Limbossa

Projekti duunissa on kallistumassa kohti loppua. Vielä pitäisi ohjata muutaman jatko-opiskelijan kirjoitushommaa, mikä onkin vähän haastavaa ja vie aikaa, koska tämä on ensimmäinen paperi, jota he työstävät. Mutta jatko-opiskelijoilta ei voi riistää oikeutta/velvollisuutta/kunniaa/nakkia kirjoittaa ensimmäinen versio paperista. Proffa on joko täysin menettänyt kiinnostuksensa/aikansa kundien ohjaamiseen tai sit luottaa siihen, että vien single-handedly homman kunnialliseen päätökseen.

Tästä projektista tuli erinomaiset tulokset, mutta siihen meni enemmän aikaa kuin nykyinen attention-deficit-hyperproductivity-tiede yleensä sallii. Ennen kuin esitin hypoteesin, joka sitten osoittautui läpimurroksi olin jo pariin kertaan saanut vihjailua proffalta, että ei tässä ny varmaan enempää voi tehdä, että eiks pistetä homma jo pakettiin ja siirrytään eteenpäin. Aika monta kertaa olen saanut korjata omia ja muiden järkeviltä kuulostavia, mutta katastrofaalisen vääriä tuloksia, jotka ovat löytyneet vain useampikertaisten tarkistusten jälkeen. Valitettavasti nykyisin tieteessä tuo hyperproduktiivisuuslinja tuntuu voittavan huolellisuuden, josta ei anneta edes arvosanaa. Ja joka tapauksessa refereet voivat vielä ampua koko homman alas vain sanomalla, että tämä ei nyt ollut tarpeeksi mielenkiintoista. Fiilis on vähän kuin olisin vuorella, perseen alla pari sataa metriä ilmaa ja viimeiset kivet ovatkin mätiä ja voivat lahota alta. Ehkä sittenkin olisi kannattanut julkaista konekiväärillä jolloin muutama kuti mahdollisesti osuisi ja impactit senkun vain kasvaisivat paskapapereistakin, eikö? Hudit voisi hiljaisuudessa unohtaa ja äkkiähän se punotus korvien päistäkin lähtee. No, nyt on jo myöhäistä.

Now for something completely different. Pääsiäinen tulossa. Musiikkisuositus pääsiäiselle täällä, Guillaume Dufayn missa l’homme armé Oxford Cameratan esittämänä (ei mun uppaama). Nykykorvalle 550 vuoden takainen biisi saattaa aluksi kuulostaa vähän oudolta, mutta kun tästä pääsee yli niin voi vakuuttua siitä, että Dufay oli syystä aikansa kuuluisin säveltäjä. Erinomainen muodon hallinta ja kyky keksiä mieleenpainuvia melodioita, tämähän kaikkina aikoina määrää sen keiden musiikki unohtuu ja keiden jää jäljelle. Dufaylla oli myös Bachin ja muiden suurten tavoin hämmästyttävä kyky kehittyä koko ajan ja tehdä parhaimmat teoksensa (kuten tämä l’homme armé sävelmälle perustuva cantus firmus messu) vasta aivan loppuvuosinaan kuusikymppisenä.

Still something different: Aukaisin eilen pitkästä aikaa kirjan, sen saman alpinismin historiasta kertovan mikä on lojunut jo pitkään yöpöydällä. En ole vaan saanut sitä loppuun koska viimeiset kuukaudet olen siirtynyt suoraan duuninteosta REM-uneen. Mieleenpainuvin kertomus kirjassa oli yhdestä Tschingel-nimisestä sekarotuisesta narttupiskistä, jonka opas Christian Almer antoi vuonna 1868 nuorelle William Coolidgelle Grindelwaldissa lohdutuksena siitä, että Coolidge ei onnistunut kipuamaan Eigerille. Tschingelistä tuli lopulta ensimmäinen alppinistikoira, jolla oli mm. erinomainen kyky ”haistaa” crevassit ja vainuta paras tie lumessa. Kun hauva jäi eläkkeelle 14-vuotiaana se oli kivunnut 150 vuorta isäntänsä kanssa, saanut useamman pentueen ja Alpine Clubin kunniajäsenyyden.

Mainokset