Havaintoja

Sablar

Sablar.

Ens kuu onkin jo täysin buukattu. Kuun alussa on viikon konferenssi Denverissä (APS March meeting), sitten vieraita, sitten lisää vieraita, siten pieni saksalais-japanilaisen tutkimusakselin tapaaminen Hakonessa Tokion lähellä. Jälkimmäisen kohdalla edellinen proffani lähestyi maililla ja kysyi, että menenkö edustamaan edellistä projektiani kun kukaan muu Regensburgista ei ole lähdössä. Okei. Mennään sit puhumaan proffille sinne viimeisimmistä tuloksista. Denverin kohdalla konfe on vähän kuin tarjous josta ei voi kieltäytyä. Jouluna jetlägit (viikko suuntaansa) olivat syvältä ja poikittain kaikkine mahdollisine efekteineen ja 12 tunnin lento Denveriin on vähän kuin aikakone; sitä laskeutuu ennen kuin on lähtenyt.

Tammikuun lopulla oli edellinen konferenssi Tokion yliopiston kampuksella ja ilmeisesti isolla rahalla mukaan oltiin saatu koko tän alan kerma. Konfeen liittyvä projekti saa rahansa suoraan hallituksen kirstusta.

Juttelin erään englantilaisen proffan kanssa japanin kielestä. Hänellä on japanilainen vaimo ja hän oli kirjoittanut kuuluisan esseen japanilaisille miten kirjoittaa hyvää tieteellistä englantia. Olin itsekin lukenut sen mielenkiinnosta, koska tuollaiset asiat paljastavat hyvin paljon kulttuurista. Se tutkielma on erinomainen lyhyt teksti. Proffa nauroi, että (kaikista fysiikan palkinnoista huolimatta) siitä puoliksi huvikseen kirjoitetusta esseestä on tullut hänen luetuin tekstinsä. Se selittää miksi japanilaiset kirjoittavat joskus huonoa englantia, jonka voi tulkita jopa tarkoittavan juuri päinvastaista asiaa kuin kirjoittaja on alunperin halunnut tarkoittaa. Klassinen esimerkki tästä on, että japanilaiset haluvat olla nöyriä eivätkä halua astua kenenkään korkea-arvoisen varpaille. Tämän takia he eivät halua korostaa tuloksiensa erinomaisuutta. Siinä missä joku länkkäri voisi kirjoittaa, että ”tämä teoria ennustaa vahvasti uuden hiukkasen olemassaolon” japanilainen voisi kirjoittaa, että ”yksi mahdollinen tulkinta tälle yhtälölle on, että se voisi tietyissä olosuhteissa olla sopusoinnussa uudenlaisen hiukkasen olemassaolon kanssa”. Tämä olisi suora käännös japanilaisesta ilmaisusta. Japanilaiset ymmärtäisivät tämän oikein, mutta länkkärin mieleen voisi ensimmäisenä tulla ajatus, että tulosten perusteella uuden hiukkasen olemassaolo olisi äärimmäisen epätodennäköistä.

Konfessa kuultiin muun muassa aiheellinen kysymys, että kuinka monta ilmiötä teoreetikot ovat tällä alalla löytäneet ensimmäisenä verrattuna siihen, että kokeilijat ensin mittaavat jotain kivaa ja teoreetikot vasta jälkeenpäin selittävät tuloksen jännällä teorialla. Pähkäilyn jälkeen löydettiin yksi (1) ilmiö, topologiset eristeet. Kysyjä oli länsimaalainen, kuinkas muuten. Japanilaisethan eivät tiukkoja tieteellisiä kysymyksiä kysy puheiden jälkeen koska eivät halua mahdollisesti nolata puhujaa vaan kysyvät sellaiset kysymykset vasta jälkeenpäin privaatisti vaikka kaffen äärellä. Mutta länkkärithän saavat tämänlaiset tiukat kysymykset anteeksi, koska olemme tietenkin barbaariparkoja joten emme luontaisesti osaa käyttäytyä.

Tuli mieleen, että eikö japanilaisilla sitten koskaan tule kitkaa keskenään kun osaavat käyttäytyä hyvin. Minulle kerrottiin anekdootti, että kahdenkeskisen tieteellisen keskustelun jälkeen eräs tieteentekijä olisi ollut noin 5 vuotta vihastunut ja mykkäkoulussa kun hänelle esitettiin eriävä käsitys. Eräs proffa mutisi minulle, että uskaltaisikohan hän sanoa toiselle puhujalle, että hänen teoriansa on väärä. Tämä tarina ei kerro syntyikö ajatusten vaihtoa aiheesta vai ei. Japanilaiset kyllä tunnistavat ongelman kun tieteellistä keskustelua ei synny, mutta minkäs tekevät. Problem! Ehkä me länkkärit ollaan täällä juuri tän takia.

Mun duuni alkaakin tuntua laiskottelulta. Eräs toinen naimisissa olevan fyysikko sanoi, että hänen pankissa työskentelvä vaimonsa tulee 9-10 maissa illalla kotiin, jaksaa sitten ehkä hetken katsoa telkkua ja sitten nukkumaan. Viikolopputöitä ei onneksi ole – aina.

Labrassa oli vierailija Kiinasta. Hän puhui englantia sensein kanssa, mutta sanoi, että kirjoitettu japanilainen teksti tietenkin aukesi oikein hyvin. Kirjoitusmerkit kun ovat (melkein) samat. Olin heidän kanssa ravintolassa (izakayassa) ja sensei suositteli kaikki kalaherkut. Muun muassa kokonainen keitetty kalan pää, jossa silmä oli herkullisin osa. Sen lisäksi tietenkin sashimit, osterit ja ravut. Luumuviini (umeshu) sai toimia jälkiruokana kun jälkiruokia alkuasukkaat eivät kovasti harrasta. Jos harrastavat niin perinteisesti makeat ruuat ovat jotain punaisesta pavusta tai bataatista tehtyä ja makeudeltaan ehkä kymmenesosa länsimaisista jälkiruuista.

Hämmennyin kun tuli keskustelua siitä, miten pitää kirjoittaa Keio University kanji-kirjainmerkeillä. Jotenkin helpottavaa huomata, että japanilaisetkaan eivät enää osaa kaikkia kirjainmerkkejään kuin vettä vaan ilman, että vieressä on tietokone, joka automaattisesti pystyy muuttamaan äännemerkit kanji-kirjainmerkeiksi. Helpottavaa siinä mielessä, että itseä harmittaa kun kanjien puoliintumisaika aivoissa tuntuu olevan noin muutama kuukausi jollei niitä tarvitse. Sen jälkeen ne katoavat jonnekin kaukaisuuteen eivätkä muistu mieleen sitten millään.  T. blogasikin tästä aiheesta jo.

Sensei kävi Kyushulla (eteläisellä saarella) vieraan kanssa ja kehui kovasti. Kuulemma kaikki tokiolaiset jotka saavat Kyushulla viran jäävät sille tielleen. Elämä on niin paljon helpompaa. Ei ruuhkia, hyvä ruoka, parempi ilmasto, halvat hinnat, nätti luonto. Ihmiset näyttävät kuulemma paljon onnellisemmilta. Käärmeenä paratiisissa tosin nykyään Kiinasta tulevat ilmansaasteet.

Työkaverillani on huomenna isänsä kuoleman 49. päivän (buddhalainen) muistotilaisuus (7 x 7). Hän on puhunut kovasti aiheeseen liittyvistä asioista. Koetan kuunnella parhaimpani mukaan vaikka en tiedä mitä tässä kulttuurissa pitäisi oikeastaan tehdä. Onneksi on näkynyt myös valon pilkahduksia. Hän otti lenkkarit esille ja lisäksi monen vuoden jälkeen jopa yöbussin hiihtorinteille. Kuulemma puhtausasioiden takia kuolemansyitä on yleensä virallisesti kaksi : pää tai sydän. Hyvin harvoin mennään pidemmälle tutkinnassa.

Joukkoliikenteestä sellaisia havaintoja, että tokiolaiset ovat löytäneet fillarit vaihtoehdoksi tupatentäysille junille. Kovin montaa kertaa en ole tosin vielä nähnyt niin täyttä junaa etteikö yksi vielä olisi mahtunut mukaan kun muut pakkautuvat tiheämmin ja pidättävät hengitystä. Fillarointi kaduilla onkin sitten enimmäkseen kauhua. Ihmettelin syksyllä, että eikö nämä tosiaankaan törmäile koskaan ahtailla pyöräteillä, näillä nopeuksilla ja pyörätiheyksillä. Sen jälkeen nähtiin muutamia onnettomuuksia ja viime viikolla jouduin sitten kasan päällimmäiseksi. Onneksi ei tullut muuta kuin muutama pieni mustelma osapuolille. Gomennasai.

Junat ovat enimmäkseen hyvin tarkasti aikataulussa. Konferenssiviikolla huomasin tosin, että joskus se johtuu vain siitä, että vuoroväli on niin lyhyt. Ei haittaa vaikka juna olisikin muutaman minuutin myöhässä. Joskus tietenkin tapahtuu onnettomuuksia ja kerran myöhästyin konferenssista puoli tuntia tämän takia. S(k)andaali. Päättärillä on silloin työtä tekeville salarymaneille valmiiksi pönttö josta nostaa myöhästymistodistus duunia varten. Viikonlopun viimeiset junat menevät puolen yön maissa ja usein otetaan se, jonka päättäri on kotikulmilla. Legendan mukaan näillä alkuasukkailla on käsittämätön kyky paitsi nukkua junissa myös herätä aina oman aseman kohdalla. Kuitenkin päättärillä junaan jää yleensä kourallinen ihmisiä kuorsaamaan ja konnari tulee herättämään niitä jyskyttämällä penkkiä unikeon vieressä. Mutta ehkä päättärille matkustavat sallivat itsensä vajoavan syvempään horrokseen kun tietävät, että herätyskello soi konnarin muodossa päättärillä. Tai ehkä väliasemia myös missataan, eivät vaan kerro. Taksi on kuitenkin hyvin kallis vaihtoehto täällä Tokiossa, joten minullekin on korostettu, että viimeistä junaa ei kannata missata jos ei halua pulittaa kotimatkasta kymppitonnia eli noin 70 euroa.

Aloitin laiskasti tän vuoden juoksulenksut ja sitten tuli kaiken kukkuraksi pieni komplikaatio. Näyttää siltä, että hankin itselleni plantaarifaskiitin. Eli kantapää on pirun kipeä. Ei nyt ole oikein onnee. Kilometrimäärätkään eivät ole yltäneet lähellekään ”vakavan harrastamisen tasoa” (ks. aikaisempi postaus). Taitaa siis tulla vähän vaihtelua liikuntaan. Lenkkien sijasta kiipeilyluolaa ja fillarointia. Fillarointia voi tosin kevyesti haitata viikonlopulle ennustettu lumimyrsky. Enkä iltaisin uskalla noille pimeille ruuhkaisille teille kyllä fillarilenkille. Tulis jo kesä ja gokiburit eli torakat. Ikebukurosta (epävirallinen käännös : Säkkijärvi) löytyi kiipeilyluola joka on ihan jees, mutta Regensburgin isoa DAV:in seinää on kyllä tosi ikävä.

Kävin lääkärillä atooppisen kirvelevän ihottuman takia (ehkä home) ja valitin samalla, että rintaa puristaa ja pumpun rytmissä jotain häiriöö. Ehkä stressinärästystä. Lääkäri otti kuitenkin asian erittäin vakavasti ja lähetti sairaalaan. CT-skannin jälkeen pumppu kuitenkin todettiin olevan erinomaisessa kunnossa. Sain vain vuoden taustasäteilyn verran pehmeitä röntgensäteitä. Sitten kassan kautta takas töihin. Sairausvakuutus maksaa osan viuluista. Ihottumaan saamani kortisoni kyllä tehosi sen ajan kun käytin sitä, mutta iho oheni ja vaiva tuli heti takaisin kun purkin sisältö loppui. Niin kuin aina ennenkin. Paikalliset neuvoivat, että sairaalat haluavat tehdä kalleimmat mahdolliset hoidot, että menetän vaan aikaa ja rahaa. Onneksi älysin kysyä vaihtoehtoa radioisotooppirasitustestille.

雪国

雪国

和光市樹林公園
和光市の樹林公園

Advertisements

One response to “Havaintoja

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Mukava saada kuulumisia Japanista. Siellä on tapahtunut paljon, maa on uusi ja tavat erilaiset. Lisää kertomuksia, please!

Kommentointi on suljettu.