varasti toiselta kellon. Kellonsa menettänyt mies tuli vihaisena Stanglin luo ja vaati, että tapaus tutkitaan ja varasta rangaistaan. Stangl vastasi kohteliaasti ja käynnisti oikean tutkimuksen tapauksesta, vaikka tiesi aivan hyvin, että sekä varas että kellonsa menettänyt mies olisivat kuolleita muutaman tunnin sisällä ja kellokin päätyisi SS:n aarrekammioihin. Myöhemmin hän selitti käyttäytymisensä niin, että kun hän kerran oli leirin komentaja oli hänen velvollisuutensa hoitaa tämänkaltaiset valitukset.

Advertisements

5 responses to “Treblinka

  1. Tästä tuli mieleen, että mun pitäisi hakea Into That Darkness pois Jan Banningilta, jolla kirja on ollut lainassa jo viitisen kuukautta.

    Tuosta ”Hän myös halveksi uhrien heikkoutta, mutta sekään ei ollut epätavallista menestystä ja voimaa arvostavassa yhteiskunnassa.” Luulen, että kyse on lisäksi jonkinlaisesta psykologisesta defenssireaktiosta; ihmismielen on hankala selittää itselleen sitä suunnatonta eroa, mikä vallitsee noiden kurjien ja itsen välillä, ja lopulta käsittämätön tilanne johtaa aggressioon niitä kurjia kohtaan, ja halveksuntaan. Mulla oli tästä joku hyvä esimerkki mielessä mutta eri väsynä unohdin sen juuri.

  2. Joo, halveksunta helpottaa myös tilanteen hyväksymistä, jos ihmisen katsoo melkein kuin eläimeen verrattavana on teurastaminen kuin luonnollista. Luultavasti samasta syystä jotkut ihmiset eivät haluakaan nähdä eläimissä mitään ajattelutoimintaa tai tunteita.

  3. ”Järjen uni siittää hirviöitä”, totesi Goya aikoinaan. Toisaalta nuo komendatit ja päälliköt oli valittu tehtäväänsä nimenomaan heidän luonteensa vuoksi. Esim. Odilo Globocnik oli rikollisuuteen taipuvainen sosiopaatti, mutta hyvin järjestelmällinen ja älykäs. Ellei olisi ollut sotaa hän olisi todennäköisesti menestynyt hyvin jonkun rikollisorganisaation leivissä.

Kommentointi on suljettu.