Mistä on pienet tieteentekijät tehty

Sciencen kolumnissa oli mukava artikkeli erään tiedemiehen uudenvuodenlupauksista. Tiede on muuttumassa näinä epävarmoina aikoina vain impaktipisteiden keräykseksi ja juhlallinen tavoite on päästä taas tieteenteon juurille ja saada motivaatiota tieteenteon arvosta sinänsä. Katsotaan kuinka pitkälle lupauksen pystyy pitämään vai tuleeko retkahdus jo ensimmäisen palaverin aikana.

Linkissä oli artsu tutkimukseen siitä, mitkä ominaisuudet ihmisessä ennustavat sinnikkyyttä tieteenteossa ja uraa tieteessä. Tutkimusmateriaalina oli pienet tieteentekijät eli opiskelijat ja jatko-opiskelijat, mutta tulokset voi yleistää kyllä luonnollisesti vähän isommillekin tieteentekijöille – ainakin nillle, jotka ovat tehneet uudenvuodenlupauksensa palata juurille. Siitäkin huolimatta, että aihetta käsitellään usein ja paljon tässä kertaus ja tulkinta. Eli mistä on pienet (ja isot) tieteentekijät tehty. Resepti on artikkelin mukaan tässä :

  1. Curiosity to discover the unknown,
  2. Enjoyment of problem solving,
  3. A high level of independence,
  4. A flexible, minimally structured approach to the future,
  5. The desire to help others indirectly through research.

Ensimmäiset kaksi ovat tietenkin selvää kauraa. Toki tieteenteossa on tärkeää lapsenomainen kiinnostuneisuus ja innostus luonnon tapahtumiin ja mekanismeihin. Ja tietenkin löytämisen ja ongelmanratkaisun ilot. Mutta näitä eväitä tarvitaan tietenkin monella muullakin eri alueella, vaikka laite- tai ohjelmistosuunnittelussa. Tai perhosten keräilyssä. Joten mistä muusta on tieteentekijät tehty.

Kolmas ominaisuus, itsenäisyys, on nykyaikana erittäin hyödyllinen – jos ei aivan välttämätön – ominaisuus. Tieteenteossa ryhmäkoot suurenevat ja jatko-opiskelijoiden pomo on tietenkin aina matkoilla, byrokratiapalaverissa tai muuten vain kiireinen. Ja silloin kun pomolla on aikaa jutella hän patistaa saamaan enemmän tuloksia nopeammin ja heittää parhaassa tapauksessa muutaman paperin viitteeksi. Jatko-opiskelijoiden on pakko olla alusta asti oma-aloitteisia ja kehitettävä yhteistyökuviot muiden tutkijoiden kanssa itse.

Neljännestä kriteeristä eli joustavuudesta on hyötyä vaikeuksien kohdatessa. Toki itsepintaisuus joskus auttaa, mutta useimmat tutkimuslinjat päätyvät lopulta kuitenkin umpikujaan. Se ei olisi tutkimusta, jos heti tietäisi tuloksen. Tutkijan pitää hyväksyä tämä ja tehdä nopeasti uusi ehkä tavallisuudesta poikkeavampi reittisuunnitelma.

Viimeisen ominaisuuden kohdalla aletaan olla jo tieteenteon ytimessä. Tarve ja halu auttaa ihmisiä on keskeistä tieteenteossa. Tämä on yksi syy miksi tieteentekijät hyväksyvät tiedemaailman epävarmuudet ja kapeamman leivän. Selkeimmin tämä näkyy tietenkin sovellettujen tieteiden kohdalla, missä päämääränä on parempi maailma konkreettisten keksintöjen kautta. Siitä voi tietenkin väitellä, kuinka nopeasti ja tehokkaasti se muuttuu paremmaksi pelkillä keksinnöillä, mutta voisin sanoa, että lääketieteen ja fysiikan keksinnöt ovat poistaneet maailmasta monta kärsimystä ja saaneet (ainakin joidenkin) ihmisten elinolot hyvin mukaviksi. Teoreettisempien tieteiden kohdalla yhteys on pikkasen vähemmän selvä ja joku voisi kysyä, että miten vaikka kosmologit auttavat muita ihmisiä. Miten esimerkiksi jonkun kaukaisen kvasaarin mittaukset hyödyttävät muita. Vastaus on, että hyvä tiede on kaunista ja inspiroivaa muille samoin kuin taide. Ihmetystä ja kunnioitusta herättävä tulos on mannaa taivaasta kaikkien hyväksi.

Eli näin. Näistä ovat pienet tieteentekijät tehty. Mainittakoon, että nämä eivät ole nykyään riittävät ominaisuudet vaan vähimmäisvaatimuksia. Kilpailu ja pudotuspeli ovat niin kovia, että ennemmin tai myöhemmin useimmat tippuvat. Jokaista tenure-paikkaa kohden on jotain luokkaa 7 väitellyttä tohtoria niin kuin kolumnista saamme lukea.

Mainokset