Loppiainen

Joulu Suomessa meni nopeasti. Nyt olen jo takaisin sorvin äärellä.

Loppiaista edeltävänä päivänä “tiernapojat” (Sternsinger) käväisivät toivottamassa hyvät uudet vuodet. Kyseessä on saksankielisissä maissa loppiaiseen liittyvä perinne, jossa itämaan tietäjiksi pukeutuneet lapset (ja knihti tietysti) käyvät ovilla laulamassa, lausumassa runoja ja keräämässä kolehtia – tällä kertaa Nicaraguaan. Nyt on kuulkaas sitten siunattu koti, ei varmaan haittaakaan tee kun tavoitteena on pikkasen parempi vuosi kuin 2011. Sternsingerit jättävät perinteisesti oveen liidulla kirjotetun “koodin” tänä vuonna 20*C+M+B+12, jossa kirjaimet tulevat tietäjien nimistä Caspar, Melchior ja Balthasar. Loppiaiseen liittyy myös saksalaisen maajussin nyrkkisääntö: jos talvi ei ole saapunut loppiaisena ei se saavu sinä vuonna ollenkaan. Katotaan nyt pitääkö tämä paikkansa, sillä täällä oli loppiaisena lähes keväiseltä tuntuva keli.

Viikon päästä on tarkoitus mennä äänestämään Muncheniin. Tää onkin sitten jo toinen kerta kun käväisen konsulaatissa Ismaninger Strassella. Tätä seuraava kerta tuleekin varmaan sitten aika pian kun passista loppuu kohta patterit. Äänestys = listan vähiten huonoimman henkilön numeron kirjoittaminen lippuun, joten herra H:n kakkonen tulee varmaan siihen raapustettua.

Siinä sivussa on tarkoitus käydä Deutsches Museumissa kattomassa millanen on  ihmiskunnan eka avaruudessa käväissyt värkki, Aggregat-4, tai tuttavallisemmin V-2-raketti.

Marian kappeli Hammersbachissa lokakuussa.

Jälkilöylyt

Cernissä pidettiin se paljon keskustelua jo ennalta herättänyt Higgs-seminaari ja sen sato oli odotuksien mukainen. Molemmat LHC:n isot kokeet, pienten katedraalien kokoiset CMS ja ATLAS kokeet, raportoivat signaalista 125 GeV hujakoilla, mikä olisi sopusoinnussa sen oletuksen kanssa, että Higgsin hitu on olemassa ja sen massa on juuri tuo 125 GeV eli noin 133 protonin massaa (linkit: CMS tulokset, ATLAS tulokset)

Signaali on tilastollisesti merkittävä, mutta ei riitä vielä siihen, että Higgsin hitu voitaisiin julistaa löytyneeksi. Toisaalta signaalit ovat jo aika epätodennäköisesti vain kohinan aiheuttamia valesignaaleja (olettaen tietenkin, että analyysin tekijät eivät ole mokanneet pahemman kerran). Statistiikka on 3.6 sigmaa ATLAS-kokeessa ja 2.4 sigmaa CMS:ssä. Viiteen sigmaan pyritään, se on virallisesti hyväksytty löydön kynnys. Yhdistettyä analyysiä ei ole vielä, mutta normaalisti pyritään siihen, että kokeet todistavat tulokset riippumattomasti. Nykyisistä luvuista pitää tietenkin nipistää vähän merkittävyyttä “look elsewhere” -ilmiön takia. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että epätodennäköisiäkin asioita löydetään, jos niitä aletaan oikein etsiä kissojen ja koirien kanssa kaikkialta. Ja tässähän sitä Higgsin hidun olemassaolosta kielivää poikkeavaa signaalia ollaan tosiaan etsitty jo kaikkien mahdollisten eläinten kanssa. Joka tapauksessa merkittävyys on nyt noin 3 sigman suuruinen riippuen vähän siitä, mitä statistista analyysiä käytetään. Tämä tarkoittaa käytännössä “todiste” tai “vahva viite”, muttei vielä “löytö”. Jotkut ovat olleet vähän skeptisiä tulosten suhteen, mutta täytyy muistaa, että tämä kuuluu tieteeseen. Asiat hyväksytään todeksi vasta sen jälkeen kun todisteita on beyond reasonable doubt.

Skeptisiä kommentteja on kuulunut mm. sen takia, että kokeet raportoivat hidusta hieman eri massalla, toinen noin 124 GeV ja toinen 126 GeV. Täytyy tosin sanoa, että hituilmaisemien energiaerottelukyky ei ole lähelläkään Higgsin hidun aiheuttaman todellisen signaalin leveyttä, joka on luokkaa 0.01 GeV. Tuloksissa signaali siis vääjäämättä levenee paljon tätä leveämmäksi. Ja pitää myös muistaa, että kyseessä on tässä vaiheessa tosiaan vain kourallisesta hiukkashajoamisia, jotka tekevät eron Higgsin ja ei-Higgsiä välillä. Luvut kuulostavat kuitenkin olevan tarpeeksi lähellä toisiaan, mutta en ole tosiaan kokeet hyvin tunteva ekspertti asiassa ja he tekevät takuulla tarkemmat laskut. Loppu blogosfääristä löytyvä keskustelu pyörii lähinnä semantiikan ympärillä. Antaako “vahva todiste” (firm evidence), “asia ratkaisematon” (inconclusive) vai “houkutteleva viite” (tantalizing hint) parhaimman kuvan asioista tietämättömälle suurelle yleisölle. Luvut ovat kuitenkin julkistettu ja siinä se.

Hitufysiikan tulevaisuudelle nämä todisteet ovat hyvin, hyvin merkittäviä. Suurin osa hitufyysikoista on sitä mieltä, että Higgsin hituun liittyvän sähköheikon vuorovaikutuksen symmetriarikon ymmärtäminen on oleellista uuden fysiikan tutkimuksen kannalta. Koska tähän mennessä ei olla tiedetty Higgsin hidun massaa saatika edes sen olemassaoloa, niin markkinoille on tullut jo monta vaihtoehtoista, viritettyä tai epävarmaan suuntaan laajennettua teoriaa uudelle fysiikalle. Jos Higgs vahvistetaan ensi vuonna löytyvän tuolta 125 GeV massan tuntumasta se fokusoi jo hyvin paljon teorian kehittämistä. Jo tämä evidenssi riittää siihen, että fyysikot voivat kohdistaa työnsä sellaisiin teorioihin, jotka ovat sopusoinnussa nyt havaitun evidenssin kanssa.

Higgsin bosoni, lopultakin (?)

Noni! Huhumylly pyörii eikä kukaan Cernin fyysikoista enää kovasti peittele sitä, että huomenna 13.12.2011 on se suuri päivä kun ensimmäiset viitteet Higgsin bosonin olemassaolosta julkaistaan. Huhujen mukaan Higgsin bosonin massa olisi noin 125 GeV eli noin 133 protonin massaa. Se on se massa, mikä Higgsin hidulla arveltiinkin olevan epäsuorien teoreettisten vinkkien, mm. Higgsin hidun vahvan top-kvarkki-kytkennän takia. Nyt jännittävää on oikeastaan vain se, että kuinka vahva näyttö olemassaolosta lyödään huomenna kalvolle. Se tieto kertoo samalla senkin, että kuinka kauan menee ennen kuin fysiikan oppikirjoista pitää tehdä seuraava painos. Tulokset julkistetaan huomenna klo 14 paikallista aikaa seminaarissa, jonka livefiidiä voi katsoa täältä.

Täytyy sanoa, että tää on iso juttu ihan tälläselle tiivin aineen fysikkaankin erikoistuneelle fyysikonplantulle. Syy ei ole niinkään se, että tein duunia pari vuotta CERN:in CMS-kollaboraatiossa, jonka spoke puhuu huomenna. Tää Higgsin bosoni on vain se puuttuva pala, jota ilman hitufysiikan standardimalli ei ole täydellinen. Siitä ollaan puhuttu jo 1960-luvulta lähtien, kun sen olemassaolo ennustettiin Peter Higgsin, Tom Kibblen ja muiden toimesta. Itse olen opiskelijana laskenut kvanttikenttäteoriaa skalaarikentille ja kursseilla tietenkin mainittin, että sillon KUN Higgsin hitu havaitaan Cernissä niin me tiedämme, että se on juuri näiden kenttien kvantti, joille just tehtiin paperit täyteen vaikeita laskuja ja häiriöteoriaa ja renormalisaatioita.

Higgsin kenttä ja siihen liittyvä kvantti, eli tuo Higgsin bosoni, selittävät sen miksi sähköinen vuorovaikutus on luonnossa niin vahva verrattuna heikkoon vuorovaikutukseen, joka on.. öö.. heikko ja ilmenee vain atomitason tapahtumissa eli lähinnä radioaktiivisessa beta-hajoamisessa. Sähköinen ja heikko vuorovaikutus ovat saman ilmiön, sähköheikon vuorovaikutuksen, kaksi eri puolta, joten täytyy olla joku mekanismi miten samoista lähtökohdista syntyvistä vuorovaikutuksista tuleekin täysin erilaiset. Se perimmäinen syy on siinä, että heikon vuorovaikutuksen välittäjähiukkaset, Z ja W bosonit, kytkeytyvät Higgsin skalaarikenttään, mutta sähköisen vuorovaikutuksen välittäjähitu fotoni ei kytkeydy. Tuo Higgsin skalaarikenttä on olio joka on läsnä kaikkialla, koko maailmankaikkeudessa, ja se luo Z ja W bosoneille massan, mutta fotoni jää massattomaksi. Massaa kun ei ole, ei ole myöskään energiaa, sanoo Einstein. Fotonin voi siten kvanttiteorian mukaan nyhjästä tyhjästä vaikka kuinka pitkäksi aikaa jolloin se kelpaa välittämään vuorovaikutusta vaikka toiselle puolelle maailmankaikkeutta. Massalliset Z ja W hidut eivät ole näin onnekkaita vaan joutuvat tyytymään välittämään vuorovaikutuksia aivan lyhyille kantamille atomitason maailmassa. Higgsin kentä oma kvantti on tuo Higgsin bosoni. Higgsin bosonin olemassaolo kielii siis siitä, että olemme löytäneet Higgsin kentän ja samalla voimme selittää tyydyttävästi sen miksi nämä kaksi vuorovaikutusta, sähköinen ja heikko, ovat sellaisia kuin ovat.

Z ja W bosonit löytyivät Cernissä jo 1980-luvulla, mutta tätä Higgsin bosonia on pirun vaikea havaita eikä siitä olla tähän mennessä nähty vilaustakaan. Jos hitutörmäys luo Higgsin hidun se hajoaa alta aikayksikön. Higgsin hidun elinaika riippuu sen massasta, mutta se on suurinpiirtein sitä luokkaa, että jos Higgsin hitu liikkuu noin valon nopeudella niin se pääsee vain  atomiytimen halkaisijan pituisen matkan ennen kuin viikate heilahtaa. Koeta siinä sitten havaita sellaista hiukkasta. Higgsin bosonin hajoamistuotteet ovat valitettavasti myöskin sellaisia etteivät ne ole tyypillisiä vain ja ainoastaan Higgsin bosonin hajoamiselle. Eli jos nähdään hiukkashajoaminen niin se voi olla Higgsin hitu tai sitten ei. Koskaan ei voi olla varma! Jotta ongelma ei olisi ihan liian helppo niin näyttää pahasti siltä, että Higgsin bosoni lymyää siellä energia-alueella, missä signaali yleensä hukkuu valtavaan kohinaan. Koetapa kuulla toisen kuiskaus jos korvan vieressä pauhaa valtavat kaapit.

Paha tilanne. Ongelma on siis vaikea, mutta sen ratkaisemiseksi onkin kulutettu tuhansia ja tuhansia työvuosia ja poltettu miljardeja rahaa. Syystä saattaa siis cerniläisten huulilla olla pieni hymynpoikanen huomenna, koska lyyti on viimein kuulemma alkanut kirjottaan. Pelastus tulee siinä, kun törmäytetään hiukkasia noin 350 tuhatta miljardia kertaa jolloin joissakin noista törmäyksistä muodostuu kenties Higgsin hiukkasia. Sille tyypillisiä hajoamistuotteita syntyy noissa törmäysissä pikkasen enemmän kuin tilanteessa, että Higgsin kenttää ei olekaan. Tuo energiaikkuna jossa “ylimääräisiä” hajoamistuotteita havaitaan on aika kapea, noin 10 MeV luokkaa, joka on vain noin miljoonasosa Cernin kiihdyttimen kokonaisenergiasta. Tuossa pienessä energiaikkunassa pitäisi näkyä pieni piikki “liikaa” törmäyksiä, joissa on syntynyt Higgsin bosonin hajoamistuotteita. Jos näin on niin voidaan sanoa, että aha! Jotta voitaisiin olla varma asiasta pitää signaalin erottua kohinasta. Kaikki ovat korostaneet, että tiistaina ei tulla esittämään dataa, jonka perusteella olisi selvää kuin pläkki, että Higgsin hitu ON olemassa. Voi edelleen olla niin, että signaali onkin kohinasta syntyvä huijarisignaali. Teknisesti sanottuna viiden sigman luottamusrajaa ei siis vielä saavuteta huomenna, mutta cerniläiset näyttävät huhujen mukaan olevan vakuuttuneita, että ens vuonna raja ylittyy ja fysiikan oppikirjat menevät uusiks. Saattaapi olla, että sen jälkeen cerniläiset ottavat viimein pienen loman.

Sokeribiitti pohjalla: Z ja W bosonit löytyivät vuonna 1983. Nobeli löydöstä jaettiin 1984.

 

Picked up for you

Viikon tiedehypetykset fysiikassa ovat olleet aika ällistyttäviä.

Kvanttifysiikassa hämmennystä on aiheuttanut lontoolaisten fyysikoiden paperi jossa he (muka) osoittavat, että kvanttimekaniikan todennäköisyystulkinta on formalismin vastaista. Todennäköisyystulkinta on ollut koko kvanttimekaniikan kulmakivi siitä lähtien kun Dirac, Born, Bohr ja kumppanit formuloivat statistisen transformaatioteorian 20-luvulla. Kööpenhaminalaisessa tulkinnassa aaltofunktio kuvaa todennäköisyyksiä ja tuo aalto romahtaa havainnossa kokeen osoittamaan tilaan. Einsteinin oli vaikea hyväksyä tätä ja ajatteli, että kvanttimekaniikka on epätäydellinen teoria ja piilossa oli vielä muuttujia, jotka tekisivät teorian täydelliseksi ja todennäköisyyksiä ei tarvittaisi. John Bell, Alain Aspect ja muut osoittivat, että tämä ei ole mahdollista. Piilomuuttujia ei ole. Hugh Everettin monimaailmatulkinta tuli taas 50-luvulla ja tasa-arvoisti koko kvanttimekaniikan siinä mielessä, että samat kvanttimekaniikan yhtälöt pitäisi kuvata myös havainnoitsijoita, joten aaltofunktion romahtaminen ei olisi fysikaalinen tapahtuma. Everett tulkitsi, että historia haarautuu havaintoprosessissa ja jokainen mahdollinen tapahtuma tapahtuu jossakin rinnakkaistodellisuudessa. Tää on tietenkin vähän hullu teoria (tai oikeastaan metateoria). Se saattaapi jopa pitää kutinsa – ongelma on vain se, että miten saada se selville.

Nyt nämä lontoolaiset ovat kaivaneet asian taas esille ja lyhyellä laskulla osoittavat, että jos oletetaan, että samaa fysikaalista tilaa voi vastata kaksi eri aaltofunktiota niin se on ristiriitaista kvanttimekaniikan lakien kanssa. He muodostivat aaltofunktion kahdesta tilasta, jotka ovat tietyllä todennäköisyydellä samoja. Siis samanlainen hitu, sama liikemäärä, sama spini etc. (Teknisesti: kaikkien mahdollisten kommutoivien observaabelien joukko). Mitä nyt normaalisti oletetaan, että tietty fysikaalinen tila ON. Sitten he osoittavat muodostamalla kahden samanlaisen korreloimattoman systeemin yhdistelmäaaltofunktion, että vaikka fysikaalinen tila olisikin sama niin mittausjärjestelmä voi erottaa aaltofunktiot toisistaan. Tämä on ristiriitaista koska aaltofunktiossa olisikin enemmän informaatiota kuin fysikaalisessa tilassa. Tämä ei ole heidän mukaansa sopusoinnussa todennäköisyystulkinnan kanssa ja tästä ollaan vedetty se johtopäätös, että aaltofunktio onkin The Todellisuus, eikä vain todennäköisyysjakauma sille, minkälainen todellisuuden pitäisi olla.

Täytyy sanoa, että tämä keskustelu on mennyt jo vähän ontologian puolelle. Mikä ON fyysinen todellisuus ja mikä on vain kätevä nyrkkisääntö tai laskujen apuväline. Tuloksella voi olla myös sellainen tulkinta, että kaikki kvanttitilat ovatkin yhteydessä toisiinsa, eli pystyvät kommunikoimaan minkä tahansa muun tilan kanssa. Tämä jos mikä veisi fyysikolta yöunet.

CERN:issä OPERAn koetta on paranneltu niin että neutriinoja lähetetään lyhyissä 7 nanosekunnin pituisissa sarjoissa. Tällöin on helpompi yhdistää neutriinon syntyaika ja havaintoaika ja päätellä siitä neutriinon nopeus. Neutriinot jatkavat edelleen hurjaa vauhtia, pikkasen yli valon nopeuden. Viimeisimmässä ajossa havaittiin 20 neutriinoa ja niiden nopeus on yhä noin 7000 m/s yli valon nopeuden. Skeptikoilla on vielä se ässä hihassa, että OPERA:n kellot saattavatkin olla pikkasen epäsynkronissa. OPERA tahdistaa kellonsa lähtöpisteen ja havaintopisteen välillä GPS-järjestelmän avulla ja jos tässä tulee jotain systemaattista (suhteellisuusteoreettista) virhettä niin tietenkin kulkuaikalaskutkin menevät mönkään. OPERA-koe on tähän asti ollut siinä uskossa, että kaikki tärkeät suhteellisuusteoreettiset efektit ovat GPS-signaalissa korjattu. Kaipa tässäkin tapauksessa superkovaa dataa saadaan vain jos porataan 700 kilometrin reikä ja lähetetään valo ja neutriino samaan aikaan ja mitataan kumpi tulee maaliin ensimmäisenä.

 

Muutto

Muutettiin kuun alussa vanhan kaupungin reunalle. Tämä on jo viides osoite mitä minulla on ollut Regensburgissa. Vuokrattiin isohko kärry ja roudattiin kaikki vielä Hollannissa olleet tavarat (noin 16 kuutiota) Regikseen. Painoa oli lastatussa kaarassa kyllä sen verran, että siinä ylämäkiä ajellessa pieni vaihde silmässä tuli mieleen, että tätäkö se rekkakuskin elämä sitten on. Niko oli lentänyt Suomesta auttamaan meitä. Kiitos kovasti, en kyllä ymmärrä miten muuten oltaisiin selvitty tuosta muuttokeikasta from hell.

Nyt ollaan purettu pahvilaatikoita ja niitten mukana on tullut jotain minkä takia hengitys vinkuu, korvat ovat tukossa, nenä vuotaa ja silmiä kirvelee. Veikataan, että se jokin on pöly. En saa tarpeeksi unta sen takia ja huimaus on pahentunut. Antihistamiineista on rajoitettua hyötyä, kun alkavat tehota vasta tuntien päästä ja niiden sivuvaikutukset ovat varsinkin nyt sellaset, että seuraavan päivän luovalle työlle voi kyllä sanoa heiheit.

Työssä on kyllä syntynyt jotain valmista ja kunhan sisäiset refereet saavat luettua manuskan se lähtee eteenpäin. Saa nähä miten paperin käy. Harmi ettei se ehtinyt uusiin työhakemuksiin, mutta ei voi mitään. Sitten vaan seuraavan papyroksen kimppuun.

Saksalaiset ovat joskus kummallista sakkia. Edellinen vuokranantaja istuu takuurahojen päällä kun valitti jostain pienistä jutuista, jotka Suomessa menisivät normaalin kuluman piikkiin tai ei huomattaisi ollenkaan. On kuulemma yleistä. Ei ole kyllä yhtään ylimääräistä aikaa tai energiaa alkaa tapella asiasta.

Valoa nopeammin (?)

Tän viikon suuressa tiedeuutisessa OPERA-koe väitti havainneensa valonnopeutta vikkelämpiä neutriinoja. OPERA tuottaa neutriinoja Cernissä, Genevessä, ja ampuu ne maan läpi Italiaan Gran Sasso laboratorioon 730 kilometrin päähän, jossa pieni osa suihkusta törmää hiukkasilmasimeen. Se suuri tulos on nyt se, että kollaboraatio havaitsee neutronin ilmaisimessa noin 60 nanosekuntia valon vastaavaa kulkuaikaa aikaisemmin. Vaikka yritys on ollut kova, kollaboraatio ei ole toistaiseksi keksinyt mikä virhe kokeissa tai laskuissa olisi. Tuon 60 nanosekunnin aikana valo etenee noin 20 metriä. Se on pieni matka, mutta epävarmuuden kokeissa väitetään olevan vain muutama metri puoleen tai toiseen.

Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan on olemassa suurin nopeus, jota nopeammin mikään informaatio ei voi kulkea. Normaalisti fysiikassa valon ajatellaan saavuttavan tuon maksiminopeuden, koska fotoneilla ei ole lepomassaa. Tiedepalstat ovat nyt täynnä arvauksia siitä miten fysiikkaa muutettaisiin, jos OPERAn tuloksessa ei ole virhettä. Pitäisikö muuttaa kvanttifysiikaa vai suhteellisuusteoriaa minimaalisesti vai kaikkea yhtä aikaa. OPERA mittasi myös sen, että riippuuko neutriinojen nopeus niiden energiasta, mutta ei havainnut statistisesti merkittävää eroa matalalla energialla (keskimäärin 13.9 GeV) ja korkealla energialla (keskimäärin 42.9 GeV).

Mainittakoon, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun neutriinojen havaitaan liikkuvan valoa nopeammin. MINOS-koe jenkeissä tuotti vastaavanlaisen tuloksen vuonna 2007, mutta statistinen epävarmuus oli niin suuri, että suurempaa älämölöä ei syntynyt eikä tuolloin vielä ajateltu, että neutriinoilla olisi oikeasti valon nopeutta suurempi nopeus. Kun supernova 1987a räjähti tähden ytimen romahtamisen luoma neutriinovuo havaittiin valosignaaliin verrattuna pari tuntia aikaisemmin maassa. Tosin tässä tapauksessa ajateltiin, että valoimpulssi syntyisi vasta kun supernovan shokkiaalto ehtisi tähden pinnalle, minkä arveltiin selittävän aikaeron. Ja jos OPERAn havaitsema nopeus olisi totta kaikissa tapauksissa, olisi kyseisen supernovan tapauksessa aikaero pitänyt olla huomattavasti suurempi, luokkaa useampi vuosi. Supernovan syntymekanismeja ei tosin tiedetä niin tarkkaan, että epävarmuuksia ei olisi. Supernova 1987a:n jäljiltä ei ole edes löydetty neutronitähteä, minkä muodostuminen olisi teorian mukaan synnyttänyt tuon neutriinovuon.

Romukopasta on nyt sitten kaivettu monta teoriaa uuteen tarkasteluun. Valoa nopeammat tachyonihiukkaset, Lorentz-invarianssin rikkovat neutriino-oskillaatiot, muutokset kausaalisuuteen tai suhteellisuusteoriaan ja ajassa muuttuva valonnopeus. Noista voi jokainen valita suosikkinsa tai sitten kyhätä ihan oma teoria. Vedonlyöntitarjouksia on esitetty. Nyt, jos luonto on tosiaan nurinkurinen, olisi mahdollisuus voittaa ainakin talo tahi mallasviskipullo. Tosin menetät tietenkin talosi/mallasviskisi, jos OPERA on mokannut. Mutta yrittänyttähän ei laiteta!

Elben Firenze

Kävin tutustumassa Dresdenin Max Planck instituuttiin ja pidin koeluennon. Se meni kohtuullisen hyvin. Ainakin hyviä kysymyksiä sateli ja huomasi, että perjantai-iltapäivästä huolimatta jengi oli skarppina. Tähtäimessä on vierailevan tutkijan paikka. Nämä ovat 1+1 vuoden sopimuksia. Ei siis tule olemaan loppusijoituspaikka vaan pikemminkin jonkinlainen välivaihe, että voin kehittää tutkimustani ja rauhassa tähyillä sitä jo pitään tähtäimessä ollutta tenuretrackia tai edes aloittelevaa ryhmänjohtajan paikkaa. Päätös Max Planckista tulee parin viikon sisällä.

Kurt Vonnegutin Slaughterhouse-5 on luvun alla. Dresden on vähän outo sekoitus kaikenlaista: vanhoja taloja, derkkulalle tyypillisiä kerrostaloja ja uusia ostoskeskuksia. Sodassa tuhoutuneita taloja rakennetaan uudestaan samalaisiksi kuin ne olivat ennen palopommitusta. Lähellä on Sächsische Schweiz, joka näyttää mukavalta paikalta vaellella ja Prahaan on vain 160 km. Kaippa tuolla vuoden tai pari viihtyy, jos tarjous tulee.

Illalla kävimme Soy’s Sushissa, pienessä mutta kehutussa sushibaarissa. Sushi oli hyvää ja tunnelma oli rento. Valittevati tosin join paikan saket loppuun, joten jouduin jatkamaan umeshulla.

Nyt olemme taas Regensburgissa. Toisella puolella katua on sairaalan helikopteriparkki, josta lähtee koptereita kovan melun kanssa myöhäänkin illalla. Naapuri joskus kiroilee niille parvekkeelta, mutta mua ei tietystä syystä haittaa pahemmin.

Toipuminen on edennyt aika nopeasti. Viime aivokuvissa ei näkynyt enää kovasti mitään ikävää. Unen tarve on edelleen koholla, noin 10 tuntia vuorokaudessa vähän riippuen siitä onko päivän aikana ollut kovasti häppeninkii. Joskus on lisäksi huimausta, varsinkin jos on stressiä. Tämän takia koetetaan pitää ensi viikolla alkava Suomen loma rauhallisissa merkeissä. Siis fyysisen kunnon kanssa ei ole ongelmaa, mutta jos ympärillä on paljon hässäkkää, härdelliä ja melua niin jaksu alkaa loppumaan.

Monet ovat olleet yllättyneitä miten asiat ovat menneet. Ei menny ihan niinku elokuvissa. Niissähän isku päähän johtaa siihen, että uhri on vähän aikaa tajuton ja pikkulinnut laulavat, mutta sitten herätään ja pyyhitään pölyjä takista ja ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Proffa Regiksessä kommentoi, että on varmasti hyvä etten muista mitään itse onnettomuudesta ja putoamisesta. Hänellä oli ehkä mielessä tuo käsitys, että kun pudotaan karjutaan täyttä kurkkua kauhusta. Muistelin tosin, että yhdessä lukemassani kirjassa (Fergus Fleming, Killing Dragons) oli jotain juttua asiasta. Väitettiin, että mitä yleisimmin tapahtuu olisi pikemminkin päinvastainen. Tyyneys, tarkkuus, ajan subjektiivinen hidastuminen, jopa triviaalit ajatukset, kuten vaikka se että toivottavasti taskussa oleva kello tms. ei mene hukkaan. Ja sitten tietenkin joissakin tapauksissa se klassinen, että näkee elämänsä menevän filminä edessään.

Muutto(ja)

Muutimme pois Delftista viime viikolla. Tai oikeastaan tavaramme
muuttivat väliaikaisesti ystäviemme luo ja odottavat siellä pari
kuukautta sitä, että työkuviot selkenevät. Sen ajan asumme Regensburgissa pienessä yksiössä.

Kun 6 vuotta sitten muutimme Delftiin tavaraa kulki mukana 15
kuutiota. Nyt kun vuokrasimme 18 kuution pakettiauton se pakkautui
täyteen ja sen lisäksi veimme Ford Transitilla vielä 2 lastia tavaraa
pois jäteasemalle. Oikeastaan tarve oli heittää paljon enemmän
menemään ja tulla toimeen vaan sadalla esineellä (2 kippoa, 2
lusikkahaarukkayhdistelmää ja 96 muuta esinettä). Seuraava muutto
olisi silloin paljon helpompi. Ehkä sit seuraavalla kerralla. Onneksi
ystävät auttoivat kuitenkin niin paljon muutossa, että homma saatiin tehtyä.

Siinä kun pakkasin ja aivastelin pöly/homeallergian takia sain sitten
viestin Suomesta, että mummo on nukkunut pois. Hän oli viimeinen
isovanhempani. Elämä oli pitkä, melkeen 97 vuotta. Lyhyt mutta äkäinen
sairaus vei viimeiset voimat. Kuitenkin toivoin, että olisin pystynyt
vielä juttelemaan hänen kanssaan. Kun olin viimeksi jutellut hänen
kanssaan vuosi sitten hän oli ollut aivan oma itsensä, aina niin
positiivinen asenne ja energinen ja eläväinen luonne. Tuli vähän tippa
simmuun kun kuulin hänen toivoneen, ettei hänen tarvitsisi olla siinä
kunnossa, että olisi muiden käänneltävänä ja väänneltävänä. Tosin se melkein
toteutuikin. Löysin tädin lähettämät valokuvat mummon arkistosta ja
taidan niillä pitää pienen “muistotilaisuuden”. Hautajaisiin en
valitettavasti pääse kun on oltava MRI-kuvauksissa.

Muutto otti voimille, mutta nyt koetan taas huilata vähän. Luvun alla
on Michael Palinin Himalaya kirja. T. on myös kaiken muuttostressin
takia puhki ja poikki.

Toipumista

Eilen tuli neljä viikkoa onnettomuudesta ja toipuminen on käynnissä. Viime päivät ovat tosin olleet vähän hankalia, mutta lekurit ovat korostaneet, että toipumisessa voi ajoittain tulla takapakkejakin. Kävin jo duunissakin pikaisesti näyttäytymässä, mutta lomakaudesta johtuen siellä oli aika tyhjää. Mielialat ovat kyllä olleet aika korkealla, kiitos etenkin T:n seuran. Pääsärkyä on tosin lisännyt työhuolet ja byrokratia.

Alunperin suunnitelma oli, että olisin aloittanut Dresdenissä Max Planck instituutissa hommat syyskuussa, mutta en ole vielä pystynyt käymään paikanpäällä. Idea on nyt yrittää toipua syyskuun puoliväliin asti, toivoa että voin mahdollisimman hyvin ja mennä sit pitämään puhe sinne Dresdeniin. Tämän perusteella he sitten päättävät tarjoavatko paikkaa. Alustavasti he suhtautuivat jo positiivisesti hakemukseeni, mutta toivottavasti olen syyskuussa siinä kunnossa, että voin antaa positiivisen kuvan. Valitettavasti muut hakemukset eivät tuottaneet mitään tenuretrackiä tai aloittelevan ryhmänjohtajan paikkaa. Lähimmältä liippasi Turussa, mutta pikkulinnut visersivät, että fysiikka olisi saanut siellä niin paljon rahoitusta, että tänä vuonna olisi muiden tieteiden vuoro.

Kesän kelit eivät ole olleet kummoset ja olemme olleet harmittavan paljon neljän seinän sisällä. Meillä on nyt joku toive, että pääsisimme käymään Suomessa jossain vaiheessa syksyä riippuen terveys- ja työasioiden kehittymisestä.

Onnettomuuden syy on edelleen epäselvä, kun en muista mitään tapauksesta ja luultavasti syy jääkin epäselväksi. Ainakin se oli tekstikirjaesimerkki siitä, että suurin osa onnettomuuksista ei tapahdu kiivetessä ylös vaan laskeutumisvaiheessa. Pudotus oli pitkä, mutta vauriot jäivät tähän suhteutettuna lieviksi ilmeisesti sen takia, että kuuleman mukaan törmäsin pari kertaa seinämään ilmalennon aikana, mikä hidasti vauhtia. No, jatkossa kiipelyt jäävät boulderointeihin sitten kun sen aika joskus tulee. Nyt on vaan kiikarissa parantua ja saada elämä taas normaaleihin raiteisiin.

Totenkirchl, josta melkeen tuli nimensä väärtti.

Higgs?

Cernissä LHC kiihdytin on toiminut erinomaisesti ja kesäkuun loppuun mennessä koko vuoden data-tavoite ( 1 fb^-1) on jo saavutettu. Luultavasti koko tälle vuodelle on tulossa 2-3 kertaa enemmän dataa kuin tämä tavoite. Kesän konferensseissa on jo vilautettu preprinttejä Higgsin bosonin metsästyksen tuloksista. Higgsiä ei ole löydetty ja  tämän ATLAS-kokeen paperin mukaan Higgsiltä alkaa jo loppua energia-alue jossa se voi piilotella. Paperin mukaan noin 150 protonin massan hujakoilla on pientä viitettä, että sieltä Higgs saattaisi löytyä, mutta varoituksen sana on paikallaan. Juuri tuolla energia-alueella kokeiden sensitiivisyys on matala (eli signaalia on vaikeata erottaa “taustahälystä”) ja tuo signaalin tynkä saattaa lisädatan valuessa joko vahvistua tai kadota pois. Koska massa-alue jota tarkastellaan on niin laaja niin aina on mahdollisuus, että vääriä signaalintynkiä muodostuu vain kadotakseen tarkemmalla tarkastelulla pois.. Hyvät uutiset ovat kuitenkin siinä, että loppuvuoden datalla saadaan asiantuntijoiden mukaan mahdollisesti jo statistisesti merkittävä signaali Higgsin olemassaolosta jos se tosiaan on tuolla massa-alueella. Ja se, jos Higgs ei ole missään olisi vieläkin merkittävämpi tulos ja ajaisi teoreetikot takaisin konferensseista pölyisille kirjoituspöydille.

Jos itse pitäisi veikata jotain niin laittaisin lanttini likoon sen puolesta, että Higgs löytyy tuolta kyseiseltä massa-alueelta seuraavan vuoden aikana.

–

Tänään tuli 3 viikkoa täyteen onnettomuudesta ja olo on jo paljon parempi, mutta huimaus ja väsymys ovat edelleen aika pahoja. Päivän aikana pitää nukkua useaan kertaan ja tuo huimaus (vertigo) on vähän kuin olisi ollut liian kauan vinhaa pyörivässä karusellissä. Huimaus tuntuu pahemmalta paikoissa joissa on kova melu tai paljon aistiärsykkeitä. Kerran ärsykkeenä toimi myös aaltoilevat viivat. Iltaisin ollaan käyty kävelyllä, mutta vakavampi urheilu saa odottaa useamman kuukauden. Neurologi oli tosin tällä viikolla suhteellisen positiivinen pitkän aikavälin ennusteen kanssa.

Kyoto

Kyoto on söpö kuin possu pienenä. Kaikki on jotenkin hienompaa kuin osasin edes odottaa vaikka odotukset olivat valmiiksikin korkealla. Valitettavasti olen joutunut nyhjäämään päivät workshopissa Yukawa-instituutissa ja odotan juuri pääsyä pitään lyhyttä puhettani. Tämä workshop (“spin transport in condensed matter”) on noin 50 hengen kokoontuminen, joka on tarkoituksella pidetty pienenä ja tarkkaan rajattuna vain allalla pitkään työskenneille, jotta keskusteluja olisi helppo käydä osanottajien välillä. Instituutin edessä patsastelee Hideki Yukawa joka oli sotaa edeltävän ajan kuuluisin japanilainen fyysikko ja tunnettu vahvojen ydinvoimien kvanttiteoriastaan (mesoniteoria).

Jetlag vaivaa vieläkin ja herään yleensä klo 2 yöllä ja olen väsyneimmilläni juuri ennen kuin pitäisi herätä. Huomenna olisi tarkoitus livistää luentosalista katsomaan Hiroshimaa ja Miyashimaa. Engrish-kylttejä on näkynyt jonkin verran ja varmaan hoopoin kyltti löytyi Arashiyamalta. Kyltissä oli ilotulitusta, puita, apina juoksemassa tuli pyllyn alla, ja jotain tekstiä. Ilmeisesti tahdottiin kohteliaasti sanoa, että älä tähtää puissa istuvia apinoita kun ammut ilotulitusraketilla, kiitos ymmärryksestäsi. Ihmiset ovat täällä erittäin kohteliaita ja ymmärtäväisiäkin töppäileviä ulkomaalaisia kohtaan.

Neljättä linjaa takaisin

Palasin eilen Japanista Helsingin kautta takaisin Lundiin. Viimeiseen asti oli pakonomainen tarve missata paluulento jotta olisin voinut jäädä vielä vähän pitemmäksi aikaa. En sitten ehtinyt pitämään blogia päivityksessä vaikka kirjoittelin muistiinpanoja läppärillä. Laitan raportteja tulemaan sitä mukaa kun kerkeän editoimaan. Juttua riittää tosiaan varmaan pidempääkin. Suurin osa kuvista on filmillä (jonkin verran luurin muistissa) ja mennee varmaa ensi viikkoon ennen kuin pääsen uppaamaan skanneja tänne.
–
Majatalomme Rakucho ryokan on perinteinen japanilainen 30-luvulla rakennettu puutalo. Koska sen seinät ovat käytännössä paperista niin tähän aikaan vuodesta tulee varsin vilu öisin (joskus silloin tällöin saattaa talvella mennä jopa pakkasen puolelle). Mutta japanilaisilla on tapansa pitää itsensä lämpiminä. Kun tulee ilta niin mennään kuumaan (noin 42-45 asteiseen) o-furo kylpyyn, joka pitää 3-4 tuntia lämpimänä. Tämän lisäksi futon-patjat ovat paksuja (“muista tämä: paljon patjoja alla, niin ei tule kylmä nukkujalla”) ja niissä on kaiken lisäksi usein vielä sähkölämmitys (!). Vessassakaan ei peppu jäädy pytynrenkaaseen kiinni sillä sekin lämpenee sähköllä. Jos tämän kaiken jälkeen tulee kuitenkin vielä kylmä, voi laittaa kemiallisella reaktiolla lämpeneviä läpysköjä ihoa vasten jotka pitävät pitkään lämpimänä.

Huomaan harmikseni, että olen unohtanut suurimman osan siitä mitä olin opinut viisi vuotta sitten japaninkursseilla. Japaninkieliset sanat pysyvät hyvin huonosti muistissa. Niiden takana ei ole aina kovasti rakennetta joten sanat vaikuttavat näennäisesti satunnaisilta rimpsuilta joissa tavujen järjestystä voisi hyvin vaihtaa ja sana maistuu edelleen samalta. Eilen kysyin Demachi-yanagi aseman konnarilta meneekö tämä juna Gion-shojille. Konnari korjasi, että s’on shijo eikä shoji. No mikäs sitten muistisäännöksi. Seuraavana päivänä kuulin, että koska Kyoton kadut ovat kaavoitettu viivasuoriksi niin eri kadut on usein vain numeroitu: viides linja (gojo), neljäs linja (shijo), kolmas linja (sanjo) etc. Kun tämän kuulin on eri linjojen nimet pysyneetkin päässä. Sitten kun vielä keksisin muistisäännöt eri kanji-kirjoitusmerkeille niin olisin jo askelta pidemmällä. Aikoinaan japanintunnilla opittiin kanjeja hauskojen rimpsujen avulla kuin “kirves puun juurelle = uutta (shin) halkoa”. Mutta oikeasti tuntuu siltä, että kanjeja on pakko käyttää koko ajan jokapäiväisessä elämässä, että ne pysyisivät muistissa. Kun palaan takaisin niin luultavasti unohdan nopeasti taas suurimman osan nyt oppimastani.

64. vuosi

Joitakin vuosia sitten olimme T:n ja kumppanien kanssa Töölönlahdella Hiroshima-päivänä 6. elokuuta. Sytytimme kelluvia kynttilöitä auringon laskiessa. Paikalle harhautui japanilainen turistiryhmä, joka ihmetteli, että mitä on meneillään. Annoimme ryhmälle pienen infoläpyskän jossa oli hieman tekstiä englanniksi ja he alkoivat tavaamaan tätä keskenään. He vaikuttivat hieman hämmästyneiltä siitä, että Suomessa asti vietetään tapahtuman muistopäivää. Samalla kuitenkin eräs vanha japanilaisen nainen näytti kovin surulliselta ja muut tulivat hänen luo taputtelemaan häntä olkapäille. Vaikka emme osanneetkaan japania oli helppo arvata että tuo vanha nainen oli hibakusha, atomipommituksen kokenut ihminen. Ryhmän johtaja palautti infoläpyskän minulle, kumarsi, sanoi thank you ja ryhmä jatkoi matkaansa.

Viime keskiviikkona saimme uuden tilaisuuden tutustua paikan päällä hibakushiin kun otimme shinkansen-junan Kiotosta Hiroshimaan ja lähdimme asemalta sporalla atomipommin muistomerkille (Genbaku-doomu). Kun räpsimme kuvia rakennuksen rauniosta tuli paikalle eräs japanilainen nainen, joka tarjoutui ilmaiseksi oppaaksi muistomerkeille. Hänen äitinsä oli ollut kaupungissa kun atomipommi räjähti ja oli toiminut sen jälkeen vastaavassa vapaaehtoistyössä. Tytär koki että hänen oli jatkettava tätä työtä nyt kun hänen äitinsä oli sairaalassa syövän takia. Saimme kuulla usein kerrotut tarinat pommin aiheuttamista kauheuksista: kuinka ihmisten iho paloi luihin asti tuhansien asteiden kuumuudessa, kuinka paineaallon aiheuttama alipaine sai silmät pursuamaan silmäkuopista, kuinka ihmeen kaupalla hengissä selvinneet kuolivatkin parin viikon kuluessa yllättäen säteilymyrkytykseen etc.Täti näytti henkiinjääneiden piiroksia tapahtuneesta. Tuntui kuin meidät olisi tempaistu Barefoot Gen -sarjakuvaan. Näimme myös punaisiin vaatteisiin puetun Jizo-patsaan, jonka hiotun pinnan kuumuus oli sulattanut karkeaksi ja hautakiviä jotka olivat tummuneet Mustasta sateesta. Mutta opas kertoi myös ylpeänä kuinka nopeasti kaupunki oli sodan jälkeen jälleenrakennettu. Ensimmäinen juna lähti Hiroshiman asemalta kaksi tuntia räjähdyksen jälkeen viemään haavoittuneita hoitoon (asema oli tosin usean kilometrin päässä räjähdyksen keskipisteestä) ja ensimmäinen pankki avasi ovensa parin päivän päästä. Monet olivat huolissaan, että olisiko kaupungissa enää ollenkaan turvallista elää säteilyn takia, mutta radioaktiivisuus laantui jo pian räjähdyksen jälkeen kun lyhytikäiset fissiotuotteet hajosivat nopeasti pois tai huuhtoutuivat taifuunien mukana mereen. Kiitimme kovasti opasta kierroksen jälkeen ja suuntasimme kohti Peace memorial parkia, jossa oli legioonittain koululaisia uniformuissaan kumauttelemassa rauhankelloa.

Puiston penkillä istui kaksi noin kuusikymppistä tätiä paksuissa takeissaan ja huiveissaan. He toivottivat minut tervetulleeksi kaupunkiin ja alkoivat juttelemaan niitä näitä. He sanoivat haluavansa harjoitella englannintaitojaan, vaikka tuntui pikemminkin siltä että he yksinkertaisesti halusivat vain jutella. Heidän mielestään oli varsin kolea marraskuinen keli kun itse taas hikoilin päälle 20:n asteen lämmössä. He kysyivät tietenkin, että onko Suomessa jo lunta. Keskustelu sujui varsin hyvin vaikka aina silloin tällöin tädit joutuivatkin turvautumaan taskutietokoneisiinsa sanoja hakiessaan. He luulivat aluksi, että olen lääkäri – ilmeisesti sen takia, että ‘physicist’ ja ‘physician’ sanat menivät heiltä sekaisin. Täsmensin, että olen tutkija, vähän niin kuin Hideki Yukawa. Tätien silmät kirkastuivat ja he sanoivat, että ahaa, tottahan toki jokainen tietää täällä kuka Yukawa oli. Tuntui siltä, että jos vain kärsivällisyyttä ja aikaa riittää niin japanilaisten kanssa pystyy hyvin juttelemaan englanniksi melkein mistä vain. Kysyin lopulta, että olivatko he syntyperäisiä hiroshimalaisia ja kokivatko heidän perheensä atomipommituksen. Toinen tädeistä oli syntynyt vähän sodan jälkeen, mutta sanoi, että hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat kaikki olleet kaupungissa kun pommi oli räjähtänyt. Hänen äidillään oli ollut kolme kertaa syöpä mutta hän oli selvinnyt niistä. Isoäiti oli 95-vuotias ja sairaalassa. Täti jatkoi, että hänen isoisänsä oli ollut puuseppä ja että he itse asiassa istuivat juuri penkillä, jonka kohdalla hänen pajansa oli aikoinaan ollut sodan aikana, vain lyhyen matkan päässä räjähdyksen keskipisteestä. Paineaalto oli tasoittanut kaikki talot paikalta. Kun räjähdyksen aiheuttamat tulipalot olivat sammuneet tädin isoäiti oli tullut etsimään miestään, mutta paikalta oli löytynyt vain paljon tunnistamattomiksi palaneita ruumita. Lopulta hän löysi erään hiiltyneen luukasan vierestä vasaran. Sen kahva oli ollut puusta ja palanut tuhkaksi, mutta vasaran rautainen pää oli jäljellä. Hän muisti tuon vasaran kuuluneen miehelleen ja oletti, että myös sen vieressä olevat luut olisivat hänen. Niin hän otti tuon vasaran talteen, keräsi luut kärryyn ja kuljetti ne pois.

Tässä vaiheessa oli tulla tippa öögaan. On niin eri asia lukea atomipommista ja nähdä valokuvia tuhotusta kaupungista kuin kuulla ihmisten kertomuksia siitä, mikä on ollut tapahtuman henkilökohtainen merkitys heille. Erityisesti tuo vasara näytti symbolisoivan tädin perheelle jonkinlaista jatkuvuutta ja pysyvyyttä katastrofin jälkeisessä surussa. Tätien ilmeet olivat muuttuneet varsin vakaviksi ja he keskustelivat nyt keskenään matalalla äänellä. Ajattelin, että olinko kuitenkin nostanut pintaan liian surullisia muistoja. Toisaalta tuntui siltä kuin japanilaiset eivät suhtaudu tapahtuneeseen niin kuin se olisi ollut jonkinlaisen selittämättömän, epänormaalin pahuuden ilmentymä, kuten holokaustista usein ajatellaan. Sen sijaan heidän ajattelussaan kuvastuu pikemminkin buddhalainen filosofia, että myös näinkin valtava kärsimys on seurausta ihmisen luonnosta ja kaikki mahdollinen tulisi siten tehdä, että ihmiskunta luopuisi atomiaseista.

Toivotimme lopuksi toisillemme hyvää päivän jatkoa, kumarsimme kaikki kohteliaasti ja jatkoin matkaa. Kävelimme T:n kanssa seuraavaksi ikuisesti palavan tulen ohi kohti Peace memorial museota. Sisään pyrki muutama amerikkalainen turisti stetsonit päissään, mutta he jäivät sumppuun satapäisen japanilaisen koululaisryhmän keskelle. Koska ajattelimme käydä Miyajiman saarellakin ja valoisaa aikaa ei ollut kovasti jäljellä päätimme jättää museossa käynnin seuraavaan kertaan ja suunnata sen sijaan kohti lauttarantaa (Miyajima-guchia).

Saaren edustalla on iso postikorteista tuttu oo-tori portti, joka on nousuveden aikana meren peitossa, mutta jonka luo pääsee laskuveden aikana kuivin jaloin. Tämä tarkoittaa kuulemma, että koko saari on shintolaisen uskonnon mukaan pyhä jossa kaikki eläimet ja puut on rauhoitettuja. Paikka on iso turistirysä, mutta se on rakennettu hyvän maun mukaan eikä turistiparvista huolimatta tule sellainen tunne, että on jossakin teemapuistossa. Saarella vilisti satapäin söpöjä peuroja kerjäämässä ihmisiltä ruokaa. Näitä pidetään shinto-uskonnossa jumalallisina viestintuojina. Kun olin valokuvaamassa tori-porttia niin eräs oma-aloitteinen yksilö pisti päänsä reppuuni ja rouskaisi pohjalle vierineitä wasabi-herneitä. Jouduin repimään erään toisen kurkusta muovista lusikkaa, joka ei luultavasti olisi tehnyt kovin hyvää peuran ruuansulatukselle. Kiertelimme jonkin ajan saarta auringon laskiessa. Mietin, että olinko koskaan ollut missään kauniimmassa paikassa. Sen luonto ja ilmapiiri aiheuttivat melkein pakonomaisen tarpeen heittää hanskat tiskiin, leikkauttaa munkkimallisen tukan ja ryhtyä vaikka temppelin puutarhuriksi koko loppuiäksi. Lopulta oli kuitenkin aika ravistaa haaveet ja palata Ihmemaasta takaisin Kiotoon ja workshoppiin.

Edit 8.12.2008: Kävi ilmi, että tuo Hiroshiman opas olikin Michiko Yamaokan tytär. Yamaoka-san on yksi tunnetuimmista hibakushista, jonka selviytyminen hengissä vain 800 metrin päässä räjädyksen keskustasta oli eräänlainen ihme. Hän matkusti 50-luvulla Amerikkaan ja kävi siellä läpi 27 leikkausta palovammojensa hoitamiseksi. Huomattuaan häntä hoitaneiden vapaaehtoistyötä tehneiden amerikkalaisten myötätunnon hän pääsi yli Amerikkaa vastaan tuntemasta vihastaan ja omistautui atomipommien vastaiselle työlle kertomalla kokemuksistaan kaikille Peace memorial parkissa vieraileville ihmisille. Tuota työtä hänen tyttärensä oli siis jatkamassa nyt kun Yamaoka-san itse oli sairaalassa.

Never believe that we are powerless. Peace will come through the accumulation of individual efforts. My heart’s deepest desire is the abolition of nuclear weapons and genuine peace on Earth. – Michiko Yamaoka

Terveydeksi

Koko workshop-porukka kävi viime torstaina ekskursiolla Gekkeikanin pienen sake-tehtaan museossa. Tehtaan sake-setä selitti japaniksi ja prof. G. tulkkasi. Sedän mukaan saken makuun vaikuttaa erityisesti se kuinka suuri osa riisinjyvästä käytetään hyväksi prosessissa. Jos riisinjyvästä kuoritaan vain vähän (noin 70-100% käytetään hyväksi) sake saa varsin voimakkaan maun. Tätä laatua voidaan nauttia kuumana tai kylmänä. Jos jyvästä käytetään vain ydin saadaan ginjo-sake (50-60%) ja dai-ginjo-sake (30-50%), joiden maku on vähemmän terävä ja (joidenkin mielestä) puhtaan hienostunut. Mutta sake-setä muistaa mainita, että nämä laadut ovat terveellisimmät, ja sakeahan ei juoda maun vuoksi vaan terveyden takia. Joka päivä pitäisi juoda 1 dl sakea, ei enempää eikä vähempää, jos haluaa elää terveenä pitkään. Näiden laatujen lisäksi setä mainitsee erikoisuuksina Namazaken, joka on pastoroimatonta sakea ja säilyy vain muutaman viikon jääkaapissa, ja Koshun, joka on tynnyreissä kypsytettyä sakea. Saimme muistoksi tölkilliset sakea ja ajattelin ylläpitää terveyttä oikein kunnolla joten ostin sen lisäksi kaksi pulloa sakea, yhden kiotolaisen junmain ja toisen dai-ginjon myöhemmin kalatorilta. Kuka haluaa tulla maistelemaan ja vertailemaan?

Tokio

Hyppäsimme lauantaina Hikari-shinkansen -junaan, joka kärräsi meidät mukavasti kolmessa tunnissa 600 kilometriä itään Tokioon. Keli oli muuttunut huonommaksi ja näimme junan ikkunasta vain 1/2 Fuji-vuorta, koska huippu oli pilvien peitossa. Emme nähneet paluulennollakaan tuota piilottelevaa puolikasta joten Fuji-onni oli siis hieman huonompi tällä keikalla. Heitimme kamppeemme Oak hoteliin Uenossa, luimme ohjeet maajäristysten varalta ja lähdimme tutkimaan Uenon ja Asakusan kaupunginosia. Heti ensivaikutelma oli, että väkeä on 10-kertaa enemmän kuin Kiotossa ja jengi on astetta kansainvälisemmän oloista. Vaikka suurimpien metroasemien kautta liikkuu päivässä pari miljoonaa ihmistä niin kaikki liikkuvat edelleen hallitun järjestelmällisesti, kadut ja käytävät ovat siistejä eikä roskia näy oikeastaan missään. Jos jonnekin ilmestyy roska (vaikka puista tippuneita lehtiä) niin sen kimpussa on hyvin äkkiä kaksi tai kolme japanilaista rikkalapion ja luudan kanssa.

Päätimme aluksi käydä Senso-ji -temppelissä Asakusassa, joka on yksi Japanin suosituimmista temppeleistä sen 1400-vuotisen historiansa takia. Se on vaikuttava näky isoine portteineen ja pagodoineen. Valitettavasti temppelialue tuhoutui lähes kokonaan II:n maailmansodan palopommituksissa, kuten suurin osa muutakin Tokiota, mutta temppelit rakennettiin uudestaan saman kaavan mukaan, jo ties kuinka monennen kerran. Tuntuu siltä, että nämä puusta tehdyt buddhalaiset temppelit syntyvät ja kuolevat ja uudelleensyntyvät samaa vauhtia kuin ihmisetkin. Tämä ei tunnu olevan edes kovin kummoinen juttu japanilaisille joille ideat kuitenkin säilyvät osapuilleen samanlaisina sukupolvista toiseen. Esimerkiksi Kioton suosittu Kinkaku-ji eli kultainen temppeli on vanhan näköinen, mutta se on uudelleenrakennettu viimeksi 50-luvulla, kun joku munkki sai aikoinaan päähänsä tuikata pytingin edellinen inkarnaatio tuleen.

Senjo-ji oli täpötäynnä ihmisiä. Lapsia tallusti juhlakimonoissa ja suitsukeastian äärellä ihmiset kauhoivat parantavaa savua keuhkoihinsa. Se sai tosin yskimään, mikä on ehkä merkki siitä että sauhu alkaa vaikuttamaan? Sermin takana oli meneillään buddhalainen seremonia. Otin satunnaisesta ennustuslippaasta ennustuksen (omikujin) ja sain kyoon, eli huonon onnen. Oraakkelin mukaan kaikki tulee nyt menemään minulla aivan päin persettä. Kaiken kukkuraksi pyydettiin maksamaan tuosta ennustuksesta 100 jenii purkkiin. Ajattelin, että parempi kai pulittaa tuo summa, etteivät henget downgreidaisi tulevaisuuttani vielä entisestään dai-kyooksi eli suureksi kiroukseksi. Sidoin paperin telineeseen tuuliseen paikkaan, niin kuin on tapana. Se kuulemma merkitsee sitä, että yrittää jättää paskan tsäkän odottamaan että boddhisattvat kerkeisivät huolehtimaan asiasta. En tiedä ottaako kukaan paikallinenkaan näitä fortune cookieita kovin vakavasti, mutta ainakin niiden idea onnen ja epäonnen vaihteluista opettaa varmasti buddhalaisille tärkeätä myötätuntoa kaikkia elämänpyörässä juoksevia kohtaan.

Ostimme hieman keittiötarvikkeita nuudelien tekoon Kappabashi-kadulta. Suuntasimme tämän jälkeen Yamanote-linjan junalla kohti Shibuyaa ja Shinjukua. Katselimme ohi virtaavaa ihmismassaa Shibuya crossing liepeillä ja kävimme katsomassa Hachi-ko -koiranpatsasta aseman ulkopuolella.

Hauska hauva hachi-ko

Tuo koira on Japanissa uskollisen hauvan perikuva, joka aikoinaan 20-luvulla tuli aina asemalle isäntäänsä vastaan, kun hän palasi iltajunalla töistä. Kerran isäntä sai kuitenkin sydänkohtauksen työpaikallaan, eikä enää koskaan palannut junalla kotiin. Hachi-ko kuitenkin jatkoi uskollisesti asemalla odottamista aina iltajunan tuloaikaan 11 vuoden ajan ja ilmeisesti ajatteli kerta toisensa jälkeen, että tänäänkään hän ei tullut, ehkä hän on jollakin pitkällä matkalla, mutta kenties hän palaa huomenna… Ihmiset huomasivat tutun koiran asemalla ja alkoivat pitämään huolta tästä, ja lopulta hänelle tehtiin patsas asema-aukiolle.

Sunnuntain aamupäivän ohjelmassa oli dallailua Harajukun alueella, jossa on keskittymä vaatekauppoja nuorisolle. Muiden muassa Meiji-dorin ja Takeshita-dorin kulmasta löysimme kaupan nimeltä “ehkä söpö“, jonka syntyhistoriaa pohdimme. Suomi on kova sana japanilaisten keskuudessa, joten kenties joku japanilainen on kysynyt suomalaiselta, että mitä kawaii on suomeksi ja tämä on vastannut, että hmm.. ehkä söpö? Näytti siltä, että nuorison muodissa oli tällä hetkellä karvabuutsit ja -pipot sekä “new arrivalina” maiharit. Jos jokin on pop tänä vuonna japanissa niin luultavasti ne tulevat muotiin ensi vuonna muualla maailmassa. T. osti ruskean maiharin (vai vihreän? mielipiteemme värien nimistä tuntuvat joskus eroavan yhtä paljon kuin japanilaisten ja länkkärien, kun edelliset pitävät mm. omenia ja salaatteja sinisinä). Gothlolleja näkyi aika vähän. Kävimme shoppailun jälkeen katsomassa, että 30-vuotta sunnuntaisin tanssineet elvikset tanssivat edelleenkin Harajukun aseman lähellä ja tsekkasimme myös Tokyo dance music festivalia Yoyogi-puistossa.

Kenties kiva

Illan suussa kävimme vielä Ikebukuron kaupunginosassa koettamassa piristää epäonnisen onnettomuuden takia tilapäisesti liikuntarajoitteista M:ää. Rouskutimme edamamea (soijapapuja) ja tarjotut karjalanpiirakat olivat suussa sulavan hyviä. Oli kiva jutella japaninkokemuksista ja tieteestä hieman pitemmän aikaa maassa eläneen kanssa. Lopulta oli aika palata Kiotoon ja vannoimme, että Tokioon on päästävä vielä uudemman kerran.

Paluu maan päälle

Paluu takaisin rinnakkaistodellisuudesta näyttää olevan vaikeampaa kuin kuvittelin. Jet lag vaivaa edelleen kolmen yön jälkeen. Eilen ja toissapäivänä en oikeastaan pystyny tekemään töissä mitään järkevää kun päätä särki, väsytti, huimasi ja muutenkin harmitti kaikki asiat. Mutta nyt alkaa onneksi vähän hellittään. Sain nukuttua aamulla niinkin myöhään kuin viiteen ja kirjoitettua kokonaista puoli sivua seuraavaa paperia. Lägin lisäksi näyttää vaivaavan jonkinlainen neutronipommi-syndrooma (kadut ovat autioita, mihin kaikki ihmiset on tempaistu?) ja käänteinen kulttuurishokki (jäljelle jääneet näyttävät zombieilta, mukaanlukien minä). Aivot tuntuu muutenkin protestoivan kaikkea. Ruoka maistuu pahalle, Skååne näyttää kuolleelta, autot ajaa päälle ja lisäksi sataa loskaa ja paleltaa. Kuulin toisaalta äsken ilouutiset T:ltä. Haagista on kuulemma löytyny edamameja, miriniä, ja punaista inkivääriä.

Karkkipäivä

Huomaan, että minut on Zepan ja T:n kautta muilutettu karkkimeemiin. Tässä alla on nyt eräs harvinainen herkku nimittäin gianduja-tuoresuklaata matcha-kuorrutuksessa (eli vihreäteejauheessa). Suoraan Kobelaisesta suklaapajasta. Säilytetään viileässä ja loppuu huomattavasti ennen viimeistä käyttöpäivää, joka näytti olevan ennen kuunvaihdetta. Kuvan tilanne on eiliseltä ja tänään skulaalaatikon sisältö on hieman murheellisemmalla tolalla sillä ainoastaan yksi biitti on jäljellä.

Lisäksi kunniamaininnan saavat Goldkenn Mummutäytteellä (josta usein löytyy skulaahiirien hampaanjälkiä) addiktiota aiheuttava Fazerin Da-Capo (jota voi syödä tyyliin “da capo al fine”) sekä kevythuumeeksi luokiteltavat suklaarusinat.

IMHO

Eräs Ruåtsin tiedeakatemian jäsen tuli tänään huoneeseeni ja sanoi, että hänellä olisi maanantaina valtiopäivien valiokunnassa joku keskustelu siitä, miten tutkimusprojektien tieteellistä laatua tulisi arvioida ja kuinka rajalliset tutkimusmäärärahat tulisi jakaa. Tätä debattia varten hän halusi kysyä myös “nuoren tutkijan” näkemystä asiasta. No, kyllähän se näkemys tietenkin löytyi, mutta koska oma lehmä oli ojassa niin ehkä se kuvastui myös vastauksessani.

Nykyinen arviointijärjestelmä tieteessä perustuu pitkälti siihen, että se jolla on pisin julkaisulista, eniten viittauksia omaan tutkimukseen ja paperit maineikkaimmissa lehdissä saa fyrkat. Koska rahalla saa lisää julkaisulistaa ja paremman sitaatioindeksin, niin fyrkka keskittyy muutamille parhaille. Tämä on se kuuluisa Matteus-ilmiö : sille jolla on, annetaan, mutta siltä, jolla ei ole, viedään tuhkatkin pesästä. Järjestelmä johtaa isojen tutkimusryhmien muodostumiseen, joissa yksi ihminen pitkälti sanelee mitä tutkitaan ja millä tavalla. Maailmanlaajuisesti se johtaa siihen, että kun joku tieteenala tulee muotiin niin kaikki haluavat hypätä nopeaan kelkkaan ja pian joka paikassa tehdään samoja kokeita. Monet niistä, jotka eivät halua tehdä tuota mainstream-tutkimusta ovat vaikeuksissa ja heidän papereitaan kohtaan ollaan varsin skeptisiä (“noin huono sitaatioindeksi.. varmaan ihan cräppiä koko juttu”). Mitä sitten jos tuo muodissa oleva tutkimus ei johdakaan mihinkään? Ajatellaan vaikka string-teoriaa, joka tuli muotiin 1980-luvulla Edward Wittenin työn ansiosta. Silloin tuon teorian ajateltiin olevan erittäin hyvä kandidaatti Kaiken Teorialle (Theory of Everything, ToE etc.). Nyt kymmenien vuosien työn ja tuhansien julkaisujen jälkeen tuo tutkimussuuntaus ei ole vieläkään onnistunut tuottamaan yhtään tulosta mitä voisi edes kokeellisesti testata (ks. Peter Woitin kirja “Not Even Wrong – The Failure of String Theory And the Search for Unity in Physical Law” (2006)).

Sanoin tiedeakatemian tädille, että mielipiteeni on, että tieteessä pitäisi yksinkertaisesti antaa monimuotoisuuden kukkia ja rahoittaa myös sivuteitä mainstreamien lisäksi. Mutta mitä sitten tehdä käytännössä arviointijärjestelmälle? Ehdotin seuraavaa : osa rahoista jaetaan vain kylmästi aivan uusille projekteille, päätökset tehdään osin haastattelujen perusteella (nykyään niitä ei joko ole tai niillä on vähäinen merkitys) ja virkojen määrää voisi lisätä (ja ryhmäkohtaisia määrärahoja vastaavasti pienentää). Ongelma on tietenkin se, että useimmiten rahoituksesta päättävissä lautakunnissa istuvat juuri ne isojen ryhmien proffat, jotka sitten jakavat keskenään rahat omille ryhmilleen.

Arviointijärjestelmän heikkous liittyy myös tieteessä tapahtuvaan aivovuotoon. Monet jatko-opiskelijat eivät haluakaan jatkaa tiedemaailmassa vaan julkaisevat muutaman paprun, saavat tohtorisarvon ja lähtevät sen jälkeen lätkimään. Tieteen (ja sen tekijöiden) kannalta on lisäksi melkoinen ongelma, että kymmenenkin vuoden tutkimustyön ja koulutuksen jälkeen seinä voi nousta eteen ja rahahanat tyrehtyä. Tutkijat häipyvät joihinkin muihin hommiin ja takaisin heillä ei useimmiten ole tulemista kovan kilpailun takia. Sen sijaan tutkimusryhmiin otetaan matalapalkkaisia jatko-opiskelijoita joiden kouluttamisessa menee taas oma aikansa. European Research Council (ERC) on myös huolissaan siitä, että lahjakkaat tutkijat koulutetaan ensin Euroopassa jonka jälkeen he katoavat sitten jonnekin USA:an. Kannattaako tutkijoita ylipäätänsä ryhtyä kouluttamaan merkittävästi enemmän kuin tulevaisuudessa heistä on kysyntää? Nokia-tohtorit voisivat saada oman tutkintoputkensa, mutta varsinainen tutkijankoulutus voitaisiin kohdistaa siihen ryhmään, joka on motivoitunut tekemään tiedettä. Samalla tutkijankoulutuksen laatua voitaisiin nostaa kun koulutettavia ei ole niin paljon.

Fushimi Inari

Skannasin viimein vähän 6×6 dioja ja tässä tulee pieni galleria Fushimi Inari pyhätöstä Kiotosta. Inari on shinto-uskonnossa yksi tärkeimpiä kameja (henkiä), joka liitetään riisiin, maaviljelyyn, hedelmällisyyteen ja yleensä maalliseen menestykseen. Kun länsimaissa ajatellaan usein, että uskonnollinen paikka on aina neljän seinän sisällä (ja mieluiten hieman kolkko kivinen rakennus), niin on varsin miellyttävää nähdä kuinka Japanissa asiat on ajateltu taas aivan eri tavalla. Pyhätön kun muodostaa oikeastaan yksi kokonainen kukkula Kioton reunalla (Mount Inari). Kukkulan alla on pääportti pyhättöön, heti sen takana on pääpyhättö, josta lähtee polkuja ylös kukkulalle. Polut kulkevat torii-porttien kautta, jotka paikoin muodostavat tiheän katoksen kulkijan päälle. Shinto-uskonnossa torii-porttien kautta kulkeminen merkitsee jonkinlaista pyhittäytymistä ja puhdistautumista, samalla tavalla kuin käsien (ja ajatusten) pesu temppelien edessä olevissa lähteissä. Jälkeen päin tosin luin, että ylipäätänsä shinto-pyhätölle meneminen oli jonkinlainen faux pas, sillä jos suvussa on ollut joku kuolemantapaus viimeisen vuoden aikana niin shinto-pyhätölle ei saisi mennä saastuttamaan sitä, vaan pitäisi käydä vain buddhalaisissa temppeleissä.

Menestyneet yritykset ja yhteisöt lahjoittavat torii-portteja pyhätöille. Japanin bisneksillä on selkeästi mennyt hyvin, koska noita torii-portteja on noin kymmenen tuhatta Fushimi Inarilla. Tosin kävellessämme huomasimme, että monet portit ovat alkaneet lahota (tai sitten termiitit ovat alkaneet rouskuttaa niitä). Muutamassa paikkaa huomasimme työmiehiä poistamassa muutamaa pahasti syötyä porttia moottorisahalla. Sic transit etc. Polkujen varrella on tuhansia tsukia. Nämä näyttävät haudoilta, mutta ovat oikeastaan jonkinlaisia perheiden kotihenkien palvontapaikkoja. Joka paikassa on kettujen patsaita. Ketut (kitsune) ovat Inarin sanansaattajia, joiden patsailla on usein punaiset kaulukset ja suussa riisivaraston avain. Ketuille uhrataan usein paistettua tofua, joka on kuulemma niiden lempiruokaa. Pyhätön lukuisissa ravintoloissa voi tuota tofua pistää myös omaan suuhun esim. Inari-sushin muodossa.

Ylös kukkulalle

lisää portteja

Tunneli

Puro

Ketut vartioivat tsukia

Kaksi tsukaa

Arvaa kuka syö paistetun tofun?

Ilta-auringon säteet torii-porteilla

Alas kukkulalta illalla

Ilta-auringon viimeiset säteet

Soba

Kyhättiin tänään japanilainen illallinen: zarusobaa, paistettua lohta, misokeittoa, riisiä, papuja ja broccolia. Ja jälkiruuaksi perinteinen matcha-jauheesta tehty vihreäteejäätelö, vaikka japanilaiset eivät itse kuulemma tuollaisista jälkiruuista välitä. Japanilaisen ruuan teko vie usein paljon aikaa, mutta nysväys on joskus hauskaa. Ja tietenkin taustalla on aina joku tarina miksi asiat tehdään juuri niin tai näin. Oikea valmistustapa on tärkeätä, sillä japanilaisen keittiön idea ei ole niinkään maustaa ruoka hyvänmakuiseksi vaan houkutella raaka-aineiden oma maku esille eri tavoilla. Erityisesti dashia (vähän kuin kalaliemi) käytetään tähän tarkoitukseen. Japanilaisessa keittiössä tuoreus on puoli ruokaa ja huolimaton valmistaminen johtaa siihen, että ruoka ei maistukaan yhtään miltään. Saatiin kuitenkin (tsäkällä?) aikaan varsin maukas illallinen, mutta ei tietenkään ollut yhtä hyvää kuin mitä Pontocholla tarjottiin viime kuussa.

T. paistoi lohen pienessä määrässä öljyä ja soijakastiketta.

Lohi pannulla.

Muutama minuutti per puoli riittää, jolloin kala on mehukkaimmillaan. Laitoin misokeiton dashi-rakeista, misotahnasta, mirinistä ja kevätsipulista. Riisin päälle laitettiin merilevälastuja ja ripoteltiin pieniä kuivattuja anjoviksia (chirimen).

Soba on tattarista tehtyjä nuudeleita. Sobaa voi tarjota kylmänä tai lämpimänä. Me teimme kylmänä tarjottavaa sobaa (zarusobaa), jota keitetään ensin noin 5-6 minuuttia ja huuhdellaan tämän jälkeen siivilällä juoksevan kylmän veden alla. Keitinvesi otetaan talteen. Soba laitetaan tämän jälkeen valumaan bamburitilälle (zaru), ripotellaan päälle merilevänpaloja (nori) ja tarjotaan heti. Soban kanssa tarjotaan usein wasabilla ja inkivääriraasteella maustettua sobatsuyu-kastiketta, johon soba dipataan.

Keitetty soba jäähyllä zarun päällä. Keitinvesi (sobayu) takana olevassa pannussa.

Aterian lopuksi lämmintä soban keitinvettä (sobayu) kaadetaan dippikastikkeen joukkoon, joka sitten juodaan eräänlaisena teenä. Yllättävän hyvää! Euroopassa sobaa, sobatarvikkeita ja kastikkeita voi ostaa hyvinvarustetuista etnokaupoista, Haagissa esimerkiksi Wah Nam Hongista.

Kerrotaan, että soba kehittyi Japanissa Edo-kaudella (~1800-luvulla) täydentämään Tokion eli silloisen Edon asukkaiden ravinneköyhää ruokavaliota, joka useimmiten koostui pelkästään valkoisesta (kuoritusta) riisistä. Tässä syystä edolaisia vaivasi epidemian lailla beri-beri eli b-vitamiinin puutostauti, jota koetettiin soballa ehkäistä. Eli syö sobaa, se pitää beri-berin loitolla.

Picked up for you this week

- Etsitkö hommia? Hawking jää eläkkeelle ja hänen proffantuolinsa vapautuu. Hakuaika loppuu jo 15. joulukuuta, joten kannattaa pitää kiirettä!

- Alzheimerin taudin saattaakin aiheuttaa HSV1 eli huuliherpeksesta tuttu herpes simplex virus (jolle eräs geenimuunnos altistaa). HSV1 tykkää hakeutua hermosoluihin ja aiheuttaa jossain tapauksissa myös aivokuumeen, joten uutinen ei ole yllättävä.

- Vuonna 1572 tapahtui ehkä koko astronomian historian merkittävin yksittäinen tapahtuma: taivaalle syttyi yllättäen Venustakin kirkkaampi uusi tähti, eli se oli yötaivaan kirkkain kohde heti Kuun jälkeen. Nykyään tiedetään, että kyseessä oli supernova SN1572, eli Tycho Brahen supernova. Wish-listallani on muuten pitkään ollut nähdä vastaavanlainen supernovaräjähdys. On laskettu, että sellainen tapahtuu noin kerran 50 vuodessa Linnunradan kokoisessa galaksissa, mutta yhtään ei ole valitettavasti paukkunut yli 300 vuoteen. Kun noita komeettojakin on näkynyt useampia (Hale-Bopp, Hyakutake) niin saisko supernovan seuraavaksi, kiitos.

Mutta itse asiaan ny: SN1572:n räjähdyksen valokaikua mittannut tutkimusryhmä sai viimein selville tarkkaanottaen mitä tapahtui: kyseessä oli tyypin Ia supernova. SN1572 oli alunperin kaksoistähtisysteemin valkoinen kääpiötähti, pieni ja vähäpätöinen, joka oli polttanut kaiken vetynsä loppuun. Sen painovoima veti kuitenkin puoleensa kaasua Auringon kaltaiselta kumppanitähdeltään ja vähitellen kääpiötähden massa kasvoi ja gravitaatiopaine tähden sisällä nousi. Kun tietty kriitiinen piste saavutettiin 2. marraskuuta 1572 (tai pikemminkin 7500 vuotta aikaisemmin koska tähti on 7500 valovuoden päässä) tähdessä tapahtui hiili- ja happiytimien räjähdyksenomainen fuusioreaktio, joka kesti vain muutaman sekunnin, ja vapautti niin paljon energiaa, että tähden lämpötila kasvoi miljardeihin asteisiin. Yht’äkkinen lämpöydinreaktioiden aikaansaama paineen muutos aiheutti shokkiaallon, joka eteni tähden läpi. Shokkiaallon rintamassa materia pakkaantui niin tiheäksi, että lisää lämpöydinreaktioita aktivoitui ja helium-ytimet fuusioituivat nikkeliksi asti. Itse räjähdys kesti ehkä muutaman minuutin, jonka aikana suurin osa yli Auringon painoisen tähden materiasta muuttui nikkeliytimiksi. Jäljelle jäi vain laajeneva pilvi kuumaa nikkelikaasua. Mustaa aukkoa tai neutronitähteä ei syntynyt (boring!). Varsinaisen räjähdyksen säteilynergia hiipui muutamassa viikossa. SN1572:n pystyi kuitenkin havaitsemaan yli vuoden ajan paljain silmin. Tuo säteilyenergia ei tullut enää itse räjähdyksestä vaan radioaktiivisista hajoamisprosesseista. Itse asiassa tähden jämä oli muuttunut valtavaksi radioaktiiviseksi möykyksi. Heliumissa on 2 neutronia ja 2 protonia. Kun näitä heliumytimiä fuusioituu supernovaräjähdyksen aikana 14 kappaletta syntyy nikkeli-56 ydin, jossa on 28 protonia ja 28 neutronia (enempää ei ole energeettisesti edullista yhdistää). Nikkeli-56 on erittäin radioaktiivinen, koska sen puoliintumisaika on vain 6 päivää. Se hajoaa koboltti-56:ksi, joka sekin on radioaktiivinen puoliintumisajalla ~77 päivää. Tämä hajoaa taas rauta-56:ksi, joka on stabiili. Nikkeli-56:n ja koboltti-56:n hajoamiset vapauttivat valtavasti energiaa ja 7500 vuotta myöhemmin osa tuosta säteilystä päätyi planeetallemme asti Tycho Brahen ja kumppanien suureksi hämmingiksi.

Ei hullumpi valinta

Obama on kuulemma valinnut Steven Chun energiaministeriksi. Koska Chu on fysiikan nobelisti niin uutinen oli positiivinen yllätys ja antaa vähän toivoa, että USA:n hallituksessa aletaan ottaa esim. ilmastonmuutos vakavasti. Chu sai 1997 fysiikan Nobelin tutkimuksestaan atomien laserjäähdytyksen alalla. Idea, että laserilla voi jäähdyttää on varmaan aika outo useimmille. Eikö laserilla ollutkaan tarkoitus höyrystää TIE-hävittäjiä eikä jäädyttää niitä kalikoiksi? Mutta laserilla voi tehdä melkeen mitä vaan. Laserjäähdytyksen periaate on vähän sama kuin autojen nokkakolari: Tietyntaajuinen laservalo ‘valitsee’ atomit, jotka liikkuvat vastakkaiseen suuntaan kuin laservalo ja kopsahtaa niitä päin, jolloin atomin vauhti hiljenee. Tällä tavalla saadaan atomien lämpöliike eliminoitua eli käytännössä atomien lampötila voidaan laskea hyvin alhaiseksi, jopa asteen miljardisosan päähän absoluuttisesta nollapisteestä.

Näin Chun viime talvena luennoimassa Hollannin ‘fyysikkoseuran’ vuositapaamisessa. Chu oli kuitenkin vaihtanut alansa lasereista energiatutkimukseen. Hän korosti sitä, että energian saatavuus on yksi tärkeä osatekijä siinä, miten maapallon nykyiset 6 miljardia ihmistä ruokitaan. Mutta energiankäytön ei saisi heikentää maapallon asuttavuutta. Chun mielestä on mahdollista pitää nykyinen energian kulutustaso ekologisesti. Kuitenkin puheessa häiritsi minua jonkin verran se, että kaiken ratkaisuksi hän esitti vaihtoehtoisia teknologioita, jotka mahdollistaisivat ‘vihreän’ kulutuksen. Itse kulutuksen karsimisesta ei paljon puhuttu. Olen hieman skeptinen, että nykyisellä kulutustasolla fossiiliset polttoaineet voitaisiin korvata ympäristöystävällisillä energiamuodoilla. Chulla on kuitenkin visio “Apollo-ohjelman” kaltaisesta energiavallankumouksesta, jossa lyhyessä ajassa valtavalla työpanoksella voitaisiin saada suuri muutos aikaan. Chulla on varmasti tuossa haastetta, sillä ongelma ei minusta ole se, etteikö rahaa olisi vaikka tuollaiseen “Apollo-ohjelmaan” vaan se, että kuka sen rahan saa. Varsinkin nyt, kun näyttää olevan tulossa hieman huonommat ajat. Bushin hallinnon aikana puolustusbudjetti on yli kaksinkertaistunut eikä Pentagon varmaan tykkää, että heidän budjettiinsa kajotaan. Kuka luopuisi saavutetuista eduista. Selitä nyt sitten vaikka ohjuspuolustusjärjestelmää (esim. Airborne Laseria tai jotain muuta Todella Tärkeätä) kyhääville insinööreille, että nyt teidät miljardit meni aurinkokennoteknologian kehittämiseen. Mutta onneksi suunta on nyt ainakin oikea. Muutoksiin voi mennä kymmeniä vuosia, mutta tämä vaikuttaa hyvältä alulta.

Pimee juttu

Tiede on vuosisatojen aikana tuottanut aika monta kolausta ihmisten itsekeskeiselle ajattelulle. Alunperinhän Maan piti olla maailmankaikkeuden keskipiste ja ihminen oli luomakunnan kuningas. Galilei kuitenkin osoitti, että Maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste. Darwin osoitti, että ihminen ei ole luotu vaan kehittynyt vähitellen miljoonien vuosien aikana. Kaukoputkien avulla huomattiin, että aurinkokuntamme onkin vain yksi pieni kärpäsen paska noin 100 miljardin galaksin muodostamassa maailmankaikkeudessa. Ja nyt Kosminen Merkityksemme näyttää kutistuvan entisestään. Kosmologit ovat nimittäin saamassa lisää todisteita siitä, että maalliset tomumajamme eivät edes ole tehty samanlaisesta puutavarasta, kuin suurin osa maailmankaikkeutta. Nykykäsityksen mukaan tämä silmin havaittava ja sormilla hypisteltävissä oleva (baryoninen) aine muodostaa vain 5% maailmankaikkeuden energiasta. Loppu 95% on jotain mitä ei suoraan voi nähdä, joten sitä kutsutaan pimeäksi aineeksi (Dark Matter) ja pimeäksi energiaksi (Dark Energy).

Useimmat fyysikot ovat niin vakuuttuneita pimeän aineen olemassaolosta, että lupauksia on annettu hattujen syömisestä, jos sitä ei löydykään (tosin useimmilla fyysikoilla on kuulemma makeiden yllätysten varalta hattuhyllyllä ainakin yksi suklaasta tehty hattu). On ehdotettu, että pimeä aine muodostuisi eksoottisista, vielä ainoastaan teoriapapereissa temmeltävistä hiukkasista kuten neutralinoista, gravitinoista tai Kaluza-Klein hiduista. Oli miten oli, pimeä aine vuorovaikuttaa ilmeisen heikosti näkyvän aineen kanssa, joten koedataa on harmittavan vähän. Kokeet taas ovat vaikeita, vievät aikaa ja maksavat mammonaa. Käytännössä yksi hullu teoreetikko voi laskea enemmän kuin 100 kokeellista fyysikkoa kerkeää falsifioimaan. Heti kun jokin ryhmä saa alustavat koetulokset valmiiksi niin datannälkäiset teoreetikot pöllivät ne häpeilemättä suoraan käsistä tavalla tai toisella. Näin kävi esimerkiksi viime kesänä kun PAMELA-kollaboraatio julkisti konferenssissa alustavat tulokset avaruuden taustasäteilyn positronipitoisuuksista. Heidän datansa nyysittiin digikameralla esitelmäkalvoista. Pian preprint-serveri arXiv oli täynnä papereita, joissa tuota dataa käytettiin. Eräskin paperi viattomasti kommentoi tapahtunutta, että “anticipation of the PAMELA data release has generated a significant amount of excitement”. Kohu pääsi tiedelehti Naturen sivuille, koska tiimin tarkoitus oli alunperin julkaista data siellä. Naturen tiukkoihin sääntöihin kuitenkin kuuluu “data embargo” eli artikkeleiden dataa ei saa julkistaa sellaisenaan muissa lehdissä. No, porsaanreikä löytyi säännöistä ja PAMELA-tiimin data on viimein lähetetty Natureen ja julkistettu nyt myös pre-print serverillä.

Mitä ihmettä sitten on löytynyt, kun fyysikot ovat menneet näin hysteerisiksi? Ensinnäkin PAMELA:n data on erittäin korkeatasoista. Aikaisemmin taustasäteilyn hituja on tutkittu muun muassa lähettämällä hituilmaisimia heliumpalloilla stratosfääriin. Nämä kokeet ovat antaneet datapisteitä, jotka näyttävät siltä kuin oltaisiin ammuttu haulikolla ladonseinään. PAMELA:n idea oli laittaa korkeatasoinen koejärjestely pienen satelliitin nokkaan. Satelliitti laukaistiin Soyuz-raketilla Baikonurista matalalle kiertoradalle kesällä 2006. Alustavassa datassa näkyy nyt, että korkeissa energioissa löytyy ‘liikaa’ positroneja, minkä tulkittiin johtuvan pimeästä aineesta. Mitään varmaa tämä ei kuitenkaan vielä kerro pimeän aineen luonteesta, mutta pitää luultavasti teoreetikot kiireisinä ainakin jonkin aikaa. Ja lisää dataa valuu satelliitista vielä ainakin vuoden ajan. Jos onni potkaisee, pimeän aineen muodostava hitu tiedetään jo parin vuoden päästä.

Sakke the supermassive black hole

Viime viikon “suuri” tiedeuutinen oli, että Linnunradan keskellä on Sagittarius A*:n nimellä kulkeva giganttinen musta aukko, jonka ympäri kaikki galaksimme tähdet pyörivät. Ei mikään mullistava uutinen, koska asiasta ollaan supistu astrofyysikkojen keskuudessa jo vuosikymmeniä. Nyt kuitenkin on saatu tarpeeksi dataa, jotta astrofyysikot uskaltavat jo rummuttaa ja sanoa vähän kovemmalla äänellä, että tää on nyt kuule vähän niinku fakta homma. Ollakseen supermassiivinen musta aukko Sagittarius A* on kuitenkin harvinaisen kiltti tapaus. Sen ruokahalu ympäröivän aineen suhteen on matala, eikä se muutenkaan pidä kovastipaljon melua itsestään. Ehkä näiden syiden takia kesti näinkin kauan, että kohde tunnistettiin ylipäätänsä mustaksi aukoksi. Olen tosin sitä mieltä, että sen mustan blobin sietää viimeistään nyt saada joku parempi nimi (ja uusi wikipedia entry, koska sehän on se toinen askel kohti virallisesti tunnustettua eksistenssiä). Sagittarius A* kun tarkoittaa vain Jousimiehen tähtikuviossa olevaa kohdetta A-star, eikä kysymyksessä ole edes tähti! Review artsu aiheesta on muuten vapaasti downloadattavissa arXivissa.

Mustien aukkojen havaitseminen on tietenkin aina hieman vaikeaa, koska ne ovat .. no mustia. Niinku avaruuski. Ainakin melkeen. Joten jos sitä ei voi nähdä, mitenkä niin ollaan varmoja, että siellä on joku iso musta ömpäke? Jotain varmaan voi aavistaa jo siitä, että teleskooppikuvissa havaitaan, että massiiviset tähdet joutuvat kiltisti kiertämään Sagittarius A*:ä kuin pikkuiset planeetat kiertävät Aurinkoa. Aikaisemmin tänä vuonna Naturessa raportoitiin, että ympyrä (tai pikemminkin ellipsi) oli sulkeutunut: nopein Sag A*:ä kiertävä tähti oli juuri tehnyt ensimmäisen havaitun täyden kierroksen ja että siihen meni vain 16 vuotta (vrt. Auringolla siihen menee 210 miljoonaa vuotta). Tuon tähden suurimmaksi nopeudeksi kiertoradalla arvioitiin melkein 10000 kilometriä sekunnissa eli 3.3% valon nopeudesta! Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, että jos tähden kokoinen mötikkä huristaa kosmisessa karusellissa jonkun taivaanilmiön ympäri tuolla nopeudella niin se voima, joka potkii vauhtia rattaisiin täytyy olla aivan *keleellinen. Tästä datasta laskettiin, että Sakken massan täytyy olla noin 4 miljoonaa auringon massaa.

Kriittistä musta aukko -hypoteesille on kuitenkin se, kuinka isolle alueelle tuo massa on jakaantunut. Einsteinin teoriasta voi laskea, että mustan aukon säde eli Schwarzschildin säde on noin 3 km jokaista auringon massaa kohden. Se on siis tämä kuuluisa tapahtumahorisontti, jonka sisäpuolelta ei valokaan pääse livistämään. Jos Sagittarius A* on musta aukko, sen halkaisija olisi siis noin 24 miljoonaa kilometriä eli 18 aurinkoa rivissä. Kuulostaa aika suurelta, mutta me ollaankin Linnunradan laidalla 25 tuhannen valovuoden päässä Sagittarius A*:stä. Kaukoputkien kannalta Sag A*:n suora havaitseminen on suurinpiirtein kuin yrittäisi havaita nuppineulan päätä toiselta puolen maapalloa. Sellaiseen tarkkuuteen kuitenkin (lähes) päästään nykyisin. Aikaisemmin syksyllä Naturessa oli paperi, että VLBI interferometrialla havaittiin, että Sag A*:n massa on kasautunut alueelle, joka on pienempi kuin ~50 miljoonaa kilometriä. Lähitulevaisuudessa, kunhan kehitys on kehittynyt, toivotaan päästävän jo kutittelemaan tuota ihkaoikeaa Sag A*:n tapahtumahorisonttia.

Kun yhdistetään nämä tulokset, että siellä on jotain Tosi Massivista ja että se on Todella Tiheetä (+ monet muutkin havaintotulokset) niin nykyfysiikan lakien mukaan ei ole kuin yksi vaihtoehto. Löytyy tietenkin aina muutama skeptikko (niin kuin ilmastonmuutoksenkin kanssa), jotka ehdottavat, että kenties siellä onkin bosonitähti (taas bosoneita), raskaiden fermionien muodostama pallo tai jotain muuta uutta fysiikkaa. Mutta aika nopeasti Occamin partaveitset ja muut teräaseet raakkaavat nämä hypoteesit epätodennäköisten puolelle. Jos jokin näyttää mustalta aukolta, tuntuu mustalta aukolta,  haiskahtaa mustalta aukolta yms. niin kyllä aika todennäköisesti se on myös musta aukko. Koulujen vanhat oppikirjat joudutaan siis taas roudaamaan paperinkeräykseen. Voidaan sanoa, että nykykäsityksen valossa Linnunradan keskustassa on massiivinen musta aukko, jota ympäri mekin kierretään, tosin hieman löysemmällä tahdilla 250 km/s.

After the Quake

Tänään aamulla oli hieman tavanomaista erikoisempi herätys. Noin 6:25 talo alkoi nimittäin huojumaan vaakasuunnassa ja natisemaan. Astiat kolisi kaapissa. Ulkoa kuului jonkinlainen jyrähdys. Koko juttu oli ohi noin kolmessa sekunnissa. Tämän jälkeen tuli vielä muutama pienempi värähdys. Enimmäinen ajatus oli, että jävlar. Toinen ajatus : pakkoko oli panostaa se kenttä noin päin persettä. Mutta eihän täällä ole isoja kaivoksia lähettyvillä. Kenties ydinkoe? Ei kai täällä maanjäristyksiäkään ole. Kännykästä löytyy vielä kenttä, joten ei ainakaan maailmanloppu. Käännän kylkeä ja nukahdan hetkeksi uudelleen. T. herättää tunnin päästä ja vahvistaa, että kyllä se oli maanjäristys ja melkein vitonen Richterin skaalalla. Melko ironista, että tulemme juuri Japanista ja toiveista huolimatta maa ei tömähtänytkään ja nyt iskee tässä lintukodossa 4.7 quake, joita sattuu kenties kerran sadassa vuodessa näillä leveyksillä. Keskus oli kuulemma Malmön ja Lundin välissä 10 kilometrin syvyydessä. 4.7 vastaa noin Hiroshiman atomipommin verran energiaa. T. oli kade, mutta ei se kyllä oikeasti IHAN niin hauskaa ollut. Ja kun ajattelee, että kunnon quaket alkaa siitä 7:stä niin se olisi jo 1000-kertainen energia. No thanks. Mutta varmaan pakko nyt lukea kuitenkin Murakamin After the Quake uudelleen.

Picked up for you – week 51

• Hiilidioksidipäästöt sukkaavat, joten sukataan me hiilidioksidii. Nature News raportoi, että hiilidioksidin kaappaus suoraan ilmakehästä näyttäisi toimivan, ainakin teoriassa. Iso mutta on tietenkin taas raha. Teollisuus pystyy ostamaan paljon halvemmalla päästöoikeuksia kuin mitä hiilidioksidin siivilöiminen ilmakehästä tulisi maksamaan.

• Nature raportoi, että autistien näöntarkkuus voikin olla lähes yhtä hyvä kuin kotkilla. Tutkimuksessa testattiin viidentoista autistin näkö ja huomattiin, että se oli keskimäärin noin 20/7. Tutkimus antaa viiitteitä siitä, että ero selittyy silmän solurakenteella eikä aivojen erilaisuudella. Jos tarkkuudet muuttaisi “digikameratarkkuuteen” niin autistien kennossa olisi lähes kymmenen kertaa enemmän megapikkelssii, kuin normaalin 20/20 näön omaavalla ihmisellä olisi. Ilmiö voi myös liittyä siihen, että joillakin autisteilla (autistic savants) on valokuvantarkka muisti eli he pystyvät muistamaan esineet hyvin tarkkaan yksityiskohtineen.

• Lisää sarjassamme “tiede on rikki”: Sciencessä oli juttu, jossa kerrottiin, että review-papereiden määrä on huimassa kasvussa, koska niihin viitataan yleensä enemmän kuin varsinaisiin tutkimuspapereihin. Tämä kehitys on lehdillekin miellyttävää, koska enemmän viittauksia tarkoittaa lehdille suurempaa impact factoria. Näytän itsekin syyllistyvän tähän reveivausbuumin nostatukseen, kun review-papru on duunin alla. Mutta mitä kertoo tieteestä se, että suuret lehdet ylpeinä esittelevat impact factoreita, joihin on laskettu mukaan paperit, jotka on vedetty pois lehdestä tai joiden datan on huomattu olevan täyttä skeidaa? Jutun follarissa ehdotetaan lääkkeeksi sitä, ettei ajatella sinistä jääkarhua. Se on vaikeeta, mutta Naturen ja Sciencen kaltaisilla tiedeikoneiksi muodostuneilla lehdillä voi oikeasti olla vaikutusvaltaa muuttaa järjestelmää.

• Cyphoderris strepitans lajin sirkkanaaraat rouskuttavat kopuloinnin aikana koiraan siipiä. Tämä rajoittaa tehokkaasti koiraan pelehtimisiä muiden naaraiden kanssa. Koska koiras ei osallistu jälkikasvun kasvattamiseen, naaraan saama hyöty tuntuu äkkiseltään ajateltuna rajoittuvan vain herkulliseen siipimuhennokseen. Mutta, kuten tuore tutkimus osoittaa, tämä hyöty naaraalle (tai haitanteko koiraalle) ei olekaan mitenkään olennaista tässä kannibalismissa vaan se, että siipien mutilointi laskee koiraan immunovastetta. Nämä(kin) elikkoparat on siis ‘ohjelmoitu’ käyttäytymään niin, että immunologinen variaatio säilyy suurena lyhytikäisistä yksilöistä muodostuvassa populaatiossa, jossa yksilöillä ei ole samanlaista immunologista adaptiivisuutta kuin selkärankaisilla.

Tuo otsikko muuten tulee siitä, että 10 vuotta sitten CERN:issä jaettiin noin kerran viikossa läpyskää “picked up for you – an invitation for further reading” (en tiedä, mutta saattaa olla, että jaetaan vieläkin). Ajatus oli silloin saada jengi kiinnostumaan siitä, mitä toisilla tieteen aloilla tapahtuu ja menemään kirjastoon referenssin kanssa ottamaan asiasta enemmän selvää. Idea toimii kuitenkin netissä paljon paremmin, kun useimmat tiedejutut julkaistaan ensin siellä ja kiinnostavia juttuja voi klikata suoraan. Eli elkää uskoko tuota tuubaa, mitä itse kirjotan vaan lukekaa alkuperäiset julkaisut (jos lafkasi tilaukset ovat siis kunnossa…). Don’t forget to take your daily dose of 15 minutes of wonder.

Iloista joulua

Paperit ovat lähteneet refereille ja labrakin alkaa autioitumaan. Näperrän viimeisiä joululahjoja. Tiistaina lennän Helsinkiin ja kenties ehdin vielä piparinleipojaisiin. On aika laittaa blogi jouluteloille. Toivotan kaikille iloista ja onnellista joulua! Laitetaan tähän vielä D. Laman saarna joululle ja kaikkille muillekin päiville:

Compassion and love are not mere luxuries. As the source both of inner and external peace, they are fundamental to the continued survival of our species.

2009

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Edellinen vuosi jää varmaankin muistoihin harvinaisen bipolaarisena vuotena, kun kaikki parhaimmat ja rankimmat jutut sattuivat samaan vuoteen. Yhdet häät, yhdet hautajaiset, yhdet hyvin murheellisella tavalla cancelloituneet häät ja yksi ihmeparantuminen. Noin viitisen kuukautta on tullut nyhjättyä poissa kotoa. Vuoden parhaimpia juttuja taas oli hetkellinen tempautuminen Japanin wonderlandiin viime marraskuussa.

Kaivoin japaninkurssien vanhat kirjat esiin joululomalla ja huomasin, että se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin syksyllä. Nimittäin Japanissa oli koko ajan sellainen fiilis että tuo ja tuo kanji-merkki näyttää snadisti tutulta, radikaalit ovat selkeitä, merkitys on ihan kielen päällä, sehän oli basic kanji -buukin keskivaiheilla, oikealla puolella, ylälaidassa etc. etc. Mutta ei vaan tuu mieleen. Kun ei ole käyttänyt niitä merkkejä mihinkään viiteen vuoteen.

Viime vuoden alussa työtilanne vaikutti jo huolestuttavalta, mutta Lundin pestin takia sain buutattua muutaman uuden projektin ja saldoksi tulikin sitten mukavasti kolme valmistunutta paperia first-authorina ja yksi tärkeä invitation. Tämä vuosi on suhteellisen selkeä kesään asti. Lundissa olen neljä kuukautta ja 21.2.-21.3. työstän erästä projektia Helsingissä. Aina välillä jokunen viikko Delftissä. Kesän ja syksyn ohjelma valkenee vasta loppukeväällä. Ns. oma raha on tänä vuonna kovasti hakusessa. Pätkät kun ovat lyhentyneet ja tulevaisuus on epävarmaa, jos pitää aina ruinata muilta fyrkkaa. Lisäksi post-docit ovat tiedemaailman karjaa. Jatko-opiskelijoista kun on se hyöty yliopistolle, että saavat siitä tutkinnon, mutta post-docit hyödyttävät vain välillisesti, jos julkaisevat jotain. Niin sitä on sitten tullut sikaa Delftissä, kun olen tehnyt töitä Lundin projekteille, ja vastaavaa possua on tullut Lundissa, kun olen viimeistellyt Delftistä ylijääneitä projekteja. Jos palkka tulisi omasta grantista niin kukaan ei kysy miten on aikansa käyttänyt ja kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat.

Joululoma meni mukavasti, tuli tavattua paljon wanhoja ystäviä ja uusiakin, mm. Rollins, joka ei ollut pysyä nahoissaan, ja Nero isoine korvineen. Mittelöt V:n kanssa päätyivät tasatilanteeseen, joten luulen, että joudun haastamaan hänet maaliskuussa uudelleen kalistelemaan miekkoja. Aivot resetoituivat täysin, joten nyt ensimmäisenä duunipäivänä olen lähinnä katsonut tyhmänä joululoman aikana tulleita refereen kommentteja. Ulkona paukkuu pakkanen, mutta ensimmäinen kevään merkki tuli jo toissaöisessä unessa, jossa olin vuorilla ja oli kesä. Lisäksi olin unessa onnellinen. Siis onneakin on ehkä monenlaista, mutta tässä unessa se oli sellainen vihdoin kotona -tyylinen onni.

Tapahtumakalenteri

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta siitä kun Galileo Galilei teki ensimmäisen tähtitieteellisen havaintonsa teleskoopilla. Tästä syystä vuosi 2009 on ny kansainvälinen tähtitieteen juhlavuosi. Kun katselee Nasan ja Euroopan avaruusjärjestö Esan kalentereita niin vuodesta näyttääkin tulevan varsin mielenkiintoinen tieteen kannalta. Hyvin merkittäviä tieteellisiä projekteja starttaa tänä vuonna ja ensimmäisiä alustavia tuloksia voi alkaa odottamaan ennen kuin vuosi on lopussa. Eivätkä nämä projektit ole mitään pientä akateemista pilkunviilausta vaan useat niistä vastaavat sellaisiin kysymyksiin kuten mistä me ollaan tultu, ollaanks me täällä yksin vai ei, ja minne me ollaan menossa.

23. helmikuuta Nasa laukaisee Orbiting Carbon Observatory -satelliitin. Se auttaa kartoittamaan hiilidioksidin lähteitä ja nieluja maan päällä entistä tarkemmin. Esimerkiksi metsien hakkuun rooli ilmastonmuutoksessa on edelleen epäselvä. Eli käytännössä satelliitin datan avulla tiedämme pian entistä tarkemmin onko ihmiskunta tällä vauhdilla menossa kohti loistavaa tulevaisuutta vai kuumaa hiilidioksidihelvettiä.

Maaliskuussa Esa laukaisee GOCE-satelliitin, joka mittaa vulkaanisuuden ja merivirtojen aiheuttamia pieniä muutoksia maapallon gravitaatiokentässä. Dataa voi käyttää myös ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun tarkkailemiseen.

10. maaliskuuta Nasan laukaisee Kepler-satelliitin, joka tarkkailee pieniä vaihteluita tähtien säteilyssä. Jengi varmaan muistaa sen harvinaisen tapauksen kun Merkurius-planeetta pari vuotta sitten pyyhälsi Auringon kiekon edestä ja näkyi Maasta käsin mustana pisteenä Auringon päällä? Tuon takia Auringon säteily maan päällä väheni noin miljoonasosalla muutaman minuutin ajaksi kun Merkurius varjosti Auringon säteilyä. Ilmiö on periaatteessa sama kuin Kuun aiheuttama auringonpimennys, mutta koska Merkurius on kaukana se varjostaa vain pienen osan Aurinkoa. Kepler-satelliitin idea on karkeasti se, että jos näemme saman ilmiön kaukana olevien tähtien kohdalla niin voimme laskea siitä tuota tähteä kiertävän planettan massan ja etäisyyden tähdestä. Sokerina pohjalla on se, että Kepler on niin tarkka, että pystyy havaitsemaan Maan kokoisen planeetan aiheuttaman varjon kaukaisen tähden edessä. Kun tarpeeksi suurta tähtijoukkoa tarkkaillaan tarpeeksi kauan niin saadaan pian karkeaa statistiikkaa siitä, kuinka monta potentiaalisesti asuttavaksi kelpaavaa planeettaa tässä maailmankaikkeudessa oikeen onkaan. Eli onks meillä todennäköisesti seuraa tässä maailmankaikkeudessa vai nou. Kepler ei ole tosin ensimmäinen tätä ideaa käyttävä satelliitti (mm. ranskalainen Corot-satelliitti laukaistiin jo 2006), mutta se on herkempi kuin edeltäjänsä ja kerää paljon enemmän dataa kolmen ja puolen vuoden elinaikanaan.

Maaliskuussa tapahtuu myös jotain eriskummallista. Kuusi pallopäistä ihmistä menevät ihan vapaaehtoisesti eristysselliin 105 päiväksi? Ei, vaan Mars500-koe alkaa, joka simuloi Marsiin tapahtuvaa avaruuslentoa nyt aluksi ihan täällä maan päällä. Mitenkä ihmiset reagoivat pitkän avaruuslennon psyykkisiin ja fyysisiin rasituksiin? Aiemmin on tiedetty, että pitkillä avaruuslennoilla astronauteilla on ilmennyt kaikenlaista eristyksen aiheuttamaa ongelmaa, mutta mahdollisen Mars-lennon aikana ei ole edes periaatteellista mahdollisuutta keskeyttää lentoa ja palata maahan, jos kremppa ja/tai ahistus iskee. Luultavasti tuosta ahtaasta eristyskammiosta poistetaan kaikki terävät ja painavat esineet ja varmaankin koe keskeytetään jos joku pimahtaa ihan totaalisesti. Aluksi kokeen pituus on “vain” 105 päivää, mutta myöhemmin tänä vuonna suunnitellaan täysimittaista 520 päivän koetta, joka olisi Marsin matkan kesto nykyteknologialla.

12. huhtikuuta pureksin luultavasti kynteni lyhyiksi hermostuksissani sillä Euroopan avaruusjärjestö Esa on suunnitellut laukaisevan kaksi hyvin tärkeätä avaruusluotainta, Herschelin and Planckin, samalla Ariane 5 kantoraketilla. Herschel on infrapuna- ja millimetriaaltoja havaitseva yleiskäyttöinen observatorio ja Planck tutkii avaruuden taustasäteilyä ja big bangiä. Nämä satelliitit eivät ole todellakaan mitään leluja vaan hyvin tarkkoja mittalaitteita. Toisin kuin Hubble-teleskooppi Herschel ja Plack eivät havaitse näkyvää valoa vaan huomattavasti pitempiä sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksia, joten kauniita kuvia etäisistä galakseista ei ole tiedossa.Vaikka tuo aallonpituusalue ei ole siis kovin esteettinen, se on tieteen kannalta hyvin tärkeä. Hubbleen verrattuna nuo teleskoopit ovat myös huomattavasti monimutkaisempia rakentaa. Ne tarvitsevat nestemäisellä heliumilla toimivat kryostaatit, jotta instrumentit voidaan jäähdyttää havaintoja varten kylmemmiksi kuin ympäröivä avaruus. Piece of cake täällä maan päällä, mutta sama pitäisi tehdä avaruudessa ja järjestelmän tulisi toimia yhtä luotettavasti kuin junan vessa, koska korjaajaa ei voi lähettää paikalle jos ongelmia ilmenee. Hintalappukin on ollut sen mukainen: luotaimet + laukaisu maksavat pitkälti yli miljardi euroa. Toivottavasti Arianespace on tehnyt hyvät pätchit softaansa. Juutuubista voi katsoa esimerkiksi mitä tapahtui, kun ohjelmointivirheen takia kertolaskuoperaation ylivuoto aiheutti pienen ohjausvirheen vuonna 1996 Cluster-satelliittien laukaisussa. Sanotaan, että se oli luultavasti maailmanhistorian kallein softabugi ja viivästytti Cluster-projektia neljä vuotta.

12. toukokuuta Nasan astronautit lähtevät avaruussukkulalla remppaamaan Hubble-teleskooppia. Hubblehan on jo 18-vuotias (“elääx niin vanhaks..”) ja on ollut aika heikossa hapessa jo pitkän aikaa kun useat mittalaitteet ja satelliittia asennossa pitävät gyroskoopit ovat hajonneet. Viime vuoden lopulla koko teleskooppi oli kippata kuppinsa kun rautavika iski dataprosessoriin ja tarvittiin monimutkainen operaatio, että bitti saatiin taas liikkumaan maahan. Kun seuraava fiba iskee niin Hubble todennäköisesti potkaisee tyhjiötä. Mutta ei hätää. Tuon Nasan remppauskeikan jälkeen Hubblesta tulee toivottavasti entistä ehompi ja jaksaa porskuttaa vielä monta vuotta. Yksi Hubblen kauneimmista tuloksista on muuten mielestäni Ultra Deep Field, jossa näkyy noin 10000 varhaisen maailmankaikkeuden galaksia niin pienessä osaa taivaankantta, että se on kuin nuppineulan reikä paperissa. Kun katsoo tuota kuvaa niin jostain syystä ei enää murehdi, että jäikö kotona kahvinkeitin päälle ja valot palamaan.

27. toukokuuta Euroopan Frank de Winne lähtee Kansainväliselle avaruusasemalle (ISS:lle) Soyuz-raketilla ja myöhemmin heinäkuussa Christer Fuglesang seuraa sukkulan kyydissä. ATV-projektin ja Columbus-laboratorion ansiosta Eurooppa on saamassa hyvin merkittävän roolin myös ISS:llä tehtävässä tutkimuksessa.

Marraskuussa Esa laukaisee Cryosat-2 satelliitin. Kyseessä on jo toinen yritys. Edellinen yritys (Cryosat-1) floppasi kun sen venäläinen Rockot kantoraketti cräshäsi jonnekin napa-alueelle, jälleen kerran softabugin takia. Satelliitti rakennettiin kuitenkin uudestaan scrätchistä ja jos tällä kertaa laukaisukin onnistuu niin Cryosatista saadaan tarkkaa tietoa napa-alueiden jääpeitteestä ja jään paksuudesta. Eli käytännössä Cryosat kertoo pian kuinka paljon niitä patoja pitää oikein korottaa Hollannissa vai olisko parasta jo ostaa Delftiin se kumivene (vanha ilmapatjamme vuotaa).

No joo. Tästä tuli aika pitkä postaus, mutta aika paljon happeninkiä näyttäisi tosiaan mahtuvan ensi vuoden ensimmäisen puoliskolle. Paras pistää jo ny kalenteriin niin ei pääse unohtumaan.

Lisäloma

Sellanen fiilis, että oon loman tarpeessa. Ehdinkin olla töissä kokonaista kolme (3) päivää. Finskillä olis taas tarjouksessa lentolippuja Japaniin, mutta sopiva konferenssi vielä puuttuu Eikä ole aikaa. Jos nyt livistän reviewin kirjoittamisesta niin saan napakan potkun ensin pomolta, sitten author-listan osoittamassa järjestyksessä muilta yhteistyökumppaneilta ja lopuksi itseltäni. Ja vielä kaksi viikkoa ennen kuin pääsen edes käymään kotona. Toki silloinkin laukku täynnä duunipapereita, jotka olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten.

Kvanttilevitaatiota!

Tuoreimmassa Naturessa (8.1.2009) oli juttu kvanttilevitaatiosta. Kanteen oli jopa lätkäisty kuva pienestä nanopallosta joka levitoi levyn päällä. Kuulostaa fänsiltä, mutta kvanttilevitoivaa junaa ei tällä ilmiöllä kyllä saada aikaan. Ilmiön sovellukset voivat olla pikemminkin siinä, että joistakin nanorakenteista ja hyvin pienistä sensoreista voidaan tällä tavalla poistaa kitka. Eli Nuukian tutkimusosastolla on uusin Nature varmaan luettu kuitenkin hyvin tarkkaan.

Tuossa Naturen jutussa esitetty kvanttilevitaatio perustuu Casimirin ilmiöön, joka on yksi kvanttimekaniikan perversseimmistä ilmiöistä: tyhjiö ei olekaan tyhjä vaan se voi joskus aiheuttaa voimia. Ilmiöllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että avaruudessa on kaikenlaista säteilyä ja hituja vipeltää sinne tänne, vaan yksinkertaisesti siitä, että kvanttimekaniikan mukaan tyhjästä voi nyhjästä. Karkeasti selitettynä ilmiön aiheuttaa kvanttimekaniikan kulmakivi (tai sen ymmärtämisen kannalta kompastuskivi), koulukursseilta tuttu Heisenbergin epätarkkuusperiaate. Se sanoo, että koskaan ikimaailmassa ei voi määrittää yhtäaikaisesti jonkun olion täsmällinen paikka ja nopeus. Käytetäänpä nyt tätä epätarkkuusperiaatetta piruuttamme tyhjiöön. Nimittäin maalaisjärki sanoo, että tyhjiö on joku tietty paikka, jossa ei ole mitään. Mutta tämähän on jo epätarkkuusperiaatteen vastaista, sillä silloin tietäisimme yhtä aikaa ja äärettömän tarkasti tyhjiön paikan ja nopeuden (joka olisi siis täsmälleen nolla). Heti jos tälläistä mennään väittämään niin kvanttipoliisi Heisenberg tulee pamputtamaan. Tästä seuraa välttämättä se, että tyhjiö ei ole koskaan ihan tyhjä vaan siellä on kaikenlaista pientä kuhinaa, juuri sen verran ettei epätarkkuusperiaate rikkoutuisi. Totaalisen perseestä, mutta logiikka on kuitenkin täysin aukoton ja ilmiö on kiistattomasti todistettu kokeissa – voi itku!

Hollantilainen Hendrik Casimir ennusti nimittäin jo vuonna 1948, että tästä kaikesta seuraa, että tyhjiössä onkin energiaa (ns. nollapiste-energiaa), ja että se energia voi joskus aiheuttaa voimia ulkomaailmaan. Casimir laski, että tyhjiö kahden metallilevyn välissä aiheuttaisi levyihin pienen voiman (ns. Casimirin voiman), joka on mitattavissa jos levyt ovat hyvin lähellä toisiaan. Tämä voima onnistuttiin mittaamaan vuonna 1973 ja se vastasi hyvin tarkkaan Casimirin ennustusta. Yleensä Casimirin voima pyrkii tuomaan levyjä lähemmäksi toisiaan, mutta tuossa Naturessa julkaistussa tutkimuksessa osoitettiin, että jos tyhjiö korvataan nesteellä samantyyppinen ilmiö aiheuttaa hylkimisvoiman, jolla levyn (tai sen nanopallonkin) voi saada vaikka levitoimaan toisen päällä. Ja levitaatiohan on aina mielenkiintoista. Maglev-junat pienentävät (tai poistavat) sillä tavalla junan kitkan alustaansa nähden (ja joogalentäjät ilmeisesti samalla tavalla saavat mielensä liikkumaan harvinaisen kitkattomasti). Käytännössä nanokvanttilevitaatiolla voitaisiin saada samalla tavalla nanopiireistä poistettua haitallista kitkaa.

Jos tää nyt ei ollut tarpeeksi outoa niin mainitaan vielä, että kyseessä on vasta jäävuoren huippu. Nimittäin jos Casimirin laskun tulkitsee ankarimman mukaan niin tyhjiössä on energiaa äärettömän paljon. Kvanttitaikuri voisi siis helposti vetää hatustaan kymmenen pupua, sata ilmapalloa, muutaman Porschen, pari rahtilaivaa etc. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että sanovat, että tyhjästä voi nyhjästä vaikka maailmankaikkeuden. Lisäksi spekuloidaan, että tyhjiön energia vastaisi jollain tapaa maailmankaikkeuden Pimeätä Energiaa. Mutta jätetään tää juttu johonkin toiseen kertaan…

Tohtorinkoulutus FAIL

Hesari uutisoi, että a) Suomessa on ennätysmäärä tutkimusta tekevää väkeä, noin 80 000, joista kuitenkin vain 13 prosenttia on tohtoreita b) opetusministeriön johtaja Anita Lehikoinen mukaan “tohtoreitten koulutusta pitää myös monipuolistaa niin, että he kelpaavat myös yrityksiin.”

FAIL!

Jos tohtorinkoulutukseen sisällytetään vielä nykyistäkin enemmän sellaista tuubaa mikä hyödyttää yritysmaailmaan meneviä niin se on yleensä vain pois tieteelliseen perustutkimukseen tähtäävän koulutuksen tasosta, joka on nykyisellläänkin huono. Oikeesti. Jos teollisuus haluaa ulkoistaa tutkimuksen ja tuotekehityksen yliopistoihin niin siitä vaan, mutta sitä varten voi kyllä tehdä vaikka uuden tutkinnon, sanotaan sitä vaikka nohtorintutkinnoksi.

Supernova Early Warning System

Tänään on ollut toiveikas fiilis. Liityin nimittäin Supernova Early Warning Systemin (SNEWS) e-mail listalle. Jos jossain lähimailla kosahtaa supernova niin tieto siitä tulee kätevästi postilaatikkoon monta tuntia (tai jopa päivää) ennen kuin tähtitaivaalla alkaa näkymään mitään. SNEWS perustuu siihen, että jos supernovassa tähden ydin romahtaa ja muodostuu neutronitähti niin hiukkasreaktioissa vapautuu muutaman sekunnin aikana valtava määrä korkeaenergisiä neutriinoita. Neutriinot eivät juurikaan vuorovaikuta materian kanssa, joten ne livistävät supernovan ytimestä lähes valon nopeudella. Sähkömagneettinen säteily ja muut hidut taas vuorovaikuttavat ja poukkoilevat ympäriinä tähden materian keskellä ennen kuin pääsevät ulos. Tästä seuraa, että neutriinopurkaus supernovasta tavoittaa Maan useita tuntejakin ennen kuin kaikki muu säteily ehtii perille. Neutriinoja on kuitenkin edellä mainitusta syystä hyvin vaikea havaita, mutta SNEWS yhdistää useita neutriinoilmaisimia mm. Japanin Superkamiokanden ja Italian neutrino-ilmaisimen Grand Sasso vuoren uumenissa.

Supernovia ei ole tietenkään näkynyt eikä kuulunut viime aikoina, mutta idean pitäisi toimia. Vuonna 1987 Linnunradan naapurigalaksissa paukkui supernova SN1987A ja neutriinoilmaisimet havaitsivat noin 20 neutriinoa kolme tuntia ennen kuin mitään muuta tapahtui. 20 neutriinoa kuulostaa aika pieneltä määrältä, mutta vastaa valtavaa neutriinovuota. Silloiset ilmaisimet olivat paljon pienempiä kuin nykyiset ja SN1987A:n etäisyys Maasta oli noin 168000 valovuotta. Jos jotain vastaavaa tapahtuisi Linnunradassa nyt niin havaittujen neutriinoiden lukumäärä liikkunee tuhansissa. SNEWS on perustettu lähinnä sen takia, että kukaan ei oikeastaan tiedä mitä supernovassa tarkkaanottaen tapahtuu räjähdyksen aikana ja välittömästi sen jälkeen. Järjestelmä antaa astronomeille arvokkaan etukäteisvaroituksen ja osaa kertoa suunnilleen, mihin osaa taivaankantta pitäisi teleskooppi suunnata havaintoja varten. Ja SNEWS antaa tietenkin monelle amatööriastronomillekin aikaa kaivaa se putki naftaliinista ja löytää hyvä havaintopaikka ennen kuin ilotulitus alkaa.

Sitten vaan odottamaan postilaatikon äärelle, että alertti tipahtaisi. Reload… Reload… Hengitystä ei kyllä tosin kannata pidättää, sillä ihmiskunta voi hyvinkin pommittaa itsensä kivikaudelle ennen kuin tähtitaivaalla alkaa tapahtumaan mitään suurempaa säpinää. Niinkuin listan tervetuloilmoituksesakin mainitaan:

Keep your fingers crossed that mother nature provides us with a
galactic supernova to watch sometime before we’re too old and grey!

Selfish meme

Zepa muilutti seuraavaan meemiin:

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Kuus-kuus-kuus sattumanvaraista asiaa:

- Tykkään ihan siggenä lentämisestä (paitsi jos matka on puuduttavan pitkä). Toivon aina, että ennen laskeutumista kone tekisi muutaman kiepin lentokentän yllä odottaessaan laskeutumisvuoroa. Rankaiskaa minua maapallon lämmittämisestä.

- Jos minulta kysytään mistä minä tulen tai olen kotoisin, en osaa vastata.

- Olen kroonisesti aamu-uninen. Aikaiset aamut ovat kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa herätyskello. Kärsimyksen voi poistaa sammuttamalla herätyskello ja kääntämällä kylkeä.

- Olen nähnyt elämäni aikana yhden tapetun ihmisen (jos telkussa nähtyjä ei lasketa).

- Pienenä pentuna minulla oli viltti nimeltä Aija. En tiedä mistä sen nimen nappasin, mutta sille kävi huonosti. Pudotin sen vahingossa jäteöljyastiaan.

- Minulla oli tapana virittää cembalo Kirnberger III:lle.

- Jos silmiäni ei olisi leikattu niin arvioin, että likinäköni olisi tällä hetkellä luokkaa -15.

Mutta tästä tuli nyt vähän tällänen meemivirhe kun tossahan oli vahingossa seitsemän juttuu, enkä edes kopioi meemiä eteenpäin, paitsi jos joku haluaa spontaanisti napata tän.

Ulkomaanmatka

Tutkimus-networkilla oli kaksipäiväinen tapaaminen, joten pääsin firman rahoilla ulkomaille, ihan Köpikseen asti. Se on tunti junalla täältä Lundista. Ihmettelin ennen matkaa, että miksi tapaamisen tieteellinen ohjelma vaikutti harvinaisen ohuelta, mutta proffat valistivat minua tietämätöntä posttokkia, että ohjelma on tietenkin ihan peitetarina. Ryyppäämäänhän sinne tietenkin oli tarkoitus mennä halpaa tanskalaista viinaa. Eli toisinsanoen taas näitä kaikenkarvaisia Schrödingerin kissanristiäisiä.

Itse tapaaminen pidettiin Niels Bohr instituutissa. Muutama hullu luento, vähän keskustelua ja sitten vapaata ohjelmaa. 1920-valmistunut luentosali oli pidetty autenttisena, olihan samoja puisia penkkejä kuluttanut pioneerit Bohr, Heisenberg, Dirac, Pauli, Landau, Meitner ja muut. Seinällä oli 1930 otettu ryhmäkuva, jossa nuori Heisenberg näyttää ihan babyfaceltä. Hänellä oli lisäksi edessään pieni torvi ja miniatyyritykki. Ihmettelin, että mitä Heisenbergin leluja ne ovat. Miitingin isäntä valisti, että kun siinä kokouksessa sanottiin jotain erityisen loistavaa ja älykästä niin silloin oli tapana puhaltaa torveen ja ampua tykillä kunnialaukaus. Iltapäivän ja illan ohjelma olikin sitten lupauksien mukaan huomattavan monipuolinen. Tilatun illallisen hinta oli kuulemma vakio riippumatta kulutuksesta. Koska laatu ei ollut kuitenkaan hääppöinen niin yritettiin parantaa edes hinta-määrä suhdetta. Lopuksi proffat ja muu upseeristo siirtyivät klubille ja me tieteen proletariaatti puolestamme arvomme mukaisesti kulman taakse savuiseen räkälään.

Niels Bohr instituutissa 1930: eturivissä Bohr, Heisenberg, Pauli ja Gamow. Huomaa torvi ja tykki.

Majoitus oli hotelli Cabinnissa. Sen häkellyttävän nerokas business-idea on se, että tehdään hotellista mahdollisimman tarkkaan ruotsinlaivan näköinen. Ahtaat hyteiksi sisustetut huoneet kerrossänkyineen, industriaalinen look, meriaamiainen ja jopa viinapullojen helinää-kilinää kuului jostain, ihan kuin tax-free myymälässä. Olin aivan haltioissani. Siis viimein juuri sitä mitä olin aina halunnut! Ruotsinlaivathan ovat niin viehkoja. Lisähintaan olisi varmaan saanut trubaduurinkin. Miksi tätä ei ole keksitty missään muualla? Erityismaininnan tässä blogissa saa huoneen puolen neliön kokoinen vessa+suihku. Siinä oli sellainen erityisominaisuus, että pieni hieman piilossa oleva vipu (josta oli tietenkin teksti melkein kokonaan kulunut pois) sääteli sitä, että ohjautuuko vesi keskellä vessan kattoa olevaan suihkuun vai käsienpesualtaan hanaan. …FAIL…!

Miten kirjoittaa?

Tarkoituksena olisi kirjoittaa pitkä tieteellinen katsaus hyvin rajatusta aiheesta Reviews of Modern Physicsiin, mutta jälleen kerran huomaan, että itse kirjoittaminen vie ehkä maksimissaan 10% ajasta. Siis en tarkoita sellaisia trivialiteetteja, että pitäisi ottaa ensin selvää kaikki aiheesta, mistä haluaa kirjoittaa. Tarkoitan, että senkin jälkeen kun tietää aiheesta tarpeeksi 90% ajasta tuntuu menevän siihen, että miettii miten kirjoittaa. Tälläkään alalla ei pääse siitä mihinkään, että ihminen on tarinoita kertova ja kuunteleva eläin. Siis jos osaa kirjoittaa viimeisimmästä tutkimustuloksestaan niin, että voisi kuvitella bardin laulavan sen stoorin iltanuotion äärellä näppäillessään luutullaan aina välillä muutaman pahan riitasoinnun, niin silloin ollaan ehkä aika lähellä hyvää paperia? Valitettavan usein fyysikot sortuvat tekemään papereistaan kauppalistoja. Tarina puuttuu, rakennetta on yhtä vähän kuin luhistuneessa korttitalossa ja paperin ymmärtäminen vaatisi vähintään 100 muun paperin lukeminen. Sellaisia papereita olisi tuossa pöydän nurkalla vino pino odottamassa, että saisin kammettua itseni lukemaan ne. Kun on pakko. Siis oikeasti tekisi mieli mennä mielummin ulos nivaskan kanssa tekemään nuotio niistä. Sitten jos saisin vielä sen luutun jostain.

Toinen ongelma on se, että historiallisista syistä fysiikassa parhaimmat tutkimustulokset julkaistaan perinteisesti lyhyinä papereina (lettereinä), joiden pituus on rajoitettu yleensä maksimissaan neljään sivuun. Koska lettereitä julkaisevilla lehdillä on yleensä paljon korkeampi impact factor kuin tavallisilla lehdillä niin suuri osa papereista, olipa sisältö kuinka akateemista pilkunviilausta tahansa, yritetään puristaa neljään sivun letteriksi ja tutkijat lähettävät sen toiveikkaana meneen. Jengi on siis siinä toivossa, että refereet ovat suosiollisia ja paperi hyväksytään. Sitten jos paperia ei hyväksytäkään niin se julkaistaan yleensä samanlaisena jossain taviksessa lehdessä. Epäilemättä kaikki paperit ja tutkimus ei voi kuulua parhaimpaan A ryhmään, mitenpäin se sitten mitattaisiinkaan. Lopputulos on kuitenkin, että useiden paperien sisältö on tuon tilarajoituksen takia kenties looginen, mutta tarvitaan piru ottamaan siitä zipatusta sisällöstä mitään selkoa.

Tähän mennessä parhaimmaksi kirjoitusavuksi tän paprun kohdalla on paradoksaalisesti osoittautunut ohje olla kirjoittamatta mitään, jos tarinaa ei ole. Katsauksissa rakenne ja tarina ovat kaikista tärkeimpiä. Tarinan (tai riittävän suuren itsenäisen osan siitä) on oikeastaan oltava viilausta vaille valmis ennen kuin kannattaa tuhlata aikaa ja kirjoittaa se. Muuten sen joutuu kuitenkin kirjoittamaan uudestaan. Eli 1) mietitään mitä halutaan kertoa 2) sitten kirjoitetaan se. Valitettavasti eteneminen on hidasta ja 50 sivua pitäisi saada kasaan. Muita ideoita?

Parzival

[uusi kategoria, filosofia, lisätty.]

Olen miettinyt pitkään sitä, kuinka syvällä monoteismi on yhä länsimaisen yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteissa, vaikka suurin osa ihmisistä on ainakin käytännössä hylännyt uskon yliluonnollisiin olentoihin. Tästä huolimatta juutalais-kristillinen perinne heijastuu monessa asiassa vaikka kuinka ihmiset väittävät olevansa ateisteja/agnostikkoja. Ihmisten käsitykset elämästä ja kuolemasta ovat edelleen varsin pitkälle sopusoinnussa kristinuskon elämänkatsomuksen kanssa (mutta ristiriidassa vaikka kaukoidän perinteisten elämänkatsomusten kanssa, jotka näkevät elämän kiertävänä kehänä). Kuinka pitkälle kulttuurin lankakerää pitää purkaa ennen kuin voidaan sanoa, että kulttuurimme on riisuttu tuosta yli tuhatvuotisesta perinteesta? En sano, että se välttämättä pitäisi riisua, mutta jos emme edes tiedä mitä vaihtoehtoja meillä on niin miten voimme sanoa, että olemme vapaat valitsemaan?

Nämä kysymykset alkoivat mietityttämään varsinkin Japanin matkan jälkeen, koska selkeästi moderni yhteiskunta voi rakentua ilman monoteististen uskontojen filosofista perintöä. Tongin vähän historian arkistoja kun mieleeni tuli Wolfram von Eschenbachin 1200-luvulla kirjoittama kertomus Parzivalista. Parzival on kertomus siitä kuinka kärsimyksen kautta nuoressa ritarissa kypsyvät hänen todelliset hyveet, myötätunto ja viisaus. Tämähän voisi olla kuin suoraan jostakin buddhalaisesta kertomuksesta. Myöhemmin Wagner otti tämän kertomuksen lähtökohdaksi Parsifal oopperaansa. Wagnerin vaikuttimena oli filosofi Arthur Schopenhauer, joka itse ammensi filosofiaansa mm. buddhalaisuudesta, ja jopa kutsui itseään buddhalaiseksi. Schopella oli valtava vaikutus myöhempiin tiedemiehiin ja filosofeihin, joten kenties ajatus, että yhteiskunta voi varsin plastisesti muuttua vähitellen suuntaan tai toiseen ei olekaan ihan hullu. Vai onko kuitenkin suurempia kuiluja erottamassa eri kulttuureja?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään, mutta ajattelin sellaista 5-vuotissuunnitelmaa, että kyhäisin jotain, mikä tutkisi näitä juttuja. Parzivalia mukaillen voisin ottaa rungoksi käänteiset tapahtumat : kuinka myötätunto on tuhoutua kärsimykseen, mutta sattuman oikku palauttaa sen. Muutaman luonnos lensi heti paperikoriin, koska lineaarinen kertomus, jolla on alku ja loppu tuntui jo niin ristiriitaiselta tarkoitukseeni nähden.

Hämähäkkejä ja lepakoita

Käytiin M:n ja O:n kanssa killumassa seinällä Skånes Klätterklubbilla.

Spiderman M:n reitillä on ööverhängiä enemmän kuin laki sallii.

Vanhaan isoon latoon rakennettu kiipeilysali on suhteellisen monipuolinen ja tarjoaa opiskelijahintaan hyviä kiipeily ja boulderireittejä sekä yhden boulderiluolankin. En ollut vähään aikaan käynyt harjoittelemassa, joten huomasin gravitaation voimistuneen sitten viime kerran. Ja taidan joutua harjoittelemaan puristusotteita koska ranteet meni heti hapoille. Puolikatalaani M. oli spiderina ja O riippui taas suurimman osan ajasta lepakkona ylösalaisin boulderiluolan katossa. Hauskaa oli ja kaupan päälle tietenkin endorfiinihumala.

Achilles and the Tortoise

Pääsin viimein eilen yöllä kotiin asti, vaikka SJ:n junaliikenne koko etelä-Ruotsissa olikin pysähdyksissä jonkun signaalivian takia juuri kun piti päästä lentokentälle. Maksoin sitten taksista Kastrupiin enemmän kuin edestakaisesta lentolipusta Amsterdamiin, mutta SJ:n konnari väitti, että SJ korvaa.

Korkkasin tänään Rotterdamin filmifestivaalit käymällä T:n kanssa katsomassa Takeshi Kitanon ohjaaman filmin Achilles and the Tortoise. Spoilereita tiedossa. Leffan idea on, että Beat Takeshin esittämällä taidemaalarilla on kyllä intohimona taide, mutta lahjakkuuden kanssa on vähän niin ja näin. Hän saa usein palautetta, tukea ja ymmärrystä ja onnistuukin siten parantamaan töitään. Mutta maine, kunnia, raha ja onni karkaavat häneltä kerta toisensa jälkeen kuin kilpikonna Akhilleukselta aina pienen matkan päähän. Lopulta hänen onnensa loppuu, asiat murenevat toinen toisensa jälkeen hänen ympäriltään ja lopulta jäljellä on enää epätoivo ja pakkomielteinen halu maalata.

Leffassa olevat maalaukset ovat Kitanon töitä ja yleisö voi itse vakuuttua, että maalaukset ovat kyllä “ihan kivoja”, mutta eivät mitään suurten mestareiden töihin verrattavaa. Kitano tekee itsestään täysin lattiamopin ja itseironia ja musta huumori pelaavat. Elokuvasta tulee komedia tietenkin sen takia, että Kitanolla on varaa tehdä pilaa itsestään. Kitano tekee myös taidemaailmasta ja taidekoulutuksesta armotonta pilaa. Erityisesti maineen merkitys, turhamaisuudet ja jatkuva sensaatiohakuisuus saavat kaikki osakseen hörönaurun. Onko nykytaide epäollennaisten asioiden tahdittamaa pelleilyä, että joku saataisiin enää kiinnostumaan? Jokaiselle jää mietittäväksi onko itse taiteessa kaikki jo keksitty eli menestyykö nykyajan taiteilijat vain kepulikonsteilla eivätkä luomalla jotain uutta. Koska loppujen lopuksi taiteessa on kysymys ihmisestä niin perimmäinen kysymys lienee se, että luulemmeko tietävämme ihmisestä ja ihmisyydestä nyt jo kaiken oleellisen. Osansa kritiikistä voi tulkita saavansa myös Japanin yhteiskunta, jossa ulkopuolisia vaikutteita kyllä imitoidaan, mutta mitään uutahan ei imitoimalla saa aikaiseksi.

En yleensä kovasti fanita Kitanon yksinkertaistettua elokuvallista ilmaisua, mutta se toimi tällä kertaa tarpeeksi hyvin. Eli elokuvalle viisi (5) tähteä ja loppukohtaukselle mahdollisesti yksi (1) nenäliina.

Non-ko

Sain siivouksen lomassa jonkun algeeriakohtauksen ja jouduin menemään filmifestareille tällä kertaa varustautuneena japanilaisen takefuji-firman nenäliinapaketilla.

Elokuvan nimi oli Non-ko ja siitä ei oikeastaan ole paljon kerrottavaa. Nainen eroaa ja palaa vanhempiensa luo heidän pitämälle shinto-temppelille. Exä eksyykin paikalle ja eräs nuori kundi.. Ja sitten tapahtuukin kaikkea outoa ihmissuhdedharmaa ja kaikki tuntuvat kilpailevan siinä, kuka käyttäytyy holtittomimmin. Roolihahmot olivat epärealistisia ja stereotyyppisiä ja käsis absurdi. Jengi röökaa kuin Kaurismäen filmeissä. Mutta. Elokuva on nätti ja tekee kuitenkin työnsä (eli viihdyttää) japanilaisella tehokkuudella. No, tänään en olisikaan mitään syvällisempää jaksanutkaan, joten ihan jees.

Non-kolle kolme (3) tähteä ja yksi nenäliinapaketti.

Next stop – Mars

Toissaviikolla Naturessa puitiin, että mikä meni USA:n tieteessä putkeen ja mikä perseelleen Bushin hallinnon aikana. Monet jutut ovat tietenkin makuasioita. Eräässä artikkelissa hehkutetaan Bushin hienoa visiota mennä taas kerran kuuhun miehitetyillä lennoilla. Itse olen sitä mieltä, että tuo altzheimer-projekti olisi syytä dumpata. Kuussa on jo käyty ja se on pieni, todennäköisesti kuiva kivenmurikka. Juutuubista voi käydä kattomassa miltä siellä näyttää, jos on päässy unohtumaan. Itse sanoisin, että ainoa järkevä miehitetyn lennon kohde on tällä hetkellä Mars. Ensin Marsiin ja takaisin ilman laskeutumista, siinäkin riittää jo haastetta seuraavaksi 20 vuodeksi.

Nasa ja Euroopan avaruusjärjestö Esa ovat saaneet kaksi kilpailevaa projektiehdotusta (TANDEM ja LAPLACE) seuraavaksi yhteiseksi luotainprojektiksi aurinkokunnan kaasujättiläisille, Saturnukseen ja Jupiteriin. Cassini ja Huygens luotaimet ovat onnistuneet tehtävässään niin hyvin, että Nasa ja Esa ovat pistämässä taas miljardin likoon samantyyppiseen projektiin. Hiukan masentavaa on tosin se, että yhdensuuntaiselle lipulle matka-aika on 5-8 vuotta. Miehitetty lento tuollaisilla matka-ajoilla on täysin poissuljettua. Fysiikan lait ja nykyinen rakettitekniikka yksinkertaisesti rajoittavat saavutettavia nopeuksia. Fakta on, että avaruutta ei valloiteta nykyisillä kemiallisilla reaktioilla toimivilla raketeilla. Kaikkee pientä kuunvalloitusprojektia niillä voi nysvätä, mutta aika onnetonta se on. Ei vaan riitä raketin putkessa potku, ei rahoittajilla fyrkka ja eikä kansalla kärsivällisyys.

Vaihtoehtoja voi yrittää tietenkin kehittää, mutta suurempiin nopeuksiin vaaditaan enemmän energiaa, johon pystyy vain raketti, joka toimii jollakin muulla tavalla kuin kemiallisilla reaktioilla. On pakko siirtyä ydinreaktioilla toimivaan rakettiin. Sellaisia ehdoteltiin jo 1960-luvun innovatiivisina vuosina (esim. NERVA-projekti ja venäläisten rd0410). Jopa legendaarinen rakettien isäpappa Wernher von Braun visioi, että Marsiin mennään fissiolämpö-raketilla. Oi niitä aikoja, kun tiedemiehetkin hohtivat pimeässä. Mutta jos joku nykyään koettaisi edes ehdottaa ydinkäyttöisiä raketteja niin se saisi kaikki tahot kimppuunsa; cian, mossadin, griinpiissin ja jengin kaduilta.

Ainii, mielestäni avaruuden “valloittamisen” tärkein lisäarvo on tähän asti ollut se tieto, että elämä tässä maailmankaikkeudessa ei ole itsestäänselvyys vaan hauras vahingoittumaan eikä vaihtoehtoisia koteja ole lähimaillakaan. Ei se, että tämä tieto maailman menoon kovasti vaikuttaisi, mutta onhan kaikkee kiva tietää teoriassa, eikö vaan?

Radioactivity is in the air for you and me

BBC raportoi taas viime viikolla vuosia kestäneestä oikeusprosessista, jossa brittien ydinkokeisiin osallistuneet vaativat korvauksia valtiolta terveyshaitoista. Britit tekivät 50-luvulla useita ydinkokeita vetypommeilla Joulusaarella ja Kiritimati-saarella (operaatio Grapple) ja armeijalla oli tuhansia miehiä tuolloin mittaamassa räjähdysten vaikutusta. Heidän mukaansa hallitus käytti heitä koekaniineina ja aiheutti useille pysyviä terveyhaittoja, kuten syöpää. Eräs mies menee jopa niin pitkälle, että syyttää ydinkokeita hänen diabeteksestään ja siitä, että hänen 13-vuotias tyttärensä kuoli syöpään. Hiroshiman, Nagasakin ja Tshernobylin säteilykatastrofien jälkeen on kenties luonnollista ajattella, että 100-kertaa Hiroshiman pommia tehokkaampien vetypommien räjäyttely voi aiheuttaa raportoidut terveysvaikutukset. Kun lukee raportteja Hiroshiman atomipommin aiheuttamista sikiövaurioista niin ehkä säteilyn vaikutukset voivat ulottua brittien ydinkokeidenkin tapauksessa jopa toiseen tai kenties kolmanteenkin polveen? Vai voiko tätä ottaa ollenkaan tosissaan?

Säteily on jotain epämääräistä, sitä ei voi normaalisti havaita, ei kuulla, eikä koskettaa eikä haistaa. Hiljainen tappaja – täydellinen asia, mitä pelätä, vaikka mitään pelättävää ei välttämättä olisi. Saivatko Joulusaarella olleet britit sitten vaarallisen määrän säteilyä? Atomipommin aiheuttama säteily tulee joko suorana säteilypulssina välittömästi räjähdyksen jälkeen ydinreaktioiden päätyttyä tai toisisijaisesti siitä, että osa hajenneista atomiytimistä ovat radioaktiivisia ja hajoavat vähitellen. Ensiksi mainittu pulssi syntyy fissioreaktioissa syntyvästä gammasäteilystä ja ketjureaktiosta ylijääneistä neutroneista. Tuo säteily karkaa pommin ytimestä ja läpäisee tehokkaasti kaikki esteet lukuunottamatta paksuja betoniseiniä. Hiroshiman atomipommin tapauksessa noin alle kilometrin päässä räjähdyskeskuksesta olevat ihmiset saivat tuosta pulssista useimmissa tapauksissa valtavat usean tuhannen millisievertin annokset ja heidän kohtalonsa oli sinetöity jo ennen kuin he edes huomasivat tulipallon välähdystä saatika sitten paineaaltoa. Jos he pelastuivat räjähdyksestä ja tulipaloista he kuolivat muutaman viikon kuluessa säteilymyrkytykseen. Säteilypulssiin verratuna toisisijainen säteily radioaktiivisesta saasteesta (“musta sade”) oli useimmilla täysin mitätön. Joulusaarella olleet britit olivat tosin täysin turvassa säteilypulssilta koska he olivat kymmenien kilometrien päässä räjähdyskeskuksesta jonne säteilypulssi ei yllä.

Mites sitten radioaktiivisen saasteen aiheuttama annos? Brittien vetypommeissa suuri osa energiasta vapautui nopeiden fuusioneutronien aiheuttamissa fissioprosesseista ja saastepilvet olivat kymmenenkertaisia Hiroshiman pommiin verrattuna. Brittien puolustusministeriö on tehnyt oman tutkimuksensa ja on sanonut, että dosiometrien mukaan tuhansista saarella olleista 500 henkilöä sai noin 5 millisievertin säteilyannoksen ja 80 henkilöä sai noin 50 millisievertin annoksen ydinkokeiden aikana. Jos oletetaan, että näihin lukuihin voi luottaa niin ne ovat ihmisten normaalisti ympäristöstä saamaan keskimääräiseen vuotuiseen säteilyannokseen verrattuna noin 2-15 kertaisia. Niillä, jotka saivat korkeimmat annokset voi säteilyllä siis mahdollisesti olla hieman vaikutusta syöpäriskiin, mutta tätäkään ei olla seurantatutkimuksissa varmasti todettu. Luvut on myös pistettävä johonkin asiayhteyteen. Nimittäin Suomessa on yhä arviolta 70000 taloa, joissa radon aiheuttaa yli 5 millisievertin annoksen vuodessa asukkaille. Suurin osa näistä taloista on harjualueilla. Radon on suomalaisille Tshernobyliinkin verrattuna keskimäärin yli 50 kertaa vaarallisempi säteilyn lähde ja aiheuttaa arviolta noin 200 keuhkosyöpää vuodessa. Eli varsinkin jos asuu harjualueilla niin kannattaa unohtakaa kaikki vouhotukset Tshernobylin vaarallisista laskeumista sienissä ja kutsua mielummin Säteilyturvakeskus mittaamaan asunnon radonpitoisuudet. Radon tappaa talossa, muttei puutarhassa.

Entä säteilyn vaikutukset seuraavaan sukupolveen? Hiroshimassa huomattiin sikiövaurioita niillä sikiöillä, joiden äidit olivat säteilypulssista saaneet valtavat säteilyannokset. Säteilymäärät radioaktiivisesta saasteesta olivat varsin pienet ja 9 kuukautta räjähdyksen jälkeen normaalia enemmän sikiövaurioita ei tutkimuksissa enää havaittu. Eli väitteitä, että brittien ydinkokeiden aiheuttama säteily aiheuttaisi miesten jälkikasvussa syöpää on hyvin vaikea uskoa. Brittien ydinkokeista on jo 50 vuotta, joten luonnollisesta taustasäteilystä tullut säteilyannos kaikilla operaatioon osallistuneilla miehillä on monin verroin suurempi kuin radioaktiivisen saasteen aiheuttama. Sen takia syövät todennäköisesti johtuvat ihan muusta kuin ydinkokeiden radioaktiivisesta saasteesta, mutta osalla riski on ollut luultavasti hieman isompi. Tarpeeksi iso, että briteissä hallitus saattaa viimein raottaa vähän enemmän rahakirstuaan. Ympäristössä on yllin kyllin kemikaaleja, jotka voivat aiheuttaa syöpää ja valitettavasti syöpä ei koskaan sano, mistä se on tullut, eikä kysymys ole muutenkaan mielekäs muuta kuin todennäköisyyksien tasolla. Tietenkin statistisesti voidaan aina puhua maailmanlaajuisesti kohonneista syöpäriskeistä ja syövän aiheuttamista kuolemista, mutta silloinkin brittien ydinkokeista aiheutuvat doset kalpenevat USA:n ja Neuvostoliiton ydinkokeiden aiheuttamien valtavien saasteannosten rinnalla.

Maailmanlaajuisesti kylmän sodan ydinkokeiden takia ympäristön taustasäteily maapallolla lisääntyi muutaman promillin ja tästä voi laskea statistisesti syöpätapausten lisääntyneen tuhansilla tapauksilla vuodessa koko maapallolla. Joka tapauksessa tämä on merkityksetöntä atomiaseilla Hiroshimassa ja Nagasakissa aiheutettuun suoraan tuhoon verrattuna ja atomiaseiden suurin uhka ihmiskunnalle on edelleen niiden suora tuhovoima eikä niinkään säteilysaaste.

Tällä hetkellä maailmassa arvioidaan olevan ydinaseita edelleen yli sadan tuhannen Hiroshiman pommin verran, näistä suurin osa USA:n ja Venäjän hallussa.

Tunnelissa

Valoa näkyy, mutta onko se vastaantuleva juna? Viimeisin artikkeli on siirtynyt hyväksymisputkeen ja ainakin yksi pitkä painajainen on päättynyt. Siis tämän paprun tekeminen alkoi yli kaksi vuotta sitten ja itkun ja hammasrattaiden kiristyksen jälkeen tuo pahvi saa kohta päivänvalon. Lisäksi erittäin hyvässä lehdessä ja kahdella hyvin positiivisella referee-raportilla. Impaktit riittävät ainakin jatkopaperiin sekä siihen, että kehno Delftin postdoc-aika muuttuukin cv:ssä hyväksi postdociksi. Mihin tällä sitten pomppaa jatkossa ja miten se vaikutttaa duuninäkymiin jää nähtäväksi. Mutta korkkasin äsken Rochefortin kasin ja jätän murehtimisen myöhempään ajankohtaan..

Sluibausta

Jotenkin on ollut lauantaifiilis, vaikka onkin vasta perjantai. Syy taitaa olla se, että kotona on tullut lähinnä vain sluibattua hommien teosta. Nukuin puoleenpäiviin, laitoin valtavan kattilallisen currya, tuhersin kanjeja kylvyssä, fillaroin laitumilla, soitin Goldberg muunnelmia yms.

Referee-arvonnan tulokset tipahtivat seuraavasta paprusta ja tällä kertaa näyttivät nyrpeetä naamaa. Mutta sen verran positiiviset raportit kyllä, että jossain muussa lehdessä menee helposti läpi. Joten ei harmita, koska muutenkin kaksi prl:ää viikossa olisi ollut vähän ku yliannostus ja tuottanut sellasen krapulan, että ens viikolla olisin töissä pystynyt korkeintaan katsomaan screensaveria.

Tosin tämä kiepistä jäi kyllä jotain hampaankoloon, koska raportit ovat harvinaisen pöljät. Jos osaa alan ja tykkää, että papru ei ole harvinaisen suuri kontribuutio alalla niin sit on ihan okei, jos sanoo sen ja suosittelee jotain muuta lehtee. Fair enough. Mutta editori oli tän paperin tapauksessa lähettänyt sen jollekin refereelle, joka ei ymmärtänyt mitään paprun käsittelemästä aiheesta – ja referee menee ja kirjoittaa rapon, jossa ei ole päätä eikä häntää. Eikö olisi kaikkien kannalta reiluinta, jos refereet tässä tilanteessa yksinkertaisesti vastaisivat editorille, että sorry, ei mun alaa, eivätkä kirjoita asiantuntijalausuntoja jostain, mistä eivät tiedä mitään. Valitettavasti editorit yleensä tietävät paprujen sisällöstä vieläkin vähemmän kuin refereet eivätkä osaa kautta uskalla riitatilanteessa yleensä muuta, kuin laskea demokraattisesti refereiden äänet (tasatulos on hylky).

No, se hyvä puoli daijuissa refereissä on, että vastineen laatiminen kesti muutaman tunnin ja sisältö menee tähän tyyliin : “Tässä oletetaan, että tila on kvantti-Hall tila..” – ei, ei oleteta. Se sanottiin paprun ekalla sivulla. “Onko kriittistä kulmaliikemäärää?” – on, katso referenssi x. “ovatko täyttösuhteet kokonaislukuja vai murtolukuja?” – murtolukuja tietysti “On outoa, että tämä tila syntyy kontaktivuorovaikutuksella” – niin olisikin, mutta kun ensimmäisellä sivulla oikeassa alalaidassa sanotaan, että tarkastellaan vain Coulombin vuorovaikutusta! etc. etc.

Ja sitten maatalouskatsaus. Vuoden ensimmäiset lampaat ovat syntyneet Hollannissa. Kävin fillaroinnin lomassa kyttäämässä pelloilla laitumilla joko Delftissäkin kuuluisi jo kimeätä bää’äystä, mutta taitaa pienet lampaat olla vielä lampoloissa.

Söpö kun possu pienenä

Nyt on uskollinen läppärini IBM Thinkpad X31 saanut uuden käyttiksen. T. vähän näpräsi ja vanha Fedora Core 6 onkin vaihtunut uudenkiiltävään Ubuntu Linuxiin. Voi, kun on söpö ja sievä. Kaikki näyttää toimivan nätisti ja paljon nopeemmin kuin ennen. Ja mikä parasta, maailmakin parani operaatiossa pikkasen, koska kovalevyllä tyhjän panttina ollut windows on nyt heitetty tunkiolle ja levyn täyttöaste on enää 15% eikä 95%. Se wintoosa asennettiin aikoinaan “just in case”, eikä keissiä tullutkaan. Taidanpa korkata muutaman Ubuntu colan päivityksen kunniaksi.

Ibarini on jo 6 vuotta vanha ja kiertänyt melkeen maailman ympäri. Toimii kuitenkin vieläkin juuri niin hyvin kuin sen tarvitseekin toimia näissä mun hommissa. Siis eihän tällä ammattimaista kuvankäsittelyä oikeen tehdä ja eikä 3D ole nopeeta tällä graffakortilla, mutta kone on juuri sopivan kokoinen, ei mikään miniatyyrinäyttöinen, muttei myöskään mikään raahattavan paviljongin tai parvekkeen kokoinen. Painaa vähän yli kilon, sen enempää rautaa en

Söpö kuin buta-possu. X31 pyörittaa googleearthia Ubuntussa.

jaksaisikaan kantaa selässä.  Akku nyt on tietenkin vähän heikossa hapossa, mutta tilasin juuri uuden ja arvelen, että thinkpaddini porskuttaa sillä vielä kevyesti pari vuotta laman yli. Jos vaan rauta kestää mun mämmikourissa, mutta onhan tänsukuiset läppärit kokenu g-voimia sukkulalennoilla ja ISS:lläkin. Lisäksi thinkpadin pieni nuppihiiri on minusta paras keksintö sitten sähköllä lämpenevän vessanpytynrenkaan. Pieni huomio muuten konferensseista: ennen gurut käyttivät thinkpaddeja, mutta nykyään tieteen yläluokka on siirtynyt enemmän Applen kannettavien suuntaan. Proletariaatti pysyy windows-pohjaisissa koneissa ja nörtit tietenkin jossain linux-versiossa.

Lensin juuri takaisin ruåttiin ja huomasin, että seuraavan kerran kotiin
pääsen vasta maaliskuun lopulla. Huokaus.

Koti on kiva.

Laavaplaneetta

Taas yksi aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta (eli eksoplaneetta) löytynyt, Corot-Exo-7b löytyi 450 valovuoden päästä. Tällä kertaa kysymyksessä onkin vähän oudompi kaveri. Se on kyllä maan kokoluokkaa oleva kivimöykky, mutta se kiertää Auringon kaltaista tähteä niin lähellä, että sen pintalämpötila on päälle tuhat astetta. Tämän takia planeetan pinta on todennäköisesti sulaa laavaa. Vertailun vuoksi Merkurius kiertää parikymmentä kertaa kauempana Aurinkoa kuin tämä uusi veijari kiertää omaa tähteänsä.

Löydön myötä havaittujen eksoplaneettojen lukumäärä exoplanet encyclopaedian mukaan on tällä hetkellä 339 planeettaa. Tämä ensyklopedia on kyllä tosin luultavasti maailman lyhin ensyklopedia, sillä useimmista eksoplaneetoista tiedetään suurin piirtein niin paljon, että kaikki se tieto mahtuisi kevyesti tupakka-askin takakanteen, siihen ruutuun missä on varoitustekstit. Massa, radan säde, kiertoaika ja pintalämpötila … no, siinä se melkeen olikin.

Sen verran kuitenkin tiedetään, että näistä 339 eksoplaneetasta noin pyöreät nolla on sellaisia, että niillä voisi olla edes alkeellistakaan elämään. Suurin osa eksoplaneetoista on nimittäin joko isoja Jupiterin kaltaisia kaasupalloja tai sitten ne kiertävät niin lähellä tähteä, että kaikki elämänkaltainen kärähtäisi karrelle. Tähtitieteilijät eivät kuitenkaan ajattele etteikö maan kaltaisia planeettoja löytyisi, niitä vain on hyvin hankala havaita kahdesta syystä: jos planeetta on iso ja massiivinen, eli “helppo” havaita vaikka 450 valovuoden päästä, se haukkaakin syntymänsä aikana protoplanetaarisesta pöly- ja kaasukiekosta sellaset määrät kaasua, että siitä tulee Jupiterin kaltainen kaasujättiläinen, jossa mikään elämä ei voi kehittyä. Toisaalta eksoplaneetta on helppo havaita, jos se kulkee lähellä tähteä, jolloin se voi joskus varjostaa tähden valoa. Mutta tässä tapauksessa planeetta olisi liian kuuma niin kuin tämä laavaplaneetta. Eli maailmankaikkeus ja sen lait ovat ikään kuin suunniteltu siten, että kaikki mielenkiintoiset maan kaltaiset planeetat (joilla ehkä on elämää) ovat kaikista vaikeimpia havaita. Ei siis riitä edes se, että jollain avaruusraketilla menisi pyöreät kymmenen tuhatta vuotta ennen kuin päästäisiin seuraavaksi lähimpään tähteen, eli Alpha Centauriin. Vaan että pitää vielä tehdä maan kaltaisten eksoplaneettojen bongauskin pitkän matkan päästä näin vaikeaksi. Epistä!

Fyysikoille ja tähtitietelijöille tuttu käsite on ns. antrooppinen periaate. Se tarkoittaa sitä, että maailmankaikkeuden lait pitävät pakosti olla sellaisia, että elämän kehittyminen on mahdollista (koska selkeästi havaitsemme elämää ympärillämme). Tämä kaikki eksoplaneettahässäkkä taas voisi olla kyllä melkein seurausta jostain vastaavanlaisesta periaatteesta: maailmankaikkeuden lait eivät salli elämänmuotojen bongaavan muita vastaavanlaisia elämänmuotoja maailmankaikkeudessa. Muutenhan elämä Maassa ei olisi voinut kehittyä ihan rauhassa miljoonien vuosien aikana tällä planeetalla ilman, että kukaan ulkoavaruuden aliensiirtokuntalainen olisi huomannut meitä ja tullut valtaamaan näitä hedelmällisiä nurkkia parempaan käyttöön (“Hus pois täältä kaikki muut, Zygbloffin mukaan tämä on meidän luvattu planeetta”) . Ainiin, mutta unohdin, että kaikki evoluutiobiologit ovat yhtä mieltä siitä, että bakteerithan Maata hallitsevat. Onhan jo aikoja sitten ehdotettu, että bakteerit ovat tulleet Maahan ulkoavaruudesta ratsastamalla isolla asteroidilla tai komeetalla. Joo, unohtakaa koko juttu.

How to Switch a Sub-atomic Bit

Suuri osa fysiikan ja nanoteknologian tutkimusta pyörii sen haasteen ympärillä, että tietojenkäsittelystä halutaan nopeampaa. Mä saan palkkani sen takia, että oon vähän ku luvannu, että tulevaisuudessa bittejä (tai sitten kubitteja) olis tietokoneessa enemmän, ja että ne liikkuis nopeemmin. Tai siis vähän yrittäisin edes jeesata, että niin tapahtuis. Jokaisessa muistitikussa on nykyään enemmän tilaa kuin mitä ensyklopedian tallentamiseen tarvittaisiin. Muistan, että Firenzessä aikoinaan katselin A4-kokoista paperiläpyskää johon oli printattu koko Danten Divina Commedia hyvin pienellä fontilla. Eikä se bittitiheys ollut kuin ehkä jokunen tuhat neliösenttimetriä kohden. En tiedä missä nykyinen ennätys on, mutta muutama vuosi sitten pystyttiin varastoimaan miljardi bittiä neliösenttimetriin ja megakaupalla tietoa saa siirrettyä toiselle puolelle maapalloa sekunnissa. Tätä voi vaikka verrata siihen, että kun mä olin pieni niin lerppulevykkeelle mahtu 170 kilotavuu ja 30 kilotavun ohjelman lataamiseen C64:n “leivänpaahdin” levyasemalta kului joku minuutti.

Itse Richard Feymann visioi jo 1959 kuuluisassa esseessään “Plenty of room at the bottom”, että tulevaisuudessa atomi voi edustaa yhtä bittiä. Ajatuksena oli, että jakamaton atomi olisi pienin muistiyksikön koko. Mutta nyt tuo raja on kohta tulossa vastaan, kun mikroprosessorienkin viivanleveydet hätyyttelevät nanometriluokkaa (nykyisin ollaan jo alle 50 nanometrin viivanleveyksissä ja atomien koko on 0.5 nanometriä tai alle). Mitä sen jälkeen kun se raja on saavutettu? Joutuvatko fyysikot sitten työttömiksi kun pienin kuviteltavissa oleva muistivivun koko on käytössä. No, muutama kenties duunistaan huolissaan olevaa tutkijaa Stanfordissa ovat juuri tehneet sen minkä ajateltiin olevan mahdotonta ja tallentaneet tietoa pienempään tilaan kuin 0.3 nanometriä. Näinollen he saavuttivat suuremman datatiheyden kuin mitä yksittäisillä “atomibiteillä” saataisiin aikaa. Temppu tehtiin kvanttihologrammilla, jossa informaatio ei tallennu suoraan atomeihin tai niiden tiloihin vaan atomien keskinäisiin paikkoihin erään metallin pinnalla. Tällöin atomien elektronien kvanttimekaaniseen interferenssikuvioon voi koodata informaatiota. Kieltämättä homma oli aika vaivalloinen ja vain kaksi kirjainta kirjoitettiin tuolla tarkkuudella. Siinäkin nysväämisessä meni varmaan päiväkausia ja bitti switchaantui siis aika hitaasti. Tästä menetelmästä ei siis ainakaan ihan heti ole tekemään vallankumousta muistitikkumarkkinoilla. Eikä tämä menetelmä myöskään ratkaise sellaisia ongelmia, että lämpöliike, ympäristön säteily ja muut ilmiöt tulevat entistä ongelmallisemmiksi pieniin kokoihin mentäessä ja bitti saattaakin switchaantua ihan itsestään. Kaikesta huolimatta jotkut asiat eivät koskaan muutu, vaikka bittiä saa tungettua tiheemmäksi. Maailmankaikkeuden paras peli on edelleen llamasoftin Revenge of the Mutant Camels. Pelin koko zipattuna jotain 20 kilotavua.

∞ < ∞ ?

Legendaarinen fyysikko Steven Weinberg on huomenna tulossa käymään ja pitää luennon. Labran käytävillä pohditaan, että pitäisikö luentosalin eteen mennä jonottaan telttojen kanssa jo edellisenä iltana. Luennon aihe on useiden kvanttifysiikan teorioiden epämiellyttävä piirre, että jos yrittää laskea lähes mitä tahansa niin tulos on lähes aina ääretön. Kuitenkin fyysikot tietävät, että jotkut äärettömät ovat suurempia kuin toiset äärettömät (kuulinko jonkun pään poksahtavan siellä?), joten helvetinmoisella teoreettisella koneistolla ja kikkailulla (renormalisaatiolla) voi äärettömistä saada taas äärellisiä lukuja, joita voi verrata kokeisiin. Mutta ongelma on edelleen se, että haluttaisiin teoria jossa äärettömiä ei tulisi vastaan. Weinberg oletettavasti puhuu tästä siis huomenna.

Huomasin myös, että heinäkuun loppupuolella olisi Kobessa mielenkiintoinen konferenssi, jonne voisi mennä esittelemään parinkin paperin tuloksia. Asiaa vain mutkistaa se, että kesä on vielä täysin avoin duunin suhteen ja erinäiset tahot tykkäävät istua apurahahakemusten päällä vielä pitkään.

Hyvää syntymäpäivää Darwin

Pari päivää sitten Charles Darwinin syntymästä tuli kuluneeksi tasan 200 vuotta. Merkkipäivää halutaan nyt juhlistaa Hollannissa antamalla yli puolelle koko Leidenin yliopiston evoluutiobiologian osastosta kenkää. Tämä lopettaisi lähes koko klassisen evoluutiobiologian opetuksen Hollannissa. Koko skandaali alkoi siitä, että valtio (tarkemmin sanoen tiedeministeri Ronald Plasterk) aloitti kampanjan, jossa tieteen tasoa pyritään kohentamaan lisäämällä kilpailua. Ja kilpailuttaminenhan tarkoittaa aina käytännössä sitä, että menoissa säästetään ja budjetteja leikataan – säästyneet rahat annetaan sitten jollekin, jolla rahaa on jo yllin kyllin (ns. Matteus efekti). Osastojen arvioinnin jälkeen tultiin siihen tulokseen, että evoluutiobiologiahan on se vähiten kilpailukykyinen ala, joten kirves sai töitä evoluutiobiologian osastolla. Kriteereissä oli mm. opiskelijoiden lukumäärä ja tulot yliopistomaailman ulkopuolisista granteista. Ulkopuoliset granttitulot olivat tuolle osastolle heikot, kenties sen takia, että evoluutiobiologia ei lupaa universaalia lääkettä syöpään, eikä se ala myöskään liity kovastipaljon puolustusteollisuuteen tai turvallisuuteen. Mediaseksikkäämmät biologian alat, kuten molekyylibiologia, taas saivat pitää entiset budjettinsa.

Evoluutiobiologit ovat tietenkin raivoissaan sekä Hollannissa että muualla – ei vähiten sen takia, että osaston tieteellinen taso on ollut ensiluokkainen. Netissä voi käydä allekirjoittamassa vetoomuksen, että tuota osaston teurastusta ei toimeenpantaisi. Surullista tämä on myös sen takia, että kyseessä ei ole mikään yksittäinen tapaus vaan kokonaisten tieteenalojen konkursseja on odotettavissa lisää, jos rahat jaetaan pelkästään kilpailun ja osastojen tulosten näkyvyyden perusteella. Se saa nykyään fyrkat, joka osaa vakuuttaa usein tieteestä täysin ymmärtämättömät rahoittajat oman tieteenalansa loistavista mahdollisuuksista sekä osoittaa nopeatempoista etenemistä. Käytännössä granttihakemukset ovat tämän takia täynnä kaikkea epärealistista mämmiä, joka uppoaa täydestä lyhytnäköisille rahoittajille. Nämä kun näkevät kenties tuloksista suunnan, mutta eivät välttämättä ymmärrä ollenkaan sitä, kuinka mahdoton itse projektin päämäärän saavuttaminen saattaa olla.

Itse tiedettähän tämä tapaus ei palvele millään tasolla. Lähinnä tässä voittavat intelligent designin ja kreationismin kannattajat, joiden vaikutusvalta on Hollannissa ollut perinteisesti suurta. Mutta minkä teet? Puhuin asiasta labrassa emeritusproffa C:n kanssa, joka on myös kritisoinut ääneen tieteen tilaa. Hänen ohjeensa oli tosin yksinkertaisesti se, että on hyvä tietää järjestelmän puutteet, mutta että on tärkeätä pelata sen säännöillä, koska muuten ei pärjää. Kuulemma sitten kun olen siinä eläköitymisen kynnyksellä niin on varaa jo pelata vähän järjestelmän muuttamiseksikin. Eli palaan aiheeseen sitten 30 vuoden päästä.

Hulluja nuo gallialaiset

Euroopan hiukkastutkimuslaitoken CERN:in LHC-kiihdytin rakennettiin sen takia, että sillä voitaisiin löytää Higgsin hiukkanen, jota hitufyysikot ovat metsästäneet nyt 45 vuotta. Tuo masiina Sveitsin ja Ranskan rajalla on ollut hajalla viime syksystä lähtien ja uusimpien tietojen mukaan se ei nouse ennen kuin aikasintaan syyskuussa.

Tämä uutinen aiheutti ilmeisesti useita hymyileviä naamoja rapakon toisella puolen Fermilabissa, jossa sijaitsee pienempi Tevatron kiihdytin. Se voi potentiaalisesti myös onnistua havaitsemaan Higgsin ja tarvitsee vain tarpeeksi aikaa datan keräämiseen. Tevatron kerää dataa hitaasti, mutta saavuttaa maalin varmasti kuin kömpivä kilpikonna sadan metrin juoksussa. LHC on taas nopea kuin Akilleus, mutta jos Akilleus jää lähtökuoppiin akillesjänteen katkeamisen takia niin hän ei koskaan saavuta kilpikonnaa, joka vie lopulta voiton (eikö tämä ollukaan se Zenon paradoksi?). Kisa käy siis kuumana ja nyt Fermilabin tutkijat griinaillen väittävät, että LHC:n rikkoutumisen takia Tevatron saattaa ehtiäkin löytämään Higgsin hidun ensin. Mielenkiintoiseksi salaliittoteorioiden kannalta asian tekee myös se, että LHC:n käynnistys myöhästyi sen takia, että LHC:ssa eräissä magneeteissa oli suunnitteluvirhe. Nuo magneetit oli suunniteltu Fermilabissa – sattumaa toki.

Ei tietenkään ollut suunnaton yllätys, että LHC ensin myöhästyi pahasti ja sen jälkeen vielä hajosi ennen kuin kunnolla edes starttasikaan. Vehje on niin monimutkainen, että yksikin pieni fiba (kuten tässä tapauksessa huonosti hitsattu sauma) voi aiheuttaa ison rempan. Lisäksi on mahdollista, että joku ihan oikeasti voi sabotoida koetta. Aikoinaan LHC:n edeltäjä LEP ei jostain syystä noussutkaan huollon jälkeen. Hitu ei vaan liikkunut putkessa. Syyksi paljastui lopulta se, että kiihdytinputkeen oli pistetty kaksi pulloa laageria (!). Sabotöörit olivat pahus vaan tyhjentäneet pullot ennen kuin olivat pistäneet ne tuubiin.

Jos Tevatron vie voiton niin CERN:issä ollaan varmasti kitkerinä, koska tuon noin viiden miljardin euron hintaisen kokeen rakentamista perusteltiin sillä, että se löytäisi Higgsin hidun. Toki sillä voi ehkä muutakin kivaa löytää, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Fyysikot ja teknikot tekevät varmasti kaikkensa, että LHC saataisiin kuntoon ja tuotantoajoon, mutta aika näyttää tuleeko LHC:sta niin paljon fysikkaa per investoitu euro kuin toivottiin vai oliko koko projekti vähän liian suuruudenhullu ja monimutkainen ollakseen luotettavasti toimiva. Jälkimmäisessä tapauksessa sitä tullaan ehkä vertaamaan erääseen toiseen Rhone-joen varrella olleeseen gallialaiseen voimannäytteeseen, nimittäin hyötöreaktorilla toimineeseen ydinvoimala Superphénixeen. Tämä oli teoriassa aivan loistava konsepti – reaktori joka tuottaa käytön aikana enemmän fissiokelpoista ydinpolttoainetta kuin mitä se kuluttaa – mutta käytännössä se oli teknisesti hyvin monimutkainen ja sen takia suurimman osan aikaa alhaalla vikojen takia. Suurten käytökustannusten ja uraanin alhaisen maailmanmarkkinahinnan takia se ei ollut kannattava ja lopulta tuo nykyrahassa 10 miljardia euroa maksanut projekti lopetettiin vuonna 1996.

Picked up for you – week 8

Muutama valittu pala tässä teille viikonlopun viihteeksi :

• Viime viikolla kaksi Maata kiertävää satelliittia kopsahtivat yllättäen toisiinsa 700 km korkeudessa. Kysymyksessä ollut mikään pieni hipaisu vaan oikein kunnon nokkakolari ja jälki oli sen mukaista – maata jäi kiertämään tuhansia romun paloja. Nature raportoi, että nyt tuo romupilvi uhkaa suunniteltua sukkulalentoa Hubble-avaruusteleskoopille sillä todennäköisyys sille, että sukkula tai astronautit joutuisivat avaruusromun tulilinjalle on huomattavan suuri. Ei olisi tosiaankaan kiva saada otsalohkoon vaikka satelliitista irronnutta mutteria, joka painelee kiertoradalla nopeudella 10 kilometriä sekunnissa. Nasa päättänee lähiaikoina onko riski liian suuri vai lähetetäänkö astronautit kuitenkin huoltokeikalle (punaisissa Star Trek puseroissa?)

• Täydelliset auringonpimennykset ovat Maassa aika harvinaisia. Niin harvinaisia etten itse ole koskaan nähnyt. Mutta teorian mukaan Kuussa auringonpimennykset ovatkin yhtä yleisiä kuin Maassa kuunpimennykset   Kuuta kiertävä japanilainen Kaguya luotain on juuri kuvannut auringonpimennyksen “timanttisormuksen“.

• Ennen jenkeissä kaikki oli suurta, mutta ny täl puolen rapakkookin osataan. Nimittäin Esa:n valtavan kokoinen avaruusluotain Herschel on valmis! Kun se laukaistaan joskus huhtikuussa (Planck-luotaimen kanssa) Kourousta se tulee olemaan suurin avaruudessa oleva observatorio 3.5 metrin mittaisella peilillään. Vertailun vuoksi Hubblen peili on vain noin kaksimetrinen. Jos laukaisu mokataan niin 1.7 miljardia euroa paukkuu taivaan tuuliin.

Joo, laukut on sitten pakattu ja lauantaina taidankin nukkua jo Kruununhaassa. Saattaa tulla jonkinlainen deja vu -fiilis. Vaikka oon muka kuukauden duunikeikalla aikaa riittänee myös virvoitusjuomien latkimiseen…

Snowflakes are dancing

Avaan aamulla ikkunan ja lumihiutaleet tanssivat sisään. Penkka ja Pitkäsilta näkyvät lännessä. Paitani haisee tervapastilleille, koska ilmanvaihto kuljettaa tupakankäryä sisälle. Luudaan Krunassa taas monen vuoden jälkeen ja kuljen sinne minne pläägät kuljettaa. Potkaisen kadulla muutamaa jääpalaa ja mietin, että tälläistäkö täällä nyt oli. Kuulemma ilmapiiri on muuttunut ja ajat ovat vaikeat, eli pettyisimmekö, jos palaisimme nyt?

Maassa maan tavalla: Hakikseen voi kävellä jäätä pitkin, mutta rappukäytävässä ei varmuuden vuoksi tervehditä naapureita. Kaislasta löytyi kuin löytyikin eräs  tumma maahanmuuttaja eli Rochefortin kymppi, mutta pullon kylkeen oli lätkäisty paha 8 euron hintalappu. Mutta kaupat tuli, olisi saanut maksaa mitä vaan. Bónus on siinä missä ennenkin ja Mariankatu 26 – mikään ei ole muuttunut.

Tunarointia

Yöllä säpsähdin kun joku möykkäsi olkkarissa, mutta sitten tajusinkin mistä oli kysymys. Olin unohtanut, että Krunassa oli se kummitus. Vanja ilmeisesti oli tullut vain toivottamaan tervetulleeksi.

Menivät sitten tunaroimaan OCO-hiilidioksidisatelliitin laakaisun pari päivää sitten. Satelliittia laukaisussa suojaava kupu, “konepelti”, ei irronnutkaan laukaisun aikana ja aiheutti sen, että lastista tulikin liian painava. Tästä syystä Taurus raketin kakkosvaihe ei olisi jaksanut puskea satelliittia suunnitellulle kiertoradalle. Koko hoito päätettiin ditchata jonnekin Antarktikselle pingviinien iloksi. OCO-tiimi teki duunia seitsemän vuotta tuon satelliittin kanssa, joten tämä on varmasti iso kalkillinen bitteriä heille. Taurus-raketilla ei ole ollut muuten kovin hyvä menestys. Kolmesta viimeisestä laukaisusta kaksi on päätynyt pusikkoon. Siitä voi sitten laskea payloadinsa vakuutukselle hinnan.

OCO:lta oltaisiin saatu yksityiskohtaista tietoa minne se hiilidioksidi uppoaa ja mistä sitä syntyy. Mutta hätä ei ole ihan vielä tämän näköinen. Tammikuussa laukaistu japanilainen GOSAT on kiertoradalla ja tarjoaa tarkkaa tietoa kasvihuoneilmiötä aiheuttavien kaasujen pitoisuuksista, muttei niin tarkkaa maantieteellistä jakaumaa kuin OCO:lta oltaisiin saatu. On kauan epäilty, että ilmaston hiilidioksipitoisuuksien kasvu on yhteydessä myös maamassojen (ja meren) oletettuun alentuneeseen kykyyn imeä hiilidioksidia ilmasta, mutta kun kovaa dataa ei ole ollut saatavana niin mitään ei ole ollut mitä lätkäistä ilmastonmuutosskeptikoiden eteen pöydälle. Eri maiden hiilidioksidipäästöjen valvominen ei myöskään onnistu – eikä siis nyt tule onnistumaan vielä useaan vuoteen.

Näillä ilmastonmuutosta tutkivilla satelliiteilla ei ole muutenkaan ollut kovin hyvä säkä viime aikoina kun edellisestä romurallista ei ole ku jokunen vuosi. Jääkarhut saivat silloin leikkikalukseen jäämassojen sulamista tutkivan Euroopan avaruusjärjestö Esan Cryosatin (kuulinko, että joku siellä takavasemmalla, viistosti alhaallapäin, sanoi, että “salaliitto”?). Mutta Cryosat on nyt rakennettu uudestaan ja uusi yritys laukaista se on joskus loppuvuonna.

Asiasta kolmanteen: Nature news raportoi, että vaihtoehtoteoria(t) dinosaurusten sukupuutosta on saanut pikkasen lisää evidenssiä. Normaalitiedehän nykyään väittää, että asteroidi mäjähti liitukauden lopulla Maahan ja sytytti sellaset tulipalot, että pienhitupäästöjen aiheuttama ilmaston kylmeneminen nitisti melkein kaikki matelijat. Nyt liitukauden lopun tuhkakerroksia on analysoitu ja niistä ei löydykään hiiltyneitä kasvinjämiä vaan tuhkan kemiallinen rakenne muistuttaa fossiilisten polttoaineiden palamistuotteita. Spekulointi (ja tulosten kyseenalaistaminen) on tietenkin täydessä käynnissä. Iskikö asteroidi öljy- tai maakaasukentälle? Tuon oletetun asteroidin aiheuttama 180 km leveä Chicxulub-kraateri Yukatanin niemimaalla on lähellä nykyisiä Meksikon öljykenttiä. Söpömpiin teorioihin kuuluu se, että joku mateleva elämänmuoto onnistui käyttämään hiiltä laajamittaisesti ja aiheutti samanlaisen katastrofin kuin mitä ihminen on nyt duunailemassa.

Laskut maksamatta

Viimeisin paperini ploppasi ulos julkaisuputkesta ja editorit lähettivät heti perään kuudensadan taalan laskun. Itselläni ole mitään projektibudjettia ja ex-pomoni Delftissä valitti jälleen kerran, että faulte d’argent. Koska nykyinen pomoni Lundissa ei myöskään piitaa siitä, mitä olen tehnyt edellisessä post-doc elämässäni niin näyttää pahasti siltä, että tuo lasku jää nyt maksamatta. No, pikkulinnut visersivät, että tämä ei ole kovin kriittistä eikä sanktioita ehkä tule myöhemmässä vaiheessa tämän lehden taholta. Mietityttää vaan, että onkohan nämä julkaisukustannukset nykyisessä tiukassa taloustilanteessa ensimmäinen kohde säästöille juuri sen takia, että jotkut lehdet eivät rupea karhuamaan saataviaan vaikka laskua ei maksaisikaan.

Kepler-teleskooppi  lähti sitten viime yöllä matkaan! Tällä kertaa Nasa sai Delta II raketillaan virheettömän laukaisun (tässä video laukaisusta buusterien irtoamiseen asti). Mutta nyt alkaa sitten venaus sillä kestää luultavasti vuosia ennen kuin Kepler saa havaintoja Maan kokoisista planeetoista satojen tai tuhansien valovuosien päässä Maasta. Tämä johtuu ihan siitä, että havaintoon tarvitaan sellainen hyvin harvinainen tapahtuma kuin tähdenpimennys, eli planeetta kulkee Maasta katsottuna kiertoradallaan suoraan tähden edestä. Mutta tuhansia tähtiä tarkkaillaan ja Keplerin PI on varmasti luvannut syödä useampia karvahattuja, jos Maan kokoisia eksoplaneettoja ei nyt ala löytymään. Nimittäin eurooppalainen Corot (Kepler-satelliitin tapainen, mutta pienempi vehje) on ollut kiertoradalla jo vuosikausia ja havainnut useita hieman Maata suurempia kivisiä eksoplaneettoja. Kukaan ei siis epäile etteikö pienempiäkin löytyisi vaikka niiden havaitseminen on hyvin vaikeaa.

Aika

Fyysikot ovat kautta aikojen miettineet päänsä puhki miksi aika kulkee eteenpäin, eikä esimerkiksi taaksepäin, sivulle tai kenties jopa takavasemmalle. Oli miten oli, tänään 36-vee.

STS-119

Avaruussukkula Discovery on nyt lähtökuopassa ja jos kaikki menee putkeen niin lento numero STS-119 lähtee aamuyöllä noin 3:20 Suomen aikaa kansainväliselle avaruusasema ISS:lle. Ruumassa sukkulalla on biitti ISS:n rakennussarjaa sekä isot aurinkopanelit, jotka asennuksen jälkeen korjaavat ISS:n tänhetkisen hieman epätasapainoisen ulkonäön (saadaan kauniimpia kuvia..), mutta myös siinä sivussa tuottavat vähän lisää virtaa astronauttien tökkeleihin. Discoveryn mukana lentää ensimmäinen japanilainen pitkäaikaisvieras ISS:lle, Japanin avaruusjärjestö JAXA:n Koichi Wakata.

Lähtölaskenta on tähän asti sujunut ongelmitta, sääennuste on erinomainen ja kohta alkaa sukkulan ison polttoainetankin täyttö nestemäisellä vedyllä ja hapettimena toimivalla nestemäisellä hapella. Astronautit saapuvat paikalle noin kolme tuntia ennen laukaisua ja NASA-TV:stä voi seurata lähtövalmisteluita.

9 minuuttia ennen laakaisua (T-9min) suoritetaan tiimin viimeinen go/no go tsekkaus ja jos kaikki antavat vihreetä valoa niin viimeisten minuuttien aikana tapahtuu nopeassa tahdissa mm. seuraavaa:

• T-7:30 Sukkulan ohjaamoon johtava käytävä vedetään pois laukaisun tieltä

• T-5:00 Varmistimet poistetaan apuraketeista

• T-3:30 Päämoottorien suuntaustestit

• T-2:55 Nestehappea tankkeihin vievä kuljetin vedetään pois

• T-2:35 Sukkulan akut alkavat tuottamaan sähköä

• T-50s  Sukkula voimanlähde vaihdetaan sukkulan akkuihin

• T-31s  Laukaisun ohjaus siirretään täysin automatiikalle

• T-21s  Apurakettien suuntaustestit

• T-16s  Melunvaimenninsysteemi aktivoidaan johtamalla alustan alle valtava määrä vettä

• T-10s  Päämoottorien alle johdetaan kipinöitä polttamaan kontrolloidusti mahdollisesti moottorien käynnistyksessä karannut vety

• T-6.6s Kolme päämoottoria käynnistetään ja suunnataan lähtöä varten. Sukkula on tässä vaiheessa vielä niin raskas, että moottoreissa ei ole tarpeeksi potkua nostamaan sukkulaa alustaltaan. Kuuden sekunin ajan tarkistetaan, että kaikki toimii normaalisti. Jos ongelmia ilmenee laukaisu voidaan peruuttaa vielä T-0:aan asti.

• T-0 s  Kiinteällä polttoaineella toimivat apuraketit käynnistetään ja sukkula aloittaa matkansa. Apuraketteja ei voi sammuttaa, jos jotain menee vikaan.

Laukaisun jälkeiset tapahtumat (ajat suurinpiirteisi, riippuvat sukkulan valitusta reitista yms.):

• T+5 s  Laukaisualustan torni on ohitettu.

• T+20 s Sukkula nousee aluksi suoraan ylöspäin päästäkseen nopeasti pois ilmanvastusta aiheuttavasta ilmakehästä, mutta jo tässä vaiheessa sukkula aloittaa suuntaamaan nokkaansa maanpinnan suuntaiseksi (“roll program”). Kiertorataan tarvitaan noin 28000 kilometrin tuntivauhti maanpinnan suhteen.

• T+40 s Sukkula saavuttaa äänen nopeuden ja aerodynaamisesti kriittisen alueen jolloin ilmakehän voimat nopeasti liikkuvaan alukseen ovat suurimmillaan. Turvallisuuden vuoksi moottorien työntövoimaa lasketaan.

• T+1:10 Sukkula on läpäissyt äänivallin ja voi nyt pistää hanan täysille. (“Go at throttle up”)

• T+2:06 Apuraketit palavat loppuun ja irtoavat sukkulasta.

• T+4:30 Sukkulalla on nyt niin paljon nopeutta ettei se voi ongelmien ilmetessä palata enää Kennedy Space Centeriin (“Discovery.. Houston, negative return”). Jos jokin päämoottoreista sammuu vian takia niin sukkula koettaa laskeutua Atlantin toiselle puolelle.

• T+4:38 Sukkulalla on nyt niin paljon nopeutta, että voi peruuttaa lennon asettumalla matalalle kiertoradalle jos yksi moottoreista sammuu (“Discovery.. Houston, Press to ATO (Abort to Orbit)”)

• T+8:40 Päämoottorit sammutetaan (main engine cutoff eli MECO) ja painava polttoainetankki irroitetaan, jolloin se putoaa ja palaa ilmakehässä.

Kun moottorit on sammutettu sukkula on kiertoradalla ja astronautit kokevat painottomuuden ensimmäistä kertaa.

Edit 12.3.: Ei se sukkula lähde sitten tänäänkään, aikaisintaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja laukaisu voi siirtyä jopa huhtikuulle. Tälläistä tää nyt on ollu tän sukkulan kanssa jo pitkään...

Everything is transitory

Minulta kysytään usein, että olenko sukua sille S:lle. Joudun aina sanomaan, että todennäköisesti en ole. Kun kävin vanhempieni luona isäni lätkäisi nivaskan sukuselvityksiä eteeni. Papereista selviää, että tuon sukunimeni historia on kokonaista kolmen sukupolven pituinen – isoisäni isä oli alunperin Lehtosaari. Ilmeisesti näillä tyypeillä on ollut joku identiteettikriisi, koska hänen isänsä taas oli alunperin Ojantakainen. Sukutaulut ulottuvat papereissa 1500-luvulle asti. Kaikki pohojanmaalaisia. Jostain papereista selvisi, että silloin 1500-luvun lopulla venäläiset hävittivät isänisän…isäni talon jonkun ryöstöretken yhteydessä. Kenties ryöstöretkellä on ollut jopa äidinisän…isäni koska äidinisän sukulaisia on tullut Suomeen Venäjän Kostromasta.

Kysyin asiasta enoltani, etenkin minua kiinnosti vanhat valokuvat. Niitä löytyikin noin kenkälaatikollinen. Ajattelin, että noinko vähän viidestä sukupolvesta on sitten jäänyt jäljelle – tuohon laatikkoon olisi mahtunut vain lasten kengät. Isoisänäidin ylioppilaskuva. Hänen opiskelukavereidensa kuvia, joista kukaan ei enää tiedä keitä he ovat. Paksuposkisia lapsia Kostromassa. Muutama mugshotin näköinen kuva. Outoja hassuja hattuja 1870-luvulla. Kertomuksia ja anekdootteja. Kuinka äidin isoisä kuoli espanjantautiin 1918. Isoisän äiti teki kuulemma hyvää fudgea jouluksi. Merirosvon näköinen äidin isoäiti. Isoisän isotäti I., vanhapiika, joka näyttää iloiselta ja lempeältä jokaisessa valokuvassa. Apteekkari se ja se. Pelottavan näköinen täti Kalista. Kuinka W:n pojat olivat kiivasluonteisia ja lensivät pihalle koulusta, koska joutuivat riitoihin opettajiensa kanssa. Sitten joku orjapiiskurikin: isoisän isoisästä tiedetään aika paljon sen takia, että hän oli rangaistuskomppanian komentaja ennen Oolannin sotaa ja valvoi Bomarsundin linnoituksen rakentamista. Hän menetti sotilasarvonsa oikeudenkäynnin jälkeen ja joutui engelsmannien sotavangiksi sodassa. Myöhemmin hänen poikansa kunnostautui sortovuosien aikana oikein panslavistina ja Bobrikovin sihteerinä.

Useat varhaisimmista valokuvista olivat jo haalistuneet lähes näkymättömiin. Parisataa vuotta lisää ja jäljellä on vain valkoisia valokuvalevyjä.

Juoksemisesta

T. antoi synttärilahjaksi Haruki Murakamin muistelmakirjan What I talk about when I talk about running. Olen tykännyt Murakamin muista kirjoista (Wild sheep chase, After the quake ja Underground etc.) ja tämäkin kirja on erinomainen. Murakami aloitti juoksuharrastuksen suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin kirjoittamisen. Hän ottaa harrastuksensa omien sanojensa mukaan varsin vakavasti: 23 vuoden aikana hän on juossut keskimäärin noin 10 km joka päivä ja ainakin yhden maratonin vuodessa. Kirja tarjoaa vastauksen mm. sellaisiin tärkeisiin filosofisiin kysymyksiin, kuten miksi hän juoksee (koska tykkää siitä), tulisiko kaikkien aloittaa juoksuharrastus (ei, jos ei tykkää juoksemisesta), mitä hän ajattelee juostessaan (ei mitään erityistä) ja kuinka monta ideaa kirjoihinsa hän on saaut juoksemisen aikana (ei yhtään).

Muistan, että olin pikkukoulussa aivan onneton kestävyyslajeissa. Olin aina häntäpäässä pitkänmatkanjuoksuissa, mutta ajattelin, että kenties se johtui harjoituksen puutteesta. Kerran yläasteella koko luokka pelasi pesäpalloa ja olin edessä kopparina. Inhosin koko lajia ja kun lyöntivuoroon tuli luokan kovin lyöjä niin hajamielisenä mielenkiintoni kohdistui silloin taivaalla lentävään kurkiauraan. Sain pallon täysillä päin lättyä ja olin jonkin aikaa aivan titityy (pesäpallo muuten pitää aika epämiellyttävää ääntä kun se tulee suoraan kohti ohimoa). Ajattelin, että pesis saa riittää, iskin räpylät tiskiin ja sanoin, että pesäpallon sijasta juoksen tästä lähtien jokaisena liikuntatuntina piste. Opettajalla ei ollut tähän mitään suurempia protesteja. Ajatteli ilmeisesti, että pitkäkinttuinen poika, varmasti kansamme suuri juoksijalupaus, jos saa vain harjoitella. Harjoittelin koko lukukauden ja lopulta koetti Cooperin testi. Sain tulokseksi vaivoin 2.6 kilometriä siinä missä luokan korsteenina spaddua röökaavat kundit vetivät kolme kilometriä.

Mutta, kuten Murakami kirjoittaa, miksi verrata toisiin jos vain tykkää juoksemisesta? Aina löytyy parempia, jos ei satu olemaan maailmanmestari. Toisaalta juokseminen ei ole todellakaan kaikkia varten. Se on paljon rasittavampaa jaloille ja elimistölle kuin esimerkiksi pyöräily. Viime keväänä, kun olin muuttanut Ruotsiin ja kunnollinen fillari jäi kotiin, alotin taas juoksemisen. Viikon jälkeen olin saanut toiseen kantapäähän hiusmurtuman, jonka jälkeen kävelykin teki kipeätä 6 viikkoa. Syy oli yksinkertaisesti liian nopea muutos harjoittelussa. Mutta. Nyt kun kerta olin viimein tehnyt kaikki aloittelijoiden virheet  ja tiesin välttää ne ajattelin viime syksynä, että juoksemisen voisi nyt aloittaa tosissaan/på allvar. 6-8 kilometriä päivässä riittää minulle tällä hetkellä, enkä jaksa tosiaankaan joka päivä juosta sellaista rundia. Murakamin luokituksen mukaan otan juoksemisen siis tällä hetkellä puolivakavasti. Vähitellen, kuukausien jälkeen, tuntuu siltä kuin olisin pikkasen huijannut kroppaani sopeutumaan tähän rääkkäämiseen.

Viime kesänä vuorilla rymytessäni silloinen oppaani hra Marsigny antoi erinomaisen ohjeen miten pitää itsensä hyvässä kunnossa: tärkeintä ei ole juostujen kilometrien määrä vaakasuunnassa vaan pystysuunnassa. Hän mielestä parhainta harjoittelua oli juosta (sauvojen kanssa) Chamonixin laaksosta ylös Plan de Aiguillen hissiasemalle, noin 1.3 km korkeammalle. Sieltä voikin sitten ottaa hissin takaisin laaksoon, jolloin alastulo (tylsin ja eniten jalkoja hajottavin osuus) jää kokonaan pois. Bonuksena mahtavat näköalat lenkin aikana. Valitettavasti sitä on tullut viime vuosina asuttua sellaisissa vuoristoisissa maissa kuten Hollanti ja etelä-Ruotsi, joten tuota ohjetta on ollut hieman hankala toteuttaa.

Jokos ny?

Discovery-sukkulan lähtövalmistelut etenevät taas. Tällä hetkellä T – 3 tuntia ja 40 minuuttia. Astronautit hikoilevat jo asuissaan, mutta Nasa huomasi, että sukkulassa on myös salamatkustaja. Pieni lepakko on kiinnittynyt ylösalaisin sukkulan polttoainetankkiin.

Edit 1:35 : Disovery is go for launch. T-9 min

Edit 1:44 : Hieno llift-off iltahämärän aikaan.

Edit 1:55 : Disovery on päässyt kiertoradalle.

Picked up for you – week 12

Euroopan avaruusjärjestö ESA:n GOCE satelliitti oli valmiina laukaistavaksi tänään klo 16:21 Suomen aikaan, mutta 7 sekkaa ennen laukaisua lähtölaskenta hyyty ja laukaisu jouduttiin siirtämään. Venäläiset just tsekkaavat mikä niitten Rockot-raketille ny yhtäkkiä tuli. Tuota rakettien yskää on tosiaan ollut liikkellä enemmänkin viime aikoina, mutta parempi näin kuin, että fiba huomattaisiin 7 sekkaa laukaisun jälkeen. Noita raketteja ku ei voi oikein taskupysäköidä laukaisun jälkeen minnekään varikolle korjauksia varten. Sanotaan, että GOCE on todella nätti satelliitiksi. Satelliitithan ovat yleensä sellasia epämääräisiä kasoja instrumentteja, putkia, levyjä yms., mutta GOCE onkin todella söötti ja virtaviivainen (isn’t it the sweetest thing?) Sen on tarkoitus mittaa Maan gravitaatiokentän epätasaisuuksia todella tarkasti. Koulussahan opimme, että maapallo on geoidi, mutta sekään ei ole tietenkään tarkkaanottaen ihan totta, koska vuoristot, jäätiköt, magmakentät, merivirrat yms. aiheuttavat pieniä muutoksia Maan massojen jakaumaan. Joku sanoi, että GOCE:n erottelukykyä pystyy vertaamaan siihen, että jos se pistäisi öljytankkerin vaa’alle niin se pystyisi lukemassa havaitsemaan painonlisäyksen siitä, kun höyhen laskeutuu tankkerin kannelle. Tälläisen tarkkuuden saavuttamiseksi GOCE:n pitää kiertää Maapalloa todella alhaisella kiertoradalla, vain noin 270 km korkeudessa. Maapallon ilmakehä ulottuu hyvin ohuena tälle korkeudelle ja GOCE tarvitsee sen takia ionimoottorin, ettei kitkan takia menettäisi nopeuttaan ja tipahtaisi takaisin Maahan. Tästä syystä sen pitää olla myös tuollainen solakan muotoinen. GOCE:n mittaustuloksilla on monta käyttöä : jäätiköiden sulamisen havainnointi, maanalaisten magmavirtojen seuranta, merivirtojen muutoksien havaitsemista… Oikeastaan mikä vaan, mikä aiheuttaa muutoksia maapallon massan jakaumaan. Venäläinen Rockot-raketti on muuten entinen SS-19 “Stiletto” mannertenvälinen ydinohjus, joka on nyt pasifistiseen tyyliin taottu miekasta auraksi. Ei vaan. Vanhentuneita romuja ne o, joista Venäjä haluaa päästä jotenkin eroon.

Higgsin hiukkasen etsintä on taas päässyt Nature newseihin. Tuo Higgsin bosoni onkin melkonen veijari, koska se on laittanut fyysikot leikkimään kuurupiiloa. Onko se sängyn alla? Ei oo. Siivouskaapissa? Ei.. Sohvan takana? Ei näy. Heinäsuovassa? Ehkä! Tuohon viimeiseen tulokseen nimittäin Fermilabin fyysikot ovat päätyneet. Heidän kokeensa näyttää, että todennäköisesti Higgsin bosonin massa ei ole välillä 160-170 GeV (1 GeV on vähän enemmän kuin mitä protoni painaa). Aikaisemmin energia-alue alle 114 GeV on myös poissuljettu CERN:issä. Eikä se luultavasti ole myöskään raskaampi kuin 185 GeV. Kun kaikki tähänastiset tulokset yhdistää niin voidaan sanoa, että Higgsin bosonin massan pitäisi olla juuri sellaisella massa-alueella, että mahdolliset havainnot siitä hukkuvat helposti kokeita piinaavan kohinan sekaan. Tekee elämästä hankalaa. Tietenkin hauskinta olisi, jos tultaisiinkin kaiken leikkimisen jälkeen sellaiseen johtopäätökseen, että ei sitä Higgsiä olekaan olemassa sillee oikeesti, aikuisten oikeesti. “Hähhähhää, emmä ollukaan missää!”.

Luin myös tutkimuksesta, jossa painekammiohoito 30% suuremmassa ilmanpaineessa ja happirikkaassa ilmassa poistaisi merkittävästi austimiin liittyviä oireita ainakin syvimmin autististen ihmisten kohdalla. Kuulemma jo noin tunnin oleskelu päivässä voi tehdä suuren eron vertailuryhmään verrattuna. Kukaan ei oikein tiedä miksi painekammio toimii austistien kohdalla, mutta ajatellaan että se voi liittyä hapen kuljetuskyvyn parantumiseen aivoihin sekä tulehdusoireiden lieventymiseen. Painekammiotahan käytetään myös mm. sukeltajantaudin ehkäisyssä sekä FAS:in oireiden hoidossa. Painekammio maksaa yli kymppitonnin, joten ne eivät varmaan ihan heti yleisty, ainakaan ennen kuin terapian pitkän aikavälin hyödyistä on saatu enemmän näyttöä.

Haluatko tienata $64,000? Fyysikko Anthony Legget lupasi juuri äsken sellaiset fyrkat sille, joka osoittaa Majorana fermionien olemassaolon (tai sitten vaihtoehtoisesti sen, että ne ovatkin science fictionia). Multa ei nyt taida irrota todistusta, mutta aattelin, että jos jollakulla teistä olisi se pöytälaatikossa valmiina, niin laittakaapa postia Tonylle.

Uusi yritys

GOCE:n laukaisu epäonnistui eilen sen takia, että Rockot-raketin laukaisutornin ovet eivät auenneet (FAIL!). Venäläiset ovat kuulemma fiksanneet ongelman ja jos he saavat tänään Mossen konepellin auki niin GOCE lähtee liikenteeseen klo 16:21. Laakia voi kattoo ESA TV:stä.

Edit 19.3.: Laukaisu onnistuikin sitten viimein ja GOCE on polaarisella kiertoradalla. Tää ei nyt sitten ollu mikään miehitetty lento eikä raketin mukana lentänyt edes lepakkoakaan, mutta GOCE tulee tarjoamaan ainutlaatuista tieteellistä dataa, mitä näillä miehitetyillä lennoilla ei voi saada. Lisäksi paljon huokeammalla hinnalla. Siinäpä tarpeeksi raison d’êtreä GOCE:lle.

Edit 21.3.: ESA on ilmoittanut, että GOCE on nyt ajettu ylös ja valmiina duuniinsa! Esimmäiset datapaketit on jo downloadattu. Mutta GOCE:n päivät ovat luetut, koska satelliitissa on polttoainetta vain noin kahdeksi vuodeksi. Tämän jälkeen rakkine tipahtaa alas taivaalta ja uusi härveli joudutaan laukaisemaan sen tilalle.

Edit 7.4.: GOCE:n ionimoottori on onnistuttu käynnistämään suunnitelmien mukaisesti. Tämä moottori tuottaa hyvin pienen työntövoiman, joka vastaa vain muutaman gramman painoa. Tämä on tosin elintärkeää satelliitille, joka muuten tipahtaisi alas avaruudesta siihen vaikuttavan pienen kitkan takia.

Kesämopo vaaleenpunainen

Miellyttävä muutos ilmanalaan: eilen rämmin loskassa ja viimassa, mutta tänään aurinko paistaa, kukat kukkivat, nokkikset rakentavat pesää sillan alle ja karitsat kirmaavat laitumella. Työmiehet ottavat aurinkoa kanavan varrella. Lotjaan on nostettu jo kymmenkunta ruosteista pyöränraatoa. Viheltelen vuoroin Maijan karitsaa, vuoroin Pange linguaa ja Dies iraeta.

Tutkimusrahoitus – FAIL?

Naturen tiedejulkaisut ovat pääasiassa erittäin korkealaatuisia ja tiedepoliittisissa analyyseissäkin kirjoittajat tietävät yleensä hyvin mistä kenkä oikeastaan viime kädessä (sic) puristaa. Massamediasta poiketen Nature news ei myöskään tyydy vain toistamaan eri tahojen lausumia makeita muunneltuja totuuksia. Mutta nyt kun äsken luin Nature newsin artikkelin uusista tuulista Iso-Britannian tiederahoituksessa tuntui siltä, että artsun kirjoittaja on pihalla kuin lumiukko. Taustalla on se, että fysiikan ja insinööritieteiden tutkimusta rahoittava EPSRC-organisaatio on ottanut käyttöön sellaisen säännön, että jos yli 75% tutkijan apurahahakemuksista hylätään kahden vuoden aikana niin tutkija ei saa hakea rahoitusta seuraavan vuoden aikana. Kaiken kukkuraksi arestissa oleva tutkija laitetaan kurssille, jotta hän oppisi kirjoittamaan “parempia apurahahakemuksia” (ihan niin kuin arviointijärjestelmän antama tulos ei korreloisi pikemminkin vahvasti sen kanssa, että sattuvatko hakija ja arvioija olemaan kamuja keskenään, koska arvioijat ovat usein myös hakijoita samoissa hauissa). EPSRC:n uusi sääntö kiukuttaa nyt useita tutkijoita, joiden mielestä tämänlainen musta lista on paitsi epäreilu, myös vääristää kilpailua.

Nature newsin analyysin kirjoittaja on tällä kertaa aivan pallo hukassa, eikä tunnu ymmärtävän, miksi tämänlaisia sääntöjä ylipäätänsä hivutetaan tiedemaailmaan. Tämäntyypiset säännöthän eivät ole tietenkään mitään uutta tiedemaailmassa, vaan useat muutkin organisaatiot ja haut laittavat erinäisiä rangaistuksenomaisia sanktioita feilanneille hakijoille. Jutussa mainitaan kyllä se tavallinen tarina, mikä väitetään olevan karanteenien takana: halutaan muka laskea arviointijärjestelmän kuormitusta ja nostaa hyväksyttyjen hakemusten suhteellista lukumäärää. Ihan niin kuin hakemusten referointi olisi niin kovaa hommaa. Katotaan vain author-listaa, että löytyykö tuttuja nimiä – eiku, eihän näin kukaan oikeasti tee, ei tietenkään.

Ei tarvitse kuin lukea ensimmäiset kommentit tähän uutiseen niin itse villakoiran ydin paljastuu vähän enemmän. Tiedemaailmassahan on alettu siirtymään entistä enemmän siihen suuntaan, että raha kasataan harvoille ja valituille, eikä sitä jaeta tasaisesti useiden tutkijoiden kesken. Taustallahan on se ajatus, että pyramidimainen hierarkia, jossa on vähän tutkimuksen suuntaa ohjaavia suurten ryhmien  vetäjiä ja paljon tutkimuskarjaa, olisi tieteessä jossain mielessä tehokkaampaa, kuin vastakkainen skenario, jossa kaikkien ideoiden annetaan kukkia ja tiedemaailma poimii niistä kauneimmat. Pyramidimaisen hierarkian saamiseksi pitää tietenkin jakaa vähän isoja apurahoja harvoille ja valituille. Mustat listat sopivat tähän tarkoitukseen myös oikein hyvin. Mantrana on, että tiede tarvitsee projekteja, joilla on korkea riski ja korkea tuotto (tosin kenties tästä jargonista luovutaan nyt kun pörssitkin romahtivat).

Valitettavasti aika harvoin näkee keskustelua siitä, mikä rahoitusmalli olisi tehokkainta tutkimuksen kannalta. Jos tieteelliseen edistysaskeleeseen vaaditaan kalliita investointeja voi yksi iso apuraha ison tutkimusryhmän vetäjälle tuottaa toki paljon enemmän tulosta kuin erä niin pieniä apurahoja, että niillä ei saa ostettua edes kokeisiin vaadittavaa laitteistoa. Mutta isot apurahat tuovat toki mukanaan myös ongelmia. Isoilla tutkimusryhmien vetäjillä on usein myös suuria visioita, jotka voivat osoittautua olevan päin persettä. Klassisena esimerkkinä voi mainita vaikka hydrodynamiikan suuret nimet Airy ja Stokes, jotka eivät uskoneet solitonien olemassaoloon, koska se ei sopinut heidän teorioihinsa. Käytännössä he jarruttivat tutkimuksen etenemistä vuosikymmenten ajan.

Itse kannatan pikemminkin sitä ajatusta, että diversiteetillä saavutetaan useimmiten parhaimmat tulokset. Tämä ajatus ei nyt taida saada laajempaa kannatusta tällä hetkellä. Kuitenkin tutkimusrahoitusta uhkaavat asiat saattavat olla (jos vaikka ajatellaan Suomea) ihan muualla kuin tiedeyhteisön arviointijärjestelmien sisäisissä ristiriitaisuuksissa. Uusi yliopistolaki tekee yliopistot riippuvaisiksi elinkeinoelämän tuesta juuri sillä hetkellä, kun suuret yritykset potkivat pellolle tuhansia työntekijöitä. Kvartaalitaloudessa tutkimukseen panostaminen laman aikana ei liene se kaikista houkuttelevin vaihtoehto. Lisäksi monien tutkimusta rahoittavien säätiöiden varat ovat arvopapereissa ja osakkeissa, joiden tuotot ovatkin olleet alamäessä. Valtiokaan ei taida netota kovasti verovaroja yliopistojen tutkimusbudjettien kasvattamiseen. Kenties Suomen yliopistot joutuvat turvautumaan uusiin menetelmiin tutkimusrahoituksen turvaamiseksi ettei konkurssi uhkaisi. Esimerkiksi lipaskeräyksiin kadulla – taatusti hyvään tarkoitukseen.

Bad hair day

T. sanoi, että näytän cocker spanielilta. Oon vähän miettinyt, että mitä jos vetäisin tuon pusikon tasaiseksi ja siirtyisin siten säntillisten (sanctus) ihmisen joukkoon. Voisinhan jopa lyödä kaksi kärpästä samalla iskulla ja leikkauttaa saman tien tonsuuran. Mutta lähinnä tuossa tukan tasoittamisessa on psykologisena esteenä se, että hiusten menetys tuntuu selkeästi lähestyvän vanhenemisen merkiltä (“ennen oli ennen ja nyt on nyt, on tukka päästä lähtenyt”).

Tänään olis tarkoitus korkata uudet lenkkarit ja käydä laitumilla katsomassa karitsoja. T. lupasi pyöräillä vierellä ja pitää kepin nokassa suklaapatukkaa. Lenkkarikaupan setä otti videolla kuvia juoksustani ja sanoi, että overpronatoin (eli jalkani pyörii liikaa sisäänpäin juoksun aikana) ja nappasi hyllystä anti-pronate kengät mulle. Pitäisi kuulemma estää klabbien väsymisen ja kaikenlaiset vammat.

Edit 22:33.: Vähän yli kymmenen kilsan lenkin jälkeen lenkkarien sisäänajo on nyt hyvässä vaiheessa. Tuntuivat oikein mukavilta, olisin voinut vetäistä vaikka toisen samanlaisen lenkin heti perään (heheh). Karitsat kirmasivat laitumilla, mutta olivat vähän ujoja ja töllöttivät turvallisen välimatkan päästä. Kokemukseni mukaan rohkeahkon lampaan kesytys kestää noin 3-4 viikkoa, mutta karitsat saattavat tulla spontaanisti aidan luo haukkaamaan ruohotuposta. Mutta voi, ennen, kun ruohokin oli vihreempää, lammas #14 tuli nelijalkalaukkaa aidalle moikkaamaan aina kun olin lenkillä.

H:n epämääräisyysperiaate

Tänään on ollut hetkellinen tekemisen puute, joten olen koettanut polttaa aikaa epämääräisissä askareissa. Uppasin Zepanderin toiveesta muutaman “kenkälaatikosta” löytyneen potretin flickriin, mutta pöyristyttävimmät parrat ja hassuimmat hatut ovat vielä skannaamati. Plus kuva eräästä sukulaisesta, joka on luultavasti vieläkin Japanissa (kadonnut matkalla vuonna kuokka ja kirves). Kävimme iltapäivällä Haagissa printterimustekaupassa ja fillaroin muutaman kiepin ympäri Delftse houtia.

Tänhetkinen työprojekti loppuu parin kuukauden päästä ja tiedän jo, että saan sen valmiiksi. Siis paljon on vielä duunia, mutta nyt on jo saavutettu jonkinlainen point-of-negative-return, jossa tietää, että homma tulee purkitettua tähän mennessä saavutetulla liikemäärällä. Fiilis on vähän kuin kiipeilyssä silloin, kun vaikeimmat crux pitchit ovat jo takana. Ainoa reitti alas kulkee silloin huipun kautta ja tämän kun on huomannut niin loppumatka sujuukin väsymyksestä huolimatta kepeästi vihellellen.

Kesä on tulossa, mutta jatko on edelleen sauhuverhon takana. Ideoita jatkoprojekteihin on ja suuri osa niistä on kirjoitettu apurahahakemuksiin, joita on lähetelty sinne sun tänne. Laitoin arpakupongin jopa ESA:lle, mutta luulenpa, että minun erikoisalalle ei ole siellä kysyntää. Miksi ne ottais duuniin jonku tiiviin aineen fyysiikkaa tehneen tutkijanplantun, kun TUDelftista valmistuu vuosittain miljuuna avaruusinsinjööriä. Mutta nyt vain venaan jonkin aikaa, että joku hullu nappaisi syötin. Selvää on, että kaikki jatkoprojekti-ideani ovat toteuttamiskelpoisia vain pitemmällä aikavälillä. Joillakin pätkäsopimuksilla ei ole yhtään motivaatiota aloittaa niitä. Keskustelin Ruotsissa ja Suomessa muutaman kokeilijan kanssa ja mielenkiintoa löytyi tehdä jonkinlaista yhteistyötä. Olen aina ollut vähän huono kaupittelemaan tuloksiani, vaikka hyvin tiedän, että tieteessäkin hyvin kaupattu paska myy paremmin kuin kuin ne loistavat tulokset, joita ei tyrkytetä kenellekään. Mutta jos pidän vielä muutaman puheen Ruotsissa ja yhden Kobessa heinäkuussa voisin ehkä saada vähän lisää potentiaalisia ‘asiakkaita’. Siis jos se Koben keikka edes toteutuu, koska vasta puolet rahoituksesta on kasassa. Mutta japanifiilistä on taas vähän nostatettu äsken päivällisellä: zarusobaa, soijassa paistettua lohta, misokeittoa, broccolia, tofua ja dai-ginjo sakea.

Kävi taas OHRAsesti

Rakas vakuutusyhtiömme lähetti bumerangilla Suomessa kertyneet sairaanhoitomaksujen kuitit takaisin ja kirjoittivat, että säädöstemme ja periaatteidemme mukaan jne. jne. Silloin kun olisi tosiaan voinut olla parempaakin tekemistä koko ilta meni suomenkielisten kuittien, lähetteiden ja lausuntojen kääntämisessä (sentään englanniksi) ja nyt on paksu kirjekuori dokumentteja lähdössä seuraavalle referee-rundille. Kenties nyt pystymme vakuuttamaan vakuutusyhtiömme siitä, että tämä oli todellakin kiireellinen juttu ja että emme mitenkään voineet hurauttaa Hollantiin oman lääkärimme vastaanotolle ja että kaikki tutkimukset olivat aiheellisia etc. Voisin nimittäin laittaa lanttini sen puolesta, että Ohrana vinkuu vieläkin, että kaikki tutkimukset eivät olleet ihan aiheellisia ja kaikkea ei korvata. Mutta näin tämä systeemi ny toimii. Kenties pitäisi jopa olla pikkasen pahoillaan siitä, että tällä korvaushakemuksellamme huononnamme vakuutusyhtiömme tulosta ja osakkeen tuotto laskee niin, että osakkeenomistajat itkevät?

Picked up for you – week 13

Tässä taas muutama täppä viikonlopunne iloksi.

• Koulussa opimme, että jos sauvamagneetin pistää poikki niin ei saadakaan kahta magneettia, jossa toisessa on pelkästään ‘pohjoisnapa’ ja toisessa ‘etelänapa’, vaan kaksi magneettia, joissa on edelleen molemmat navat. Magneettikenttä on siis aina kaksinapainen, eikä yksinapaisia (monopolisia) magneettikenttiä ole luonnossa havaittu. Mutta teoreetikot ovat pitkään tienneet, että periaatteessa mikään ei estä magneettisten monopolien olemassaoloa. Tarvitaan vain joku uusi hiukkanen tai jotain muuta eksoottista. Nyt Lyonin ylipaston tutkijat ovat löytäneet viitteitä magneettisten monopolien löytymisestä tutkiessaan titaanista ja dysprosium nimisestä harvinaisesta lantanoidista koostuvaa oksidia, jonka kidehila muodostaa spin-jääksi kutsutun rakenteen. Spin-jäässä materiaalin atomien magneettiset momentit ovat vangittuina kidehilassa, joka muistuttaa vetyatomien järjestystä jäässä. Hilassa atomien yksittäiset magneettiset momentit ovat edelleen kaksinapaisia magneetteja, niin kuin koulukurssilla opimme, mutta kun atomeja pistetään suuri määrä kidehilaan tapahtuukin jotain magiaa. Atomien magneettisten momenttien kollektiivisessa tilassa onkin magneettisia monopolihiukkasia – tai näin tutkijat ainakin väittävät. Kvanttimekaniikan lait mahdollistavat tämänlaisen ilmiön. Kun monta hiukkasta vuorovaikuttaa toistensa kanssa niin systeemin yhtenäistila voi tuottaa jotain uutta, mitä ei ole yksittäisissä hiukkasissa. Tilannetta voisi verrata siihen, että jos pistäisimme kaksi pitkulaista legopalikkaa yhteen niin emme saisikaan vain yhtä isompaa pitkulaista legopalikkaa vaan esiin putkahtaisi myös akseli, pyörä ja holvikaari. Hyvin häröä, mutta näin se vain toimii. Veisitkö autosi huoltoon kvanttimekaanikolle?
• Syötkö rapuja? Jos syöt niin kenties tämä tutkimus kiinnostaa. Ravut nimittäin havaittiin tuntevan kipua ja oppivat välttämään tilanteita, joissa ne tuntevat kipua.
• Ilmastonmuutosteoreetikot ovat jo kauan keskustelleet kasvihuoneilmiön vauhdittamasta jääpeitteiden sulamisesta. Teoreetikot ovat nyt viivottimillaan sovittaneet dataan ennusteitaan ja tilanne näyttää todella huonolta jääkarhujen kannalta. Ennusteen mukaan pohjoisella pallonpuoliskolla merijäät sulavat pohjoisnapaa myöten kesällä 2037. Jäät eivät kuitenkaan sula yht’äkkiä poijes, niin kuin ollaan ennen ajateltu, vaan vähitellen. Koska valkoinen jää heijastaa auringon valoa niin jäästä vapaa meri absorboi enemmän auringon lämpöä ja kiihdyttää sulamista (ns. albedo-efekti). Sulamisen on siis ajateltu kiihtyvän ajan mukaan kun jääpeite kutistuu. Mutta uusimman tutkimuksen mukaan on myös olemassa vastakkainen voima. Jos syksyllä jäät ovat sulaneet niin lämpöenergiaa karkaa avoimesta valtamerestä nopeammin kuin ohuen jääpeitteen läpi. Tämä taas jarruttaa jonkin verran sulamisen kiihtymistä. Mutta laskipa millä mallilla tahansa ennusteita niin jäät lähtevät niin nopeesti, että kohta pohjoisnavalle pääsee laivalla.

Pelottava geeni

T. on saanut oman geeniskannauksensa tulokset ja olen miettinyt skannauttaisinko omanikin. Kovin kallistahan tuo ei enää ole, halvimmillaan testausfirma 23andme:ltä vain jotain 350 euroo, riippuen missä kohtaa dollari painelee milläkin hetkellä. Sehän on vain kolme-neljä pientä koria Rochefortin kymppiä Suomen ravintolahinnoilla. Aika halpa hinta omalle source-koodilleni, johon ei ole eikä tule pätchejä.

Sukulaisuuksistani en ole niin kovasti kiinnostunut, koska olen tälläinen sekoitus kaikkea mahdollista ja tiedän suurinpiirtein mitä kaikkea. Kaukaisia sukulaisia on varmasti joka puolella maailmaa Venäjällä, Ruotsissa ja Jenkeissä ainakin. Mutta on yksi tietty geeni, joka kummittelee tällä hetkellä mielessäni. Se kulkee suhteellisen harmittomalla nimellä rs4420638 ja paljastaa ihmisen apolipoproteiinin rakenteen. Apolipoproteiini muuttuu elimistössä lipoproteiiniksi, jonka yksi tehtävä on poistaa kolestrolia verenkierrosta. Variaatiot apolipoproteiinia tuottavissa geeneissä aiheuttavat ihmisen proteiinituotannossa hieman erilaisia versioita apolipoproteiinista. Osoittautuu, että noin 2% eurooppalaisista kantaa rs4420638(C;C) variaatiota tuosta geenistä ja vastaava versio apolipoproteiinista kulkee nimellä ApoE4. Tähän mennessä kuulostaa kovin viattomalta, mutta tuo rs4420638(C;C) genotyyppi on suoraan pimeimmästä helvetistä. Jos ei nyt ihan alimmalta Danten kuvaamalta tasolta niin ainakin hyvin syvältä. Se nimittäin aiheuttaa vanhuusiän Alzheimerin taudin 25-kertaisella todennäköisyydellä normaaliin verrattuna ja sairastuminen tapahtuu vastaavasti muita ihmisiä aikaisemmin keskimäärin 68 vuoden iässä. Harvinaisempi varhain alkava A:n taudin muoto iskee vastaavasti noin 60-kertaisella todennäköisyydellä. Käytännössä tuon genotyypin kantajat saavat A:n elinaikanaan lähes varmasti, jos vanhoiksi elävät. Kun tuolle A:lle näyttää minulla olevan sukurasite ja olen katsonut kuinka A tuottaa suurta kärsimystä sekä potilaalle että hänen lähipiirilleen, olen kyllä erittäin utelias olenko itsekin tuon genotyypin kantaja.

Koska tuo geeni on niin kohtalokas niin sen testaaminen tuottaa tietenkin harvinaisen paljon eettisiä kysymyksiä ja ongelmia. Moni geeniensä testaaja, kuten esimerkiksi nobelisti James Watson (yksi DNA-molekyylin löytäjistä), ei halua ollenkaan tietää onko sen kantaja. Tieto lisää tuskaa, se on sen ajan murhe ja jos on tullakseen niin tulkoon ja niin edelleen. Ymmärrettävää. Testausfirma 23andme ei ole vielä ottanut kantaa tähän ongelmaan ja poistaa tällä hetkellä antamistaan geenitiedoista ratkaisevat tiedot (mutta luultavasti tiedon saa lähitulevaisuudessa heiltä, jos sitä nimenomaan haluaa). Itse olen sitä mieltä, että Buddhakin tiesi, että elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä, enkä tunnista itsessäni tarvetta luoda itselleni jotain satumaata tämän maailman sijaan, jossa piilotella kunnes todellisuus hyökkää päälle. Olisihan sellainen tietenkin inhimillistä, koska ihmiset uskovat jumaliin ja luottavat poliitikkoihin, harrastavat eskapismia eri muodoissaan ja puuduttavat yleisesti aivojaan erilaisilla aineilla. Mutta jos itse paljastuisin rs4420638(C;C):n kantajaksi niin tietäisin, että on suhteellisen turhaa suunnitella itselleen iloista ja rentouttavaa eläkeikää ja että hommat tulisi hoitaa ennen sitä. Vaikeampi ongelma olisi tietenkin miettiä, mitä sairastuminen merkitsisi läheisille ihmisille ja miten siihen reagoida. Tosin on toinenkin syy miksi testata tuo asia: kehitys kehittyy ja geenispesifisiä hoitomuotoja on varmasti tulossa. Nyt jo tiedetään, että ApoE4:n kantajat reagoivat joihinkin hoitomuotoihin paremmin kuin ei-ApoE4:t. Ja käyhän ihmiset kolestrolitesteissäkin selvittämässä riskiään sydän- ja verisuonitauteihin. Geenitesti on tietenkin kalliimpi, mutta tietoa voi saada lanttia kohden paljon enemmän ja genotyypeistä kasaantuu koko ajan lisää tietoa. Lisäksi jos selviääkin, että en ole ApoE4-genotyypin kantaja niin mikäs sen parempaa. Mutta onneksi tällä asialla ei nyt (ehkä) ole kovasti kiirettä…

Comme si, comme ça

Ennen wanhaan kun haluttiin keskustella viimeisimmistä tuloksista toisen fyysikon kanssa istuttiin kirjoituspöydän äärelle ja kirjoitettiin kirje, joka ei muodoltaan paljon eronnut nykyään julkaistavista lyhyistä papereista. Itte asiassa moni julkaisun nimi sisältää edelleen sanan kirje (“letter”). Myöhemmin kirjeenvaihtoja voitiin julkaista kirjoina The Collected Letters of A. Zweistein tjsp. Mutta nyt on nyt ja kun halutaan jutella toisten fyysikoiden kanssa tehdään jompi kumpi seuraavista 1) ei jutella. Pöllii kuitenkin tulokset ja julkaisee omalla nimellään 2) heitetään maililla jotain ympäripyöreetä. Pohdittiin kaffepöydässä minkälaisia kirjoja tulisikaan e-maili-kirjeenvaihdosta. The Collected E-mails of N. N. Tulisiko kirjassa olla mukana myös postilaatikkoon saapunut spam? Seuraava alan ykkösjulkaisu “Physical Review E-mails”?

Lähestyy tuo hetki kun erinäiset tahot päättävät miten suhtautua noihin kirjoittamiini hakemuksiin. On kolme vaihtoehtoa. Rahaa joko tulee tai sit ei tule. Se kolmas vaihtoehto on jonkinlainen varasija. Tällä hetkellä tunnistan tosin vahvasti merkkejä muutoksen tarpeesta. Nimittäin olo on kuin olisin jo antanut kaikkeni fysiikalle. En pysty enää laskemaan mitään uutta. Haukottelen, kun joku innoissaan käy vaihe vaiheelta läpi jotain laskua. Teen tynkäpäiviä. Katson kuinka vihreetä ruoho on aidan toisella puolella muilla tieteen aloilla. Kenties tämä on jonkinlainen scientist’s block.

Pidin puheen osastolla tuloksistani ja paikalle saapui kohtuullisen suuri yleisö. Mutta havaitsin saman asian kuin ex-pomoni G., joka esitteli vastaavia tuloksia viime syksynä Tokiossa: aika ei ole vielä kypsä. Joku sanoi, että mikset menisi esittelemään näitä tuloksia Regensburgiin, jossa teoriaasi voitaisiin ehkä testata. Joku toinen sanoi, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on valtavan duunin jälkeen todistettu, että kaikki palapelin palat toimivat erikseen, mutta nyt tulet pokkana sanomaan meille, etteivät palat sovi yhteen. Sanoin, että juuri näin väitän, joten keksikää joku uusi idea. Kukaan ei usko. Mutta en voi tarjota mitään parempiakaan todisteita ja voin olla väärässäkin. Fysiikan kannalta jopa toivon, että olen väärässä. Mutta tällä hetkellä tämä on täysin pattitilanne ja todennäköisesti asia unohdetaan kunnes se keksitään uudestaan vuosien kuluttua (jos paloja ei olla saatu silloin vieläkään sovitettua yhteen). Ei mitenkään harvinainen tilanne tällä tieteen alalla. Mutta mitä sitten teen sen ajan, pyöritänkö peukaloita. En voi samaa paperia uudestaankaan julkaista.

Ihan kuin kuorrutuksena tähän kakkuun luin D. Gross et. al.:in kirjoittaman paperin “Most quantum states are too entangled to be useful as computational resources”. Fyysikot ovat kymmeniä vuosia koettaneet luoda kvanttitiloja jotka olisivat täysin kytkeytyneitä (vai pitäiskö sanoa sotkeutuneita), jotta voitaisiin rakentaa kvanttitietokone. Ja nyt tämän paperin kirjoittaneet heebot tulevat ja naamat kirkkaina sanovat, että itse asiassa ei se oikein skulaa sillä tavalla. Vieläpä väittävät, että lähes kaikki kytkeytyneet kvanttitilat ovat käyttökelvottomia. Tämä ei ole tosiaankaan hyvä uutinen kvanttilaskennan parissa hääränneelle jengille. Paha paperi. Kenties se voidaan työntää hetikohta jonnekin limboon asustamaan. Vain kärpäsen surinaa korvissani.

Puolimaraton

Juoksin päivällä tuollaset vähän päälle 21 kilsaa (eli 1/2-maratonin), kun en muutakaan keksinyt. Muuten oli kyllä nautinnollista paitsi ensimmäiset 10 kilometriä, koska en ollut lämmennyt vielä, sekä viimeiset 11 kilometriä, koska klabbit alko piiputtamaan. Mutta pitkänmatkan juoksun idea onkin, että se ei ole mikään huvireissu, varsinkaan tällä minun ruumiinrakenteellani ja pikemminkin anaerobisiin lajeihin soveltuvilla lihaksillani. Niin kuin aiemmin kirjoitin Murakamin mielestä kukaan ei juoksisi tälläisiä matkoja, jos se ei sattuisi.

Aika oli 2 tuntia 20 minuuttia, joka on ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna aivan surkea tulos. Joku asiaa enemmän harrastanut voisi jopa kysyä, että juoksinko käsilläni vai mikä tuli. Tällä hetkellä kroppa ei varmaan kestäisi täyttä maratonia paitsi ehkä originaalina versiona Pheidippidesin tyyliin. Ehkä sit myöhemmin sen aika. Mutta ihan sama, pääasia on, että tuli juostua ja osoitettua itselleni, että olen nippa nappa muutenkin olemassa kuin näin virtuaalisesti.

In other developments: Soitin mummolle ja juttua riitti. Ja sit hän lopulta päätyi muistelemaan sota-aikoja, silloin kun isoisä oli viisi vuotta poissa ja tuli loukkaantuneena takaisin aivovamman kanssa. Toivoi kovasti, ettei meijän sukupolvi tarvis sotaa nähdä… Ja näinhän se on, vaikka pasifismi ei nykyään ole kovasti muodissa enää – korkeintaan “vasemmiston haihattelua”. Elämä menee sykleissä.

Faulte d’argent

Lama puree myös tiedemaailmassa. Nature newsin mukaan viimeisin uhri on brittien Clover teleskooppi, jonka oli määrä mitata kosmisen taustasäteilyn polarisaatiota. Projektiin oli jo pistetty yli 5 miljoonaa euroo ja vielä oltaisiin tarvittu 3 miljoonaa, mutta projektin rahoittaja Science and Technology Facilities Council kertoi, että heidän rahakirstut ovat tyhjät. Lähes valmis teleskooppi on sitten limbossa. Vastaavia tapauksia on varmasti tulossa lisää tässä lähivuosien aikana.

Nature Neurosciencessa puolestaan raportoidaan, että kutinaan auttaa raapiminen. Tutkimuksessa on nyt tunnistettu taustalla vaikuttava neuraalinen mekanismi. Voisin ehdottaa seuraavaksi tutkimusaiheeksi sen elämää suuremman kysymyksen, että miksi joitakin ihmisiä voi kutittaa (tickle) ja toisia taas ei. Joskus kutittaminen voi aiheuttaa kutinan. Missä suhteessa tickle on siis itchiin?

P-Korea yritti sitten laukaista jotain kiertoradalle, mutta ilmeisesti kolmivaiheisen raketin kakkosvaihe feilasi ennen aikojaan ja koko hoito tipahti mereen. Tämä yritys meni toisaalta vähän paremmin kuin viime kerralla, kun ohjuksen ensimmäinen vaihe tilttasi. Tämä raketti on tekniikaltaan samankaltainen kuin 1950-luvun lopun Thor-Able (joka sekin feilasi melkein joka laakilla). Lännessä “epäiltiin”, että P-Korean testissä olisi ollut kyseessä pitkänmatkan ballistisen ohjuksen koe, mutta voidaan väittää, että sitähän se oli ihan määritelmän mukaan. Jos jotain saa kiertoradalle saa sen myös Tyynenmeren toiselle puolelle, jopa pikkasen pienemmällä vaivalla. Toinen asia on tietenkin se, että onko P-Koreaa nyt syytä pelätä enemmän vai vähemmän kuin vaikka auton alle jäämistä. Maailma toisaalta selvisi kylmästä sodasta ilman ydintuhoa vaikka laukaisunappeihin nojaili luultavasti yhtä hulluja tyyppejä kuin mitä P-Korean johdossa nyt löytyy. Kauhun tasapaino pitänee tälläkin kertaa ohjukset siiloissaan vaikka P-Korea olisikin kehittänyt jonkun pienen ydinpummin. Oma arvioni on, että tästä jupakasta hyötyvät kaikki paitsi veronmaksajat. USA:ssa puolustusteollisuus saa lisää tilauksia antiballistisille ohjuksilleen ja P-Korean johtajat puolestaan nostavat pakasta käteen pikkasen lisää kortteja neuvottelupöydässä. Kiinakin on varmaan mielissään, koska yleisön mielenkiinto on jossakin muualla kuin sen omassa asevarustelussa.

Kevät

Keski-Euroopassa on kyllä puolensa. Hollannin kevät on nimittäin suhteellisen mukava, kuiva (= sataa vain puolet siitä mitä normaalisti) ja lämmin. Hengattiin lauantaina Amsterdamissa ja oltiin Vondelparkissa piknikillä T:n, Y:n ja U:n kanssa. Elohopea kutitteli jo 25 astetta, joten ei tarvinnut tosiaan rämpiä lumisohjossa. Pikkulampaat kirmaavat laitumilla. Cantinan hauva Tequila oli livistänyt naapuriterassin puolelle, ilmeisesti parempien rapsutusten ja makupalojen perään. Lissen pellot ovat pullollaan erivärisiä tulppaaneja. Tarvis vain vuokrata kuumailmapallo niin vois saada valokuvattua vaikka mondriaanin.

Päivät tulevat ja menevät pienten askareiden parissa. Juoksulenkkarit ja kiipeilykengät kuluvat tasaista tahtia. Ruuanlaittoa, japaninopintoja, siivousta, kylpy, siinäkö se päivä jo taas meni? Tj työpäiviä 34. T. on innoissaan esitellyt Star Trekkeja ja menemme XI:n Euroopan ensi-iltaan Brysseliin keskiviikkona. Täytyy sanoa, että jotkut trekkien juonenkäänteet tulevat vieläkin vähän kuin deus ex machina, mutta ilmeisesti tämä kuvastaa vain minun pakanan rajoittunutta tietämystä trekkimaailman saloista. Westvleteren 8 on jääkaapissa odottamassa korkkausta. Maksoi ihan sikana, kun ostin mustasta pörssistä, mutta mitään muuta ei ollut tehtävissä, kun lähiterassit myyvät aina eioota.

Huomasin, että eräs asia oikeastaan harmittaa: en ole ottanut valokuvia pitkään aikaan. Ennen menin kameran kanssa pää edellä minne vain, suunnitelin ja duunasin kuvia with feeling. Nyt otan lähinnä vain kännykkäräpsyjä ja unohdan ne lojumaan kovalevyn syöveriin, koska niistä tulee tietenkin sekä sisällöllisesti että teknisesti skeidaa 99% ajasta. Ei tää muuten harmittaisi, mutta kun en voi sanoa, etteikö aikaa olisi, koska sitä on. En voi myöskään huijata itseäni ja sanoa, etteikö innostusta enää olisi, koska sitäkin on. Maku tuntuu olevan vain hukassa. Toivottavasti tämä on vain tilapäinen makuaistin menetys.

Arvio: Westvleteren 8

Sanotaan, että ainoastaan Westvleteren panimon oluet ovat ihka-autenttisia trappistioluita. Koko tuotanto- ja myyntiprosessin hoitavat P. Sixtuksen luostarin trappistimunkit Westvleteren kylässä Belgiassa. Nappasin Westvleteren 8:n mukaan Amsterdamista the Cracked Kettlestä viime viikonloppuna ja korkkasin sen

Sinikorkki Westvleteren 8.

korkeiden odotusten kanssa. Odotin, että olut olisi hieman laimeampi versiota Westvleteren 12:sta, joka on kasin legendaarinen palkintoja ja awardeja voittanut isoveli, mutta erehdyinkin täydellisesti. W8 on nimittäin aivan loistava olut. Maku on tumma ja vienon yrttinen. Se on hyvin pitkä ja monimutkainen eikä missään vaiheessa petä makuhermoja. Vaahto on kermaista ja oluen sihinäkin on gregoriaanista korville. Jos tätä vertaa W12:een niin kyseessä on todellakin hieman kevyempi tuote (alkoholiakin on vain 8%), mutta tuotteiden vahvuudet ovatkin aivan eri piirteissä: W12 on raskas ja täyteläinen, W8 puolestaan ketterä tour de force. Tavara kuulemma paranee vanhetessaan, mutta en malttanut odottaa kypsymistä paria päivää pitempään. Olutta on jälkikäytetty pulloissa, joten pohjan hiivasakan voi oman maun mukaan joko juoda tai olla juomatta. Itse en yleensä tykkää pohjasakan mausta, joten kaadoin sen siis pois vaikkakin sydämeni särkyi, kun näin hyvän oluen valuvan alas viemäriin.

Tämä olut on todellakin harvinaista herkkua, sillä jos haluat ostaa sitä joudut pyhiinvaellusmatkalle tuonne P. Sixtuksen luostariin. Panimon tuotanto on hyvin rajoitettua (vain 4750 hl vuodessa) ja tuotteita on myynnissä vain luostarissa ja sen yhteydessä olevassa kahvilassa ja visitor centeristä. Ja jotta ostaminen ei olisi ihan liian helppoa niin korit pitää varata etukäteen soittamalla munkkien “olutpuhelimeen”. Mutta onneksi ylläoleva on vain se oikeaoppinen versio oluen ostamisesta. Todellisuudessa olutta voi joskus silloin tällöin löytää muualtakin, jos hyvä säkä käy. Jotkut yriteliäät kapakoiden tai olutkauppojen omistajat käyvät ostamassa joskus korillisen tai kaksi luostarilta (se maksimi mitä voi kerralla ostaa) ja myyvät pullot edelleen ylihinnoiteltuina. Periaatteessa munkit rypistävät otsaansa tämänlaiselle harmaalle kaupustelulle, mutta sitä en tiedä onko käytännössä mustanpörssin pullon ostaminen syntiä vai ei – ja jos on niin kuinka monta vuotta joutuu kiirastulessa juomaan Lapparia per maan päällä nautittu pullo Westvletereniä.

Ne jotka vannovat liberaalin markkinatalouden nimeen havaitsevat kenties oluessa pienen katkeran sivumaun. Vaikka oluen suosio on melkoinen munkit eivät suostu kasvattamaan tuontantoaan, eivät juurikaan anna haastatteluita eivätkä mainosta tuotteitaan mitenkään. Pulloissa ei ole edes etikettejä, olutlajit tunnistaa vain erivärisistä korkeista. Kun munkeilta kysyttiin asiasta he vastasivat, että sorry, me pannaan tätä olutta niin paljon, että saamme tarpeeksi fyrkkaa yksinkertaiseen elämiseen, ei enempää, eikä vähempää. Siis täh? Eikö markkinamekanismien lait säätelekään kysyntää, hintoja ja tarjontaa? Näille harmaahupuille ei siis kelpaa raha, onko tämä edes kestävää kehitystä? Mutta munkit ovat luoneet oman alakulttuurinsa ja yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta markkinavoimia.

Ja sitten lopuksi se wiimeinen tuomio: Westvleteren 8:lle viisi tähteä
ja yksi sädekehä.

Merkurius!

Merkurius on tunnetusti se ensimmäinen kivenmurikka Auringosta. Vaikka se on suhteellisen kirkas planeetta aika harva on nähnyt sen paljain silmin. Huhutaan jopa, että itse Kopernikuskaan ei ehtinyt nähdä sitä elämänsä aikana. Vaikka huhu luultavasti perustuu vain hänen De Revolutionibus kirjan virhetulkintaan kertoo se jo jotain havinnonteon vaikeudesta. Merkuriuksen rata kulkee nimittäin niin lähellä Aurinkoa, että Maasta katsottaessa se piilottelee auringonvalon seassa suurimman osan aikaa. Mutta jos haluat nähdä Merkiuksen niin se onnistuu nyt. Hytisin nimittäin äsken läheisen kukkulan päällä kylmässä jo viidettä kertaa ja viimein onnisti. Siellä se möllötti iltakajon seassa lähellä taivaanrantaa. Oijoi kun oli kaunis.

Venuksen tapaan Merkurius voi olla joko iltatähti tai aamutähti, riippuen siitä, missä kohtaa Maa ja Merkurius huristavat radoillaan Auringon ympäri. Itse asiassa antiikin aikana luultiin pitkään, että aamu-Merkurius eli Apollo olisi eri planeetta kuin ilta-Merkurius eli Hermes. Koska Merkurius hengaa yhdessä Auringon kanssa roomalaiset yhdistivät sen samannimiseen jumalaan, jonka virka oli toimia jumalien sanansaattaja. Ja nyt tosiaan voit tsekata onko Merkuriuksellä tärkeää mailia juuri sinulle : tarvitset vain pilvettömän taivaan, vähän valosaastetta ja esteettömän näkymän taivaanrantaan. Kiikareista on hyötyä, mutta eivät ole välttämättömät. Merkurius on tällä hetkellä suhteellisen kirkas (visuaalinen magnitudi -0.4) ja sijaitsee taivaalla noin 16 asteen kulmassa Aurinkoon nähden. 16 astetta ei ole paljon, mutta riittää juuri ja juuri siihen, että Merkurius alkaa näkymään noin tunnin auringonlaskun jälkeen lähes Auringon suunnalla.

Laskin illalla planeettakalkulaattorilla täsmälliset suunnat ja töllötin sitten siihen kohtaan paikallisella Weathertopilla. Koska säidenkin jumalat alkoivat viimein suosimaan ja meren suunnalta usein nouseva usva hälveni niin Merkurius alkoi tuikkimaan noin 8 astetta taivaanrannan yläpuolella. Mutta pitäkää kiirettä, aikaa on vain noin viikko ennen kuin Merkurius kaartaa taivaankannella jälleen lähemmäksi Aurinkoa ja samalla himmenee nopeasti. You might have new divine mail…

Tässä alla vielä Helsingille lasketut Merkuriuksen suunnat. Kulma on suhteessa taivaanrantaan ja azimuutti on suuntakulma: 270 on länsi ja 360 pohjoinen. Kulmien arviointi on vähän vaikeaa ilman apuvälineitä, mutta nyrkkisääntönä voi pitää, että nyrkki näyttää peittävän noin 10 asteen kulman, jos sitä pitää suoran käden päässä. Tosin taitaa kelit olla huonot stadissa bongausta varten juuri nyt.

Helsinki 22. huhtikuuta, aurinko laskee 20:57

Merkurius, visuaalinen magnitudi -0.3

aika      kulma  azimuutti
21:00     15      286
21:20     12      290
21:40     10      294
22:00     8        299
22:20     6        303
22:40     4        307
23:00     2        311

The Blob

Maailmankaikkeuden kaukaisimmat havaitut oliot ovat materiamöykkyjä, jotka koostuvat ilmeisesti lähinnä vetykaasusta. Paremman nimen puutteessa nämä möykyt nimettiin 50-luvun legendaarisen B-luokan kauhuleffan “the Blob“:in mukaan. Tyypillisesti joku on aluksi heittäny vitsinä tuon nimen ja sitten se on kuitenkin jumittunut kielenkäyttöön. Näiden kosmisten blobbien säteilyn spektrissä havaitaan vetyatomeille tyypillinen Lymanin alpha viiva, joka muodostuu kun vetyatomissa elektroni siirtyy toiseksi alimmalta energiatasolta alimmalle. Tuo säteily on normaalisti ultaviolettisäteilyä aallonpituudella 121.6 nanometriä, mutta koska maailmankaikkeus laajenee ja möykyt ovat kaukana maapallosta niin punasiirtymän takia säteily alkaakin näkymään näkyvän valon aallonpituuksilla.

Pari päivää sitten tiedeuutisiin pääsi “Himiko” , joka on kaukaisin, vanhin, kaunein, pelottavin jne. tähän mennessä löydetty blobbi. Japanilainen tutkimusryhmä käytti Hawaiin Mauna Kealla sijaisevaa Subaru teleskooppia ja löysi tuon möykyn 12.9 miljardin valovuoden päästä. Sen massan arvioidaan olevan noin 40 miljardia Auringon massaa. Mysteerinen blobbi nimettiin

Beware of the Blob! Kuva pöllitty preprintistä: http://lanl.arxiv.org/abs/0807.4174

muinaisen japanilaisen shamaanikuningatar Himikon mukaan. Kuvissa se näyttää aika vaatimattomalta, mutta pitää muistaa, että katselemme kuvassa maailmankaikkeutta joka on vain 800 miljoonaa vuotta vanha nuori rääpäle. Itse asiassa ajatellaan, että nämä blobit olisivat jonkinlaisia galaksien esiasteita tuona arkaaisena aikana, kun möykyn kaasu ei ollut vielä tiivistynyt tähdiksi.

Himikon säteilyn punasiirtymä on valtava (z=6.6), mikä tarkoittaa sitä, että blobbi viilettää meistä poispäin nopeudella 99% valon nopeudesta. Eli tätä blobbia ei koskaan kukaan saa kiinni. Suuri pakonopeus selittyy big bangin aiheuttamalla avaruuden laajenemisella. Idea on havainnollistettavissa vaikka sellaisella halvalla ja yksinkertaisella kapistuksella kuin ilmapallo. Ota vaikka Wapun varalle ostettu tyhjä ilmapallo ja piirrä siihen tussilla pisteitä. Sanotaan vaikka, että nämä pisteet vastaavat hituja, tähtiä, blobbeja, galakseja tai jotain muuta käsin kosketeltävää ja/tai simmuin nähtävää maailmankaikkeudessa. Aluksi nämä pisteet ovat aika lähellä toisiaan tyhjän ilmapallon pinnalla. Voit ottaa vaikka viivottimen ja mitata. Matkitaan seuraavaksi big bangiä. Se tehdään yksinkertaisesti puhaltamalla ilmapallo täyteen ilmaa. Pisteet erkanevat toisistaan vauhdilla ilman että niitä liikutellaan pallon pinnalla (etäisyys mitataan pallon pintaa myöden). Voila! Ilmapallonkaikkeus laajenee samaan tapaan kuin maailmankaikkeus laajenee. Maailmankaikkeus on tosin kolmiulotteinen avaruus eikä kaksiulotteinen ilmanpallon pinta, mutta jos unohdetaan tämä pieni yksityiskohta niin ilmapallon pinta vastaa karkeasti avaruutta, joka venyy ja paukkuu koko ajan jostain vielä tuntemattomasta kosmologisesta syystä.

Vieläkin fänsimmäksi meidän ilmapallokokeen tekee se, että voimme johtaa jopa Hubblen lain ilmapallonkaikkeudelle. Hubblen laki sanoo, että mitä kauempana kohde on havaitsijasta laajenevassa maailmankaikkeudessa (kuten vaikka tämä Himiko the Blob) sitä nopeampaa se näyttää liikkuvan meistä poispäin. Tämä ilmiö on kiistattomasti havaittu kokeissa. Voimme johtaa ilmapallonkaikkeudelle vastaavan “Bubblen lain”. Ns. käsienheiluttelutodistus ilman kaavoja on seuraava: ajatellaan, että piirretään pallon pinnalle vaikka 20 pistettä ympyrään niin, että pisteet ovat tyhjän pallon pinnalla millin päässä seuraavasta pisteestä. Puhalletaan nyt niin paljon ilmaa palloon, että pisteet ovat kahden millin päässä naapuristaan. Pallo laajenee joka paikasta yhtä paljon (jollei se ole joku kummallinen hauvan tai hain muotoinen ilmapallo tms.). Sen jälkeen puhalletaan lisää ilmaa niin, että pisteet ovat kaikki kolmen millin päässä naapuristaan jne. Hyvä.. Nyt kaksi vierekkäistä pistettä erkanee toisistaan vauhdilla 1 milli per puhallus, eikö? Mutta yhdestoista piste tuossa helminauhassa onkin ensimmäisen puhalluksen jälkeen 10 x 2 = 20 millin päässä ensimmäisestä pisteestä, koska jokainen väli on kasvanut millin verran. Toisen puhalluksen jälkeen puolestaan 30 millin päässä, sit 40 millin jne. Piste erkanee ensimmäisestä pisteestä vauhdilla 10 milliä per puhallus. Jos kärpänen istahtaa johonkin näistä ilmapalloon piirretyistä pisteistä, se havaitsee muiden pisteiden loittonevan itsestään sitä suuremmalla vauhdilla mitä kauempana piste oli alunperin kärpäsestä kun palloon puhalletaan ilmaa tasaista vauhtia. Itse asiassa erkanemisnopeus on suoraan verrannollinen pisteiden väliseen etäisyyteen pallon pinnalla. Jee! Johdimme juuri yhden modernin kosmologian keskeisen lain wappuilmapallon avulla. Hubblen lain takia muun muassa Himiko, joka oli siis yksi kaukaisimmista maailmankaikkeudessa havaittavista blobeista, näyttää viilettävän meistä poispäin lähes valon nopeudella.

Tähän loppuun vielä nykykosmologian suurin probleema ilmapalloanalogian termein: kun maailmankaikkeus on laajentunut kotvan aikaa niin mitä sitten tapahtuu? Pääseekö pallosta ilmat pihalle niin, että se kutistuuko taas kokoon vaiko laajeneeko pallo loputtomiin? Oletetaan kuitenkin, että maailmanloppua ei sentään tule silleen, että ilmapallo lopulta pamahtaa rikki..

Autismigeenejä

Mikä aiheuttaa autismin ja Aspergerin syndrooman? Jo pitkään on tiedetty, että ne liittyvät vahvasti geeniperimään. Kaksostutkimuksissa on käynyt ilmi, että identtisten kaksosten kohdalla todennäköisyys autismille on 92%, jos toisella identtisistä kaksosista on autismi. Ei-identtisilläkin kaksosilla vastaava todennäköisyys on 10%, joka on sekin paljon suurempi kuin keskimääräinen autismin esiintymistiheys eli noin 0.7%. Oletettavasti pitäisi siis löytyä jotain geenejä tai geeniryhmiä, jotka ovat kytköksissä autismin kanssa. Kuitenkin laajoista tutkimuksista huolimatta mitään tälläisiä ei olla onnistuttu tunnistamaan kiistattomasti. Mutta nyt Naturessa julkaistussa artsussa lätkäistään esiin viimein neljä sellaista geeniä. Tai tarkemmin sanoen SNP:itä cadherin-proteiinia koodaavassa geeneissä. Cadherin proteiinien rooli on säädellä hermosolujen välistä adheesiota ja sitä kautta synapsien muodostumista keskushermoston kehityksen aikana. Mutta vaikka näyttö onkin aika vahva (teknisesti sanottuna: P-arvo on pieni) niin suurimmatkin todennäköisyyskertoimet ovat vain 1.20 luokkaa. Tarkoittaa siis sitä, että vaikka jollain olisi nämä geenit niin todenäköisyys autismille on vain miedosti kohonnut. Kuitenkin löytö saadaan paperissa näyttämään ainakin näin maallikkosilmille merkittävältä ja varmasti luvassa on lisää tutkimusta aiheesta.

Ja nyt kun kaksosista oli puhe niin normaalistihan identtisiä kaksosia syntyy kolme per tuhat synnytystä. On ajateltu, että tämä olisi suhteellisen satunnainen tapahtuma ja riippumaton perimästä. Mutta Nature news raportoi, että geenit saattavat ehkä joissakin tapauksissa vaikuttaa tuohon todennäköisyyteen. Raportissa kerrotaan, että maailmassa on yksittäisiä pieniä alueita, joissa identtisiä kaksosia syntyy huomattavasti enemmän. Esimerkkinä tästä Umrin kylä Intiassa, jossa syntyy 30 kertaa enemmän identtisiä kaksosia kuin normaalisti – noin yhdessä synnytyksessä kymmenestä. Mutta syy on edelleen hämärän peitossa. Jotkut sanovat, että tapaukset mahtuvat normaalin tilastollisen variaation rajoihin. Toiset eivät enää pidä tätä todennäköisenä selityksenä ja sanovat, että sattumaan voi vaikuttaa kunhan vaan viilaa noppaa – eläinmaailmassa armadillot synnyttävät usein identtisiä nelosia. Yksi spekulaatio on kuitenkin, että joku erikoinen geeni voisi olla taustalla vaikuttamassa ja geenitutkijat ovatkin ahkerasti vierailleet näissä kylissä sylkykuppiensa kanssa.

E-mail

Mailini muuttaa. Entinen osoitteeni romahtaa pian mustaksi aukoksi, joten mailia voi jatkossa lähettää tuon /dev/nullin sijaan osoitteeseen  etunimi.sukunimi@gmail.com

Geenit skannattu

Lähetin pari viikkoa sitten 23andme:lle kupillisen sylkeä ja lupasivat analysoida geenit noin 10 viikossa. Mutta tänään sain mailin, että skanni onkin jo valmis. En tiedä ajattelivatko sitten, että nämä saarikowsket ovat jo vähän niinku kanta-asiakkaita vai olivatko saaneet lisää työvoimaa.

Perimässä ei paljastunut kovin paljon mitään outoa. Perimäni on lähes kokonaan pohjois/itäeurooppalainen, kartalla vähän idempänä kuin T. Melkeen venäläinen, varokaa vaa. Aasiaa ei ollu ku hyvin pieni pätkä ja sekin voi olla kohinaa. Äitilinjan haploryhmä on T2b2 (R2d2 olis kyllä ollu coolimpi), joka on tyypillinen itäeurooppalainen haploryhmä. Y-kromosomi löytyi kuin löytyikin, joten sain samaan hintaan myös isälinjan haploryhmän analyysin. Ryhmä on R1a1*, mutta se ei tunnu kertovan mitään, koska se on hyvin yleinen Itä-Euroopassa.

Sit ominaisuudet. Olen kuulemma keskipituinen (sic), hieman keskimääräistä tyhmempi, ja laktoosi-intolerantti (häh?). Suunnaton pettymys oli kun en saanutkaan geeneistäni sitä pitkään etsimääni ekskusea jatkuvasti kolottavalle nami&suklaahampaalle. Siis suklaalevyn puoliintumisaika on mun käsissä noin kaksi sekunttia ja testifirma pokkana väittää, että luultavasti syön keskimääräistä vähemmän makeita ruokia. Jokin sentään tuntuu tutulta: lihakseni soveltuvat voimalajeihin, O-ryhmän veri, kivunsieto on huono, simmut eivät ole ruskeat enkä kaljuunnu helposti (no vähän on harventunu). Aineenvaihduntani poistaa äkäseen kofeiinin elimistöstä, joten ei ihme, että en huomaa mitään vaikutusta kupposella kaffea. Oudolta vaikutti tutkimustulos, että mun genotyypin ihmiset reagoivat oppimisessa paremmin porkkanaan kuin keppiin. Dopamiiniproteiinin rakenne on muka erilainen niillä, jotka reagoivat paremmin kun karttakeppiä lyödään näpeille.

Ja sitten tautiriskit. Jos olet vakuutusyhtiöstäni niin lopeta ny lukeminen, kiitos. Etenkin kiinnosti sukurasiteena olevat herrat Parkinson ja Alzheimer. 23andme oli viimein liittänyt dataan myös tuon pelätyn Alzheimer-riskin indikaattorin rs4420638:n, josta blogasin jokin aika sitten. Pienen jahkailun jälkeen uteliaisuus voitti ja uskalsin raottaa tuota Pandoran purkin kantta… Tyhjä!! Ei helvetillistä (G;G)-variattia eikä edes pikkupahista heterotsygoottia (A;G), vaan viaton ja puhtoinen (A;A). Parkinsonillekaan ei näyttänyt löytyvän mitään tavanomaista suurempaa riskiä.  Jotain pienempiä juttuja löytyi. Statiinit ovat pahasta 17-kertaisen myopatiariskin takia, mutta onneksi en taida tarvita niitä koskaan. Glaukooma uhkaa myös 10-kertaisella riskillä, joten pitänee varata aika silmälääkärille useammin. Jonkin verran korkeampi riski näyttää olevan myös eturauhasyöpään, eli siirrän ostoskärryyn lisää edamame-soijapapuja (tosin tässäkin lienee joku tasapainopiste, etten muutu ihan tytöksi). Psoriasis, reuma, korkea verenpaine ja diabetes väijyvät kulman takan myös vähän tavanomaista todennäköisemmin. Ja sitten sarjassamme todella kivoja juttuja, joista ei ole mitään hyötyä ja toivottavasti ei koskaan myöskään tule olemaan hyötyä: HIV-toleranssini on hyvin korkea erään harvinaisen geenin takia.

Itävalta pistää poikki CERN:in kaa

Otsani rypistyi eilen, kun luin, että Itävalta aikoo lopettaa yli 50 vuotta kestäneen jäsenyytensä Euroopan hiukkastutkimusjärjestö CERN:issä. Perimmäinen syy tähän tempaukseen on tietenkin se, että fysiikan rahoitustilanne on suoraan sanoen kauhea ja rahaa ohjataan koko ajan muille aloille. Ohi ovat kylmän sodan vuodet, kun oli Vihollinen ja huomattiin, että nämä strangelovet pystyvätkin valjastamaan atomiydinten energian. Silloin luvattiin N kpl hyvää ja M kpl kaunista kunhan vaan tutkimukset etenevät. Mutta ei enää. Lisäksi fysiikan rahoitus on viime vuosina enenevässä määrin siirtynyt yritysten ja muiden ulkopuolisten rahoittajien kontolle. Nyt kun lama paukahti päälle ja rahahanat sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen, niin perustutkimusta tekevät fyysikot ovatkin pahan paikan edessä – ja sit vielä valtiotkin pettää. Fyysikot eivät ole myöskään onnistuneet rahastamaan ilmastonmuutoksella kovastipaljon. ITER:in rakennus on käynnissä, hienoa, sekä uusiutuvien energiamuotojen tutkimus, mahtavaa, mutta pitäisikö vähän kyynisesti sanoa, ettei se ilmastonmuutos kerkeä tarpeeksi paljon vaikuttaa tämän sukupolven elämään, että ihmisten mielestä energiavaihtoehtojen tutkimisella olisi niin suunnaton hoppu.

Itävallan päätöksessä ihmetytti kuitenkin ajoitus. He ovat kiltisti maksaneet 17 miljoonan jäsenmaksuaan vuosikausia, kun LHC hiukkaskiihdytintä rakennettiin. Nyt kun se viimein on valmis ja hyvää fysiikkaa on ehkä luvassa, niin itävaltalaiset sanovatkin, että se on ny niinku bänät. Onnea Itävallalle vain valitsemallaan tiellä, mutta itse katson päätöksen olevan aika lyhytnäköisin perustein tehty. Vaikka tiede ei kiinnostaisikaan, eikä edes 170 itävaltalaisen duunit CERN:issä, niin olisin kuvitellut, että CERN:in tarjoamaa asiantuntijaympäristöä ja isojen projektien spin-offeja oltaisiin arvostettu.

Hubblen korjaussarja

Tänään Nasa TV:ssä viimeistä kertaa livenä avaruussukkulan laukaisu jonnekin muualle kuin ISS:lle. Atlantis lähtee remppaamaan vanhenevaa Hubblea ja keikka takaa (toivottavasti) Hubblen operaatiot ainakin vuoteen 2013. Hubblen kaksimetrisessä peilissä ei ole mitään vikaa, mutta avaruussäteily on runnonut elektroniikkaa ja mekaanisia osia on feilannut niin paljon, että Hubble on aika rampa tällä hetkellä.

Laaki siis tänään illalla klo 20:01 Suomen aikaa. Pahus vaan kun olen itse sillo Kastropissa vielä jumissa. Ja heti torstaina onkin sit luvassa seuraava big event : Hubbleakin suurempi Herschel-teleskooppi laakaistaan Planckin kanssa Ariane-raketilla Ranskan Guineasta.

Herschel-teleskooppi

Avaruussukkula Atlantiksen laukaisualusta on laakista vielä kuuma, mutta fyysikkojen, tähtitieteilijöiden ja kosmologien katseet kohdistuvat jo seuraavaan laukaisuun torstaina. Euroopan avaruusjärjestö ESA lähettää tällä kertaa avaruuteen samalla Ariane-raketilla kaksi jättiläiskokoista teleskooppia, Herschelin ja Planckin. Tarkoituksena ei ole korvata jo legendaariseksi tullutta Hubblea vaan täydentää sen antamaa kuvaa maailmankaikkeudesta. Herschel ja Planck ovat sekä hinnaltaan että tieteelliseltä merkitykseltään ESA:n suurimpia ja haastellisimpia projekteja ja, jos laukaisu onnistuu, Ariane-kantoraketin finest hour.

Tämän projektin hintalappu on yli kaksi miljardia euroa. Jos sen pistää johonkin asiayhteyteen, niin se on pikkasen CERN:in LHC-hiukkaskiihdytintä halvempi, mutta suurin piirtein yhtä kallis kuin Hubble, jos kalliita remppauskeikkoja ei lasketa. Ja veronmaksajathan tämän suurimmaksi osaksi ovat kustantaneet. Fyysikot ja astronomit kiittävät! Hintalappu olisi ollut vieläkin suurempi, jos Herschel ja Planck olisi laukaistu erikseen. Nyt kysymyksessä on siis tupla tai kuitti. Projektissa mukana olevat ja siitä hyötyvät tuhannet tiedemiehet ovat siis hermona ja Ariane-tiimikin varmaan pureksii kyntensä lyhyiksi hermostuksissaan, sillä Arianella ei tämänkaltaista laukaisua olla koskaan ennen tehty. Jos laaki menee pieleen niin jokaisen eurooppalaisen veronmaksajan lompakossa palaa kympin seteli.

Herschel on päälle kolmen tonnin painoinen jööti ja se on nimetty Uranus planeetan löytäjän Sir William Herschelin mukaan. Toisin kuin Hubble ja useat muut Maan päällä toimivat teleskoopit, Herschelin ei kuvaa avaruutta näkyvän valon aallonpituuksilla vaan infrapunasäteilyn (eli lämpösäteilyn) alueella. Infrapunateleskoopista on monta hyötyä. Sillä voi nähdä maailmankaikkeuden kylmimpiä kohteita, jotka eivät säteile näkyvää valoa eli teleskooppi on vähän kuin yöllä käytettävä infrapunakamera. Lisäksi infrapunasäteily siroaa pölystä vähemmän kuin näkyvä valo, joten Herschel näkee pölypilvien taakse. Herschel näkee myös avaruuden kaukaisimpia kohteita, koska big bangin aiheuttama avaruuden laajeneminen työntää hyvin kaukaisista kohteista tulevan valon infrapunataajuuksien puolelle doppler-ilmiön takia.

Herschel näkee siis sellaista mitä Hubble ei koskaan pysty näkemään. Mutta tällä edulla on hintansa: Herschel on teknisesti paljon monimutkaisempi kuin Hubble, koska vaatimus infrapunasäteilyn mittaamisesta tarkoittaa sitä, että teleskooppia ei voida vain lykätä matalimmalle mahdolliselle kiertoradalle. Kaikki lämpimät kohteet lähettävät infrapunasäteilyä ja Maan ja Auringon lämpösäteily pilaisivat havainnot. Herschel lähetetään sellaiseen pisteeseen, jossa se on kaukana Maasta, mutta kiertää Maan kanssa samaa tahtia Auringon ympäri. Tämä piste on tunnettu nimellä Lagrangen toinen piste eli L2. Herschelin parkkeeraaminen sinne on aika kinkkinen operaatio, mutta sekään ei vielä takaa yksistään hyviä havaintoja. Teleskoopin käyttölämpötila avaruudessa tulee olemaan noin 70 K (eli -203°C), mutta sekin on aivan liian korkea. Teleskoopin oma lämpösäteily riittäisi sotkemaan havainnot. Ongelma on sama kuin jos Hubblen kamerassa CCD-kennot olisivat niin lämpimiä, että ne hehkuisivat näkyvää valoa. Eihän sellaisilla kennoilla voisi kuvata mitään. Ratkaisu ongelmaan on se, että Herschelissä infrapunakamerat viilennetään avaruuttakin kylmemmiksi nestemäisellä heliumilla. Tavallinen nestehelium ei sekään käy koska se on liian “lämmintä” (4.2 K). Heliumia jäähdytetään lisää aina 2.2 K lämpöön eli -271°C, jossa tapahtuu jotain maagista. Tavishelium muuttuu helium-kakkosena tunnetuksi supranesteeksi, oudosti käyttäytyväksi kvanttimömmöksi, joka muun muassa ryömii esteettä ulos kaikista astioista, joita ei ole tiukasti suljettu ja sinetöity. Lisäksi pyörivä supraneste pyörii kitkattomasti aina maailmanloppuun saakka. Herschelin mukana lähetetään iso pönttö (2300 litraa) tuota helium-II nestettä, joka sitten höyrystyy tasaista vauhtia avaruudessa. Kun pönttö on tyhjä noin kolmen vuoden päästä Herschel muuttuu valitettavasti käyttökelvottomaksi.

Herschel-teleskoopin pääpeili on 3.4 metrin mittainen ja laukaisun jälkeen se tulee olemaan suurin avaruudessa oleva peili, jonka rinnalla Hubblen 2.4 metrinen peili näyttää kääpiöltä. Optinen järjestelmä on Cassegrain-teleskooppi, jonka polttoväli on 28500 mm ja valovoima valtava f/8.7. Tälläistä linssiä ei taida löytyä Canonin L-sarjastakaan. Hubblen vastaavat luvut ovat 57600 mm ja f/24. Jos nyt Hubblesta on se hyöty, että kansalaiset saavat julisteina seinilleen kivoja kuvia kaukaisista galakseista ja supernovan jämistä niin Herschelin false-colour kuvista saanee kyllä niistäkin näyttäviä julisteita, mutta kenties vähän surrealistisempia sellaisia.

Laakia voi katsoa torstaina Arianespace:n sivulta joskus neljän ja viiden välillä iltapäivällä.

Sad times

Tarkoituksena oli mennä Kobeen konferenssiin heinäkuussa ja submittasin sinne jo abstraktinkin. Pari viikkoa sitten tuli sitten vastaus, että congratulations, saan pitää puheen konfessa. Puheen saaminen tuohon konfeen on aika vaikeata ja kaikki kollegat, joiden kanssa olen puhunut lähtevät sinne posterijulisteiden kanssa. Hyvä konfe ja erinomainen mahdollisuus myydä omaa fysiikkaa muille.

Hienoa. Ja nyt tässä juuri koetan pakottaa itseni peruuttamaan tuo puhe ennen kuin järjestäjät pistävät mut ohjelmaan. Omaa matkarahaa on vain muutama killinki jäljellä enkä ole saanut ruinattua muiltakaan mitään. Kaikki muutkin tuntuvat olevan jotenkin kroonisessa rahapulassa ja keväinen matkarahahakemus Suomeen tuotti pyöreät 0 eurosenttiä. Jos en peruuta puhetta niin se on aika noloa japanilaisille konfen järjestäjille. Toisaalta mitä jos kulman takana onkin piilossa tukko seteleitä.

Herschel & Planck lähtökuopissaan

Atlantiksen astronautit näyttävät parhaillaan jakoavainta 19 vuotta täyttäneelle Hubblelle. Sillä aikaa ESA:n uudenkiiltävät teleskoopit Herschel ja Planck ovat jo laukaisualustalla Ariane 5 -kantoraketin nokassa. Kapistukset laukaistaan torstaina noin klo 16:21 Suomen aikaa Ranskan Guineasta läheltä päiväntasaajaa. Fiidiä puskee mm. Twitteristä ja laakia voi myös katsoa webistä.

Arianen lähtölaskenta sujuu suurelta osin samaan tapaan kuin sukkulalla: Viimeinen holdi lähtölaskennassa on H-6 minuutin kohdalla. Tämän jälkeen laukaisu siirtyy täysin automatiikan hoidettavaksi. Nestemäistä happea ja vetyä sisältäviä säiliöitä täytetään sitä mukaa kuin nestettä höyrystyy aina H-4 minuuttiin saakka. Säiliöt paineistetaan H-2 minuutin kohdalla, H-1 min kohdalla raketti kytketään pois laukaisualustan sähkölähteestä ja siirtyy omille akuille. H-5 sekunnin kohdalla päämoottorin jäähdytysjärjestelmä irroitetaan. H-0 ei ole vielä liftoff vaan päämoottorin käynnistys. Päämoottori ei yksistään jaksa nostaa rakettia vielä alustaltaan vaan siihen tarvitaan kiinteän polttoaineen apumoottorit. Jos päämoottorin työntövoima on speksien mukainen, apumoottorit käynnistetään H+7 sekunnin kohdalla ja raketti lähtee liikenteeseen. Apumoottorit palavat vähän päälle 2 minuuttia ja erkanevat sitten raketista. Päämoottori puskee yhteensä 9 minuuttia, jonka jälkeen se erkanee raketista ja kakkosvaiheen moottori käynnistetään. Kakkosvaihe polttaa ykkösvaiheen tapaan vetyä nestemäisessä hapessa ja puskee satelliitteja vielä noin 15 minuuttia lisää. Tämän jälkeen satelliitit irroitetaan omille radoilleen, joista ne aloittavat puolestaan päiviä kestävän matkansa havaintopaikoilleen avaruuden L2 pisteeseen yli miljoonan kilometrin päähän Maasta.

Teleskoopit on lastattu raketin nokkaan niin, että infrapuna-observatorio Herschel on kasan päällimmäisenä. Herschel ei ole toki ensimmäinen avaruuten lähetettävä infrapuna-teleskooppi, mutta tulee olemaan 350 cm pääpeilinsä kanssa moninverroin tarkempi kuin sen edeltäjät 90-luvun Infrared Space Observatory 60 cm peilillään ja Nasan Spitzer 85 cm peilillään. Herschelin laukaisu tulee juuri sopivaan aikaan astronomien kannalta, koska Spitzerin instrumentteja jäähdyttävä nestehelium on juuri loppumassa ja teleskooppi lakannee toimimasta vielä tässä kuussa. Lisää Herschelistä edellisessä postauksessani. Planckin pääasiallinen duuni on taas mitata avaruuden taustasäteilyä hyvin suurella tarkkuudella. Jo nyt tiedetään, että taustasäteilyn lämpötila riippuu pikkasen siitä, mistä päin avaruutta säteily tulee. Taustasäteily on vähän kuin big bängin “kaiku”, joten Planckin tarkat silmät voivat lukea siitä kaikenlaisia pieniä viestejä ajalta hieman kosmisen ajanlaskun alun jälkeen. Koska taustasäteilyn lampötila on noin -270°C sen taajuus on mikroaaltojen puolella. Niiden havaitsemiseen käytetään bolometrejä, jotka mittaavat säteilykvanttien energiaa. Matalan lämpötilan takia mittauskojeet joudutaan jäähdyttämään hyvin mataliin lämpötiloihin, aina asteen kymmenesosan päähän absoluuttisesta nollapisteestä, ettei signaali hukkuisi teleskoopin lämpösäteilyn sekaan.

Ja nyt sitten peukut pystyyn, että laaki menee moitteettomasti.. Nämä härvelit ovat tieteelle ihan liian tärkeitä, että joutaisivat uinumaan kalojen kanssa Atlantin pohjalle.

Herschel ja Planck matkalla

Euroopan avaruusjärjestö ESA tiesi tuplaavansa panokset avaruusruletissa, kun päätti säästää kustannuksissa ja laukaista kaksi miljardiluokan avaruusobservatoriota yhdellä kertaa. Laukaisu sujui kuitenkin täydellisesti ja Ariane-kantoraketti puski Herschelin ja Planckin lähes 10 kilometrin sekuntivauhtiin ja irroitti satelliitit 1000 kilometrin korkeudessa. Ensimmäiset signaalit ovat saapuneet satelliiteista, joiden ylösajo on nyt alkanut. Tämä oli Arianelle 30. perättäinen onnistunut laukaisu.

Control roomissa ja labroissa on nyt halailtu, pussailtu ja taputeltu käsiä, mutta shampanjapullojen tyhjentämisen jälkeen alkaakin kova duuni, kun teleskoopit pitää ensin saada toimintakuntoon ja sitten ratojen korjausten avulla siirtää ne kirtämään Lagrangen L2 pistettä puolentoista miljardin kilometrin päähän maasta, yli neljä kertaa kauemmaksi kuin Kuu. Tähän menee teleskoopeilta pari kuukautta ja vasta sen jälkeen alkaakin ensimmäiset varsinaiset tiedebitit valumaan maahan.

Deadline

Huomenna on sitten tuon kiusankappaleena toimineen reviewin deadline. Olin jo vähän asennoitunut, että nyt oon tehnyt kaiken mitä pitikin tehdä ja päästän sen käsistäni koska niin sanotusti vatsa alko olla jo täynnä. Tulee pikkasen sellanen etova fiilis kun kattelee tuota 53 sivua pöydällä ja vois olla jo aika etsiä uusia haasteita. Mutta mutkia näyttää tulevan matkaan, koska eräs ei osaa pitää deadlinejaan ja haluaa ehdottomasti istua manuskan päällä vielä kuukauden. Tämä tietenkin pistää kaikkien muiden aikataulut sekaisin, puhumattakaan siitä, että preprinttikin olisi näyttäny hyvältä granttihakemuksissani. Mutta manuskaa ei voi toisaalta tässä vaiheessa lähettää ilman kaikkien suostumusta. No, pitäköön tunkkinsa. Teen pienen sievän tarrapallon siitä, jolla hän voi pitää hauskaa kesällä.

Nautiskelen nyt duunista vielä kun sellanen on vajaa pari viikkoa. Duunimarkinoiden arpalipukkeita on lähetetty jo ties kuinka monta ja rukkasiakin on tullut aika monelta taholta. Viimeksi pari päivää sitten kiroilin duunissa offiisikaverin kanssa kun kuninkaallinen tiedeakatemia oli nihkeänä molemmille. Mutta tänään fortuna olikin suosiollisempi ja täysprofessuuri aukesi hänelle Belgiassa. Mun 大凶 pysyy toistaiseksi. Tänään olen rustannut kosiskelun RIKEN:ille, vaikka näyttääkin epätodennäköiseltä, että tiemme kohtaisivat. Mietin, että mitähän kertoo se, että post-doc hakemukseen laittaa lähes kolmenkymmenen julkaisun luettelon. Pitäisikö se katkaista noin viiteen niin näyttäisi paljon asiaankuuluvammalta? Neuvotteluja on ollut myös Regensburgin kanssa, mutta saa ny nähdä miten käy, koska kellään ei ole rahaa sielläkään – ainakaan ennen heinäkuuta. Eli jos mitään kovin yllättävää ei tapahdu niin kesän ainoa työpaikka lienee mökillä sirkkelin ja vasaran äärellä. Luvassa kenties jopa katon tervausta.

Poppinappi

Ennen mp3-soittimet olivat tikkumaisia, mutta nämä nykyiset kapineet ovat pikemminkin nappeja tai laattoja. Ne ovat jo melkein liian kevyitä ja pieniä niin, että unohtuvat helposti taskuun kun laittaa housut pesukoneeseen. Tämäkö on kaiken kehityksen päätepiste nyt? Kaikki on jo keksitty ja saavuttanut optimaalisuuden. Ostin tuossa pari viikkoa sitten muutamalla kolikolla Difrncen kiiltävänhienon pinkin (kawaii!) poppinapin, joka on Applen Shuffle-kopio ja syö gigan verran musaa. Liiankin paljon mun tarpeisiini eli lähinnä tahdittamaan juoksulenkkiä. Vaihdoin tosin napin mukana tulleet metallisilta kuulostaneet nappikuulokkeet sonyn laadukkaampiin naruihin. Napin käyttöliittymä on kyllä vähän liiankin pelkistetty. Ei edes numeronäyttöä vaan

Poppinappi

joutuu napeilla kelaamaan kunnes haluttu biisi sattuu tulemaan kohdalle. WAV ja mp3 ainoat tuetut formaatit. Usbkin on kaapelin päässä. Mutta kaikkea ei voine vaatia näin huokeasti hinnoitellulta tuotteelta.

Kiitämme: hinta, olematon koko ja paino. Moitimme: alkeellinen käyttis. Sanoisin kolme tähtee, mutta ihan okei, saahan siitä vaikka usb-muistin sit kun käyttis alkaa risoon liikaa.

Napin sisältö? Friikkinä oon kuunnellut nyt vuosia lähinnä vain wanhaa musiikkia. Siis barokkiklassinenkin on jo useimmiten aivan liian modernia mun makuuni. Suurin osa napilla tällä hetkellä olevasta tavarasta on renessanssin vokaalimusiikkia noin 1500-luvun alusta tai puolivälistä. Tuolloin musiikissa tapahtui jonkinlainen monimuotoisuuden räjähdys. Jos mennään 1400-luvulle, niin jengi ei vielä oikeen osannut (tai pikemminkin halunnut) puhdasoppisuuden takia käyttää vapaasti kaikkia musiikillisen ilmaisun toolboxissa olevia pirullisinakin pidettyjä välineitä. Toisaalta kun lähestytään 1600-luvun puoliväliä niin valitettavasti musiikki tavallaan taas köyhtyi kanonisoituun tonaalisuuteen ja karsittuun välineistöön. Boring! Suurin osa renessanssipopista on vokaalimusiikkia, mutta en pidä tätä juurikaan valtana puutteena. Mikä onkaan kauniimpi instrumentti kuin ihmisääni?

Vanhasta musiikista, etenkin barokkia edeltävästä, sanotaan usein, että se kuulostaa ‘väärältä’. Harmoniakulut ovat ‘hämääviä’, melodiset moodit kuulostavat ‘epäloogisilta’ ja rakennekin on liian ‘monimutkaista’. Tämä on tietenkin totta, jos näitä biisejä kuuntelee nykymusiikin tonaliteetin syövyttämin aivoin. Mutta kun aikansa on kuunnellut tätä vanhaa kamaa niin, avot, sumu hälveneekin ja näkökenttä selkenee. Tässä onkin oikeastaan se musiikin magia. Se voi kertoa ihmisestä paljon enemmän kuin mitä ennakkovaikutelmasta saa irti. Pienen kärsivällisyyden kanssa siitä voi löytää aikakoneen johonkin, miltä maailma ja ihminen näyttävät rinnakkaistodellisuudessa, missä nykyiset itsestäänselvyydet on korvattu toisilla itsestäänselvyyksillä.

Soittolistan kärjessä näyttää olevan tällä hetkellä Josquin des Prez : löytyy läjä motetteja ja antifoneja kuten pehmeästi virtaava Ave Nobilissima (juuri sopiva juoksemiseen), Inviolata ja Praeter Rerum Seriem. Näiden lisäksi suuremmat kokonaisuudet missa Benedicta es ja l’homme armé super voces musicales. Sitten Ensemble Jannequinin nauhoittamina ranskalaisia chansoneita, aikansa bestsellereitä, kuten rakkaudenkipeä Tenez moy en voz bras, nerokas Faulte d’argent, frottolatyylinen Scaramella ja söpö Petites camusettes. Suosittelen. Palestrinasta en juurikaan piitaa, koska se on jäykän puhdassointista, mutta sen sijaan Henrik VIII:n hovissa luuhanneen Thomas Talliksen 40-ääninen Spem in alium on musiikillinen labyrintti, jota kuuntelee parhaiten choralWikista printatun scoren kanssa.

Jotain uudempaakin löytyy: Wanda Landowskan sovittama ja cembalollaan soittama ‘The Hop’, vanha häätanssi levyltä ‘Dances of Ancient Poland’. Lisäksi Bachilta muutama Goldberg-muunnelma ja kromaattinen fantasia ja fuuga niin ikään Wandan soittamana. Nämä levytykset o tehty 30-luvulla ja gramofonin rahina kuuluu olennaisena osana kuunteluelämykseen. Wandan tulkinta kaikessa epäortodoksisuudessaan räjäyttää tajunnan seinille ja fuuga puskee eteenpäin niin, että biisin lopussa huomaakin pulssin hakkaavan kahtasataa.

…

Paul Dirac

Olen aika vakuuttunut siitä, että kaikkien hyvien fyysikoiden kellotapulissa lymyää vähintäänkin pari lepakkoa. Kuuluisien fyysikoiden elämänkertojen kirjoittajien suurin hupi (ja yleisön mielenkiinnon kohde) tuntuukin nykyään olevan lähinnä näiden fyysikoiden post mortem analyysi siitä, mikä heitä oikeen sitten riivasi. Nyt Graham Farmelo ottaa tulilinjalle Paul Diracin (1902-1984) julkaisemalla tämän elämäkerran “The Strangest Man: The Hidden Life of Paul Dirac”. Tänäinen Naturen arvio hehkuttaa uutta kirjaa. Laitan varmaan itsekin tuon kirjan jossain kohtaa ostoskärryyn, koska Bohrin elämäkerran vieressä on kirjahyllyssä juuri sopiva rako. Tässä kuitenkin muutama miete Naturen juttuun perustuen.

Paul Diracista voi sanoa, että hän on pahemman kerran aliarvostettu vaikka hän oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä fyysikoista. Einsteinin tuntee kaikki kadun tallaajat, mutta Diracin nimeä ei pahemmin tunnisteta edes hänen kotikaupungissaan Bristolissa. Silloin kun Einsteinilla oli vaikeuksia hyväksyä kvanttifysiikkaa Dirac kerkesi jo muotoilla sen perusteet statistisella transformaatioteorialla ja yhdisti erityisen suhteellisuusteorian kvanttifysiikkaan. Hän ennusti anti-hiukkasten olemassaolon, josta hän sai lopulta Nobelin palkinnon 1933. Hän oli taituri yhtälöidensä kanssa ja halusi saada ne työstettyä kauneimpaan mahdolliseen muotoon. Dirac johti nimeään kantavan yhtälön vuonna 1928 ja sen myötä kokonainen tieteenala, nimittäin kemia, sai lopullisen teoreettisen perustansa.

Diracin yhtälö: elegantti, kompakti ja söpö

Kun hän kuoli 1984 Westminster Abbeyhin tehtiin muistolaatta, johon hänen johtama yksinkertainen ja kaunis yhtälö kaiverrettiin.

Farmelo ei kirjassaan yhtään peittele, että Diracilla ei ollut kellotapulissaan vain muutama lepakko vaan pikemminkin kokonainen parvi killumassa ylösalaisin katosta. Siinä missä Teller oli Dr. Strangelove, Pauli puolestaan maailmaa pakoileva arrogantti (hän juopotteli ja kävi Jungin psykoanalyysillä), Heisenberg taas hedonisti, Einstein aspergerin syndroomainen ja Ehrenfest maanisdepressiivinen niin Diracille lätkäistään kirjassa käytännössä ICD-9 koodi 299.0 eli ihan täysin autisti. Toki kaikki luonteenpiirteet viittaavat juuri siihen suuntaan: vähäsanaisuus, rutiinien tarve, sosiaalinen vetäytyneisyys ja eksentrinen luonne. Dirac ei pahemmin osannut kaupata teoriansa ennustuksia kokeilijoille, koska pelkäsi neuroottisesti sanovansa mitään väärää. Olihan mahdollista, että teoria olisi ollut kaunis ja elegantti – muttei kuitenkaan olisi kuvannut fysiikkaa. Toisaalta voidaan sanoa, että mikään yksittäinen lokero ei ole aivan oikeutettu tälle nerolle.

Dirac sattui kuitenkin syntymään juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, sillä 1920- ja 1930-luvuilla tiedemaailmassa menestyi kunhan vain pystyi vääntämään yhtälöitä. Eksentrisyys oli ok ja sosiaalinen kyvyttömyys ei haitannut. Kvanttimekaniikan kehityksen myötä tiedemiesten jano uusille teorioille oli niin valtava, että joku oli aina kaivamassa tuloksia päivänvaloon, vaikka Dirac ei

Paul Dirac

niitä aktiivisesti tyrkyttänytkään kenellekään. Elämäkerran sanoin: ‘Dirac’s traits as a person with autism were crucial to his success as a theoretical physicist: his ability to order information about mathematics and physics in a systematic way, his visual imagination, his self-centredness, his concentration and determination.’ Diracilla oli myös onnea. Fyysikko Eugen Wignerin sisar Margit huomasi kerran yksinäisenä ravintolassa istuskelevan Diracin ja teki aloitteen. Dirac avioitui Margitin kanssa ja liitosta tuli onnellinen. Margit hoiti kaikki ne asiat, joissa Diracilla oli vaikeuksia. Tämä vapautti taas Diracin tekemään sitä, missä oli hyvä eli fysiikkaa.

Surullinen tosiasia on kuitenkin se, että Dirac ei olisi luultavasti menestynyt nykyajan tiedemaailmassa vaan hänen työnsä olisi hautautunut tuhansien muiden paperien alle. Sieltä pinon pohjalta joku olisi sitten hyvässä lykyssä kenties löytänyt hänen hänen paperinsa 20 vuotta myöhemmin. Dirac ei ollut myöskään järin produktiivinen nykyisten impaktien mukaan mitattuna, sillä hän viilaili teorioitaan täydellisyyteen asti ennen kuin julkisti tuloksensa. Produktiivisuuden puutehan tappaa nykyään kenen tahansa fyysikon uran, koska impaktia ei kerry ja sitaatiot eivät kasva. Nykyaikana tiedemiesten pitää myös puurtaa suuri osa ajastaan kaiken muun kuin tutkimuksen parissa, kirjoitellen vakuuttavia kosiskeluita rahoittajille, pitäen myyviä mainospuheita, networkaten konferensseissa, nuollen labranjohtajia ja opettaen fukseja – asioita, missä Dirac ei ollut ollenkaan hyvä.

Kaiken kaikkiaan kirja ei liene paljastavan kovasti mitään uutta, mutta ilahduttavaa on, että Diracin merkitystä tuodaan esille. Jos ei muuten niin ainakin tuon kirjan voi lukea kuvauksena fysiikan kulta-ajoilta, kun kvanttimekaniikka kehitettiin. Tarkempaa raporttia seurannee tänne kunhan saan kirjan käpylöihini..

Bodhisattvacaryavatarablabla

Olen lueskellut Mahajana-buddhalaisuuteen kuuluvaa Shantidevan kirjoittamaa runoa Bodhisattvacaryavatara (“opas boddhisattvan tyyliseen elämään”). Shantideva opetti Nalandan yliopistossa koillis-Intiassa 700-luvulla, tosin “yliopisto” pitää tässä yhteydessä tulkita vähän väljästi. Dalai Lama käväisee Hollannissa kesäkuun alussa (T osti lipun sessioon) ja antoi kappaleen tuosta opuksesta kotiläksyksi. Nämä intialaiset runot ovat siinä mielessä vähän haastavia luettavia, että useimmista sanoista ja käsitteistä voisi pitää tunnin mittaisia luentoja, koska länsimaisen kulttuurin happattamille aivoille ei löydy kovin luontevia ja tarkkoja käännöksiä. Mutta onneksi on-line käännöksessä on mukavat pikaselitykset ja kommentteja löytyy tietenkin DL:n ja muiden kirjoittamina.

“Boddhisattva” runon nimessä saattaa kuulostaa suunnilleen joltain intialaiselta  epämukavan näköisessä istuma-asennossa kököttävältä irvistelevältä buddhanpatsaalta. Mutta oikeastaan se tarkoittaa yksinkertaisesti vain sellaista ihmistä, joka on kehittänyt pysyväksi päämääräkseen kaikkien ihmisten (ja elukoidenkin) johdattaminen pysyvään onnellisuuteen. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta onkin vähän kinkkisempi juttu. Siis ainakin, jos ajattelee pitää sellaisen päämäärän pidempään kuin sellaset 10 sekunttia. Buddhalaisuuden mukaan nimittäin kaikenlaiset voimat elämässä kusettavat meitä täysillä koko ajan niin, ettemme ymmärrä omaa kestävää etuamme saatika sitten muiden etua. Eikä tässä ole kysymys vaan ihmisten tyypillisestä lyhytnäköisyydestä vaikka ilmastonmuutosasiassa vaan ylipäätänsä siitä, että ihmiset tietämättömyyden, heikkouksien, harhojen, naiiviuden, riippuvuuksien ja mielihalujen takia teemme onnettomia pieniä valintoja kaiken aikaa. Monet länsimaissa kasvaneet ihmiset pitävät tätä buddhalaisuuden peruskäsitystä loppujen lopuksi aika rakentavana. Siis ihmiset eivät tapa ja terrorisoi toisiaan sen takia, että olisivat “pahoja” vaan pikemminkin sen takia, etteivät ymmärrä parastaan. Ihmiset ovat kuin nahistelevat pienet lapset, jotka tappelevat verissäpäin siitä, kuka saa leikkiä isoimmalla pikkuautolla. Heistä on outoa, että aikuisten mielestä pikkuauto ei ole asia, jonka takia kannattaa vetää toista turpiin. Shantidevan opus tarjoaa jonkinlaisen reseptin miten rakentaa boddhisattvan mentaliteetti ja tunnistaa kaikki ne näkymättömät voimat, joiden räsynukkeina muuten olisimme.

Yleensä maallistuneiden länkkäreiden on helppo hyväksyä suuri osa buddhalaista filosofiaa, mutta samsara on useille liian kova pala nieltäväksi. Se tavallinen tarina (ilman yliluonnollisia ilmiöitä) on se, että ihmisen elämä alkaa, kestää hetken ja päättyy. Sen jälkeen sitten on ‘ei mitään’ – eikö se näin mene? Pitkän aikaa ajattelin, että samsaraa on mahdotonta hyväksyä ja sen mukana kaatuu koko buddhalaisuus. Toki buddhalaisuus joutaisi romukoppaan, jos joku pystyisi osoittamaan, että elämä jatkuisikin ‘ei missään’ (mitä se sitten tarkoittaakin) tai sitten jossain pilven reunalla. Mutta buddhalaisuus on kuitenkin filosofia, jolla on jalat tukevasti maassa. Pähkäilin asiaa pitkään. Ajattelin, että onhan nyt piru vie asian oltava jotenkin päin ja jossain kulmassa. Päädyin sitten siihen tulokseen, että samsara pitää kyllä heittää shredderiin sanan naiivissa merkityksessä, mutta vertauskuvallinenkin merkitys riittää siihen, että buddhalaisuuden perusperiaatteet pätevät: elämänpyörä pyörii eikä ihminen voi valita sitä, minkälaiseen elämään syntyy. Tämän takia myötätunto on niin tärkeää. Juoksemme kaikki samassa elämänpyörässä kuin hamsterit. Joku saattaa tietenkin älähtää, että eikö ihmisellä ole kuitenkin vapaa tahto. Kenties on, kenties ei, sillä ei ole merkitystä. Tämä filosofia keskittyy tekemään havaintoja siitä, miten elämä keskimäärin etenee ja miten sen voimat keskimäärin vaikuttavat. Se on ainoa asia, mikä merkitsee tuhansien vuosien aikaskaalalla ja miljardien ihmisten elämässä.

No, elämän realiteetit tulevat vastaan, tahdoinpa tai en. Korkeintaan tässä voin pitää itseäni 1/4 buddhalaisena ja sekin saattaa olla vähän turhan yläkanttiin.

War against the climate change

Massiivisen fuusioreaktorikokeen ITER:in valmistuminen uhkaa myöhästyä vuoteen 2020 asti. Samalla kokeen kustannukset kasvavat, totta kai. Nyt puhutaan arviolta 10 miljardista eurosta eikä alunperin suunnitellusta 5 miljardista. Kukaan ei ole kuitenkaan yllättynyt, paitsi tietenkin projektia rahoittavien maiden hallitukset. Ootteko kuulleet mistään isommasta fysiikan kokeesta, joka olisi pysynyt alkuperäisessä budjetissaan? Hubblen piti olla 400 miljoonan taalan rojekti, mutta nyt se on niellyt korjauskeikkoineen jo luokkaa 10 miljardia. Jos suunnitelmat pitävät kutinsa ITER tulee olemaan ensimmäinen fuusioreaktori, joka oikeasti tuottaa keskisuuren (fissio)ydinvoimalan verran energiaa. Tuotettu energia menee tosin kaikki harakoille, koska ITER:in idea on osoittaa, että teknologia saadaan toimimaan, eikä tuotettua lämpöenergiaa muuteta sähköksi. Naturessa eräs kirjoittaja vaatii, että veronmaksajien tulee saada tietää täsmällinen hinta koko projektille. Itse olen sitä mieltä, että on parempi, että veronmaksajat eivät tiedä sitä. Lopullinen lasku tulee kuitenkin olemaan sitä luokkaa, että jengi pyörtyy. Ja sitten kun ollaan virottu niin ITER skaalattaisiin tyngäksi, jotta se mahtuisi tiukkoihin budjetteihin. Ja fuusioenergian valjastus karkaisi taas pidemmälle tulevaisuuteen. Se olisi kuitenkin pahin virhe mitä voidaan tehdä, koska fuusioenergia on ainoa tie eteenpäin ja ainoa realistinen tapa ratkaista maapallon nykyiset energiahuolet ja ilmastonmuutoshuolet. Käytännössä kun fuusioenergia tarkottaa sitä, että merivettä sisään voimalaan ja ulos töpselistä 230 V. Eikä grammaakaan hiilidioksidia.

Eli kaikkee ei tarvi tietää! ITER:in budjetti ei sovi herkkähermoisille, mutta luottakaa vaan fyysikkosetiin ja -täteihin. Fuusiovoiman kehitys maksaa kyllä pikkasen, mutta kerran se vaan kirpasee. Ja hei kamoon, USA pisti nykyrahassa mitattuna 24 miljardia Manhattan-projektissa atomipommin kehitttämiseen. Sillä rahalla rakentaisi kaksi ja puoli ITER:iä. Jos mikään muu ei saa innostumaan ITER:in kaltaisista rauhanomaisista projekteista niin ajatelkaa vaikka, että tää on War against the climate change.

The End

Lundin projekti on nyt saatu päätökseen mun osalta ja tänään on viimeinen työpäivä. Rahakirstut ammottavat täällä tyhjyyttään, joten mun on aika putsaa työpöytä. Noin vuosi tuli täällä nyhjättyä ja työpaikkana tämä on kyllä ollut hyvä. Kollegat ovat mukavia eikä Hollannille tyypillistä pikkupoikamaista kilpailuilmapiiriä juurikaan ole. Se nimittäin häiritsi TUDelftissa, jossa oli aika vaikeata tehdä mitään rakentavaa yhteistyötä. Mutta kello lähtee nyt käyntiin ja mitä kauemmin se ehtii ruksuttaan ennen kuin löydän seuraavan homman sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee (niin kuin työkuviot eivät ny jo olisi aika sekaisin).

Äänestyslippu

Käväisin tänään Malmössä ennakkoäänestämässä. Paikka oli tosin vähän jonkassa ja suunnistelin sinne gepsin avulla. Gepsin osoitetieto oli tietenkin pielessä ja kauhukseni huomasin, että vehje ohjasi minut suoraan hautausmaalle – pahinta, mitä hautausmaafoobikolle voi käydä. Paha ja ilkeä gepsi. Mihinkään ei voi luottaa nykyään.

Pienen palloilun jälkeen oikea paikka onneksi löytyi. Täti tiskin takan puhui sekasin ruotsia ja suomea ja antoi lipukkeet. Olin kuulemma 32. äänestäjä tänään. Äänestysuurna oli kyhätty kopiopaperipahvilaatikosta ja tungin sinne läpyskän. Tack och adjö.

Ääni meni Anna Moringille (vihr), mikä tässä vaalimainoksena kerrottakoon.

Todennäköisyyksiä

Ekaks Herschel-päivitys:

Avaruudessa seilaava infrapunateleskooppi Herschel on matkalla loppusijoituspaikkaansa 1.5 miljoonan kilometrin päähän Maasta (tuo luku ei välttämättä sano kovin paljon, mutta jonkinlaisen mittakaavan voi saada kun ajattelee, että Maa näyttäisi Herschelin selässä ratsastavalle havaitsijalle hieman pienemmältä kuin Kuu näyttää meille Maasta katsottuna). Laitteen instrumentteja nostetaan paraikaa ylös ja ensimmäinen testikuva (“first light”) on nyt downloadattu maahan. Tuo kuva on aivan käsittämättömän tarkka verrattuna kaikkiin muihin infrapunakuviin mitä on koskaan otettu avaruudessa. Herschelin edeltäjään Nasan Spitzer teleskooppiin verrattuna tuon testikuvan tarkkuus on kuin Hasselbladilla otettua valokuvaa vertaisi kännykkäkameran kuvaan. Uutisten mukaan Herschelin

M51 spiraaligalaksi Herschelin infrapunakameralla kuvattuna (Courtesy ESA/PACS/Herschel).

kanssa peuhanneet tiedemiehet (chapeaux!) pomppivat innosta ja viinipullot tyhjenivät bileissä nopeeta tahtia. Testikuva esittää spiraaligalaksi M51:tä infrapunasäteilyn alueella. Infrapunasäteilyä ei tietenkään pystytä havaitsemaan silmin, mutta kuvassa säteilyn spektri on siirretty näkyvän valon alueelle valevärityksellä. Kunhan Herschel on saatu tuotantokäyttöön niin luvassa on tosiaankin infrapuna-astronomian kultaiset ajat.

–

Juhannusta tuli vietettyä perinteiseen tapaan ystävien kanssa Hämeenlinnassa ja

Osui ja upposi.

tällä kertaa sää suosi – no ainakin kokon rakennusta, saunomista, LoTR otteluita ja makkaran hiillostusta. Juhannusmagian takia makkarat muuttuivat vihanneksiksi. Talviturkki tuli heitettyä järveen. Nyysittiin naapurista loppuunpalvellut puuvene ja pinottiin jotain parisataa kiloa jätepuuta ja risuja sen päälle. Puolenyön maissa vene laitettiin viikinkityyliin matkalle Styxin toiselle puolelle.

–

Review (se murheenkryyni, josta aiemmin kirjoitin) lähti refereille ja saa nähdä mitä sanovat. En ollut tyytyväinen siihen miten muut hoitivat homman loppuun, mutta tulipahan ainakin opittua muutama tärkeä asia tiedemaailman neuroottisesta psykologiasta. Asiat pitää kuulemma sanoa kryptisesti ja epäsuorasti, sillä sehän vain osoittaa, että kirjoittaja on älykäs. Uusia ideoita ja esitystapoja tulee välttää, koska ne ovat iso riski. Varsinkaan ei saa esittää mitään, mikä voisi mitenkään osoittautua tulevaisuudessa jotenkin vääräksi tai pikkasenkaan epätarkaksi. Toisaalta, mukava oma pesä on jotain, johon tulee linnoittautua ja puolustaa verisesti, oli sitten oikeassa tai väärässä. Saa nyt sitten nähdä tykkäävätkö refereet tuosta paskapaperista. Kuvaavaa on, että (ex-)pomo halusi lähettää sen kyllä refereille, muttei kehdannut uppaa sitä cond-matin preprint-serverille. En kyllä toisaalta jaksanut enää tässä vaiheessa sanoa, että viivatkaa nimeni yli siitä.

Elämä on muuttunut (epä)todennäköisyyksiksi. Koben konferessimatka ehkä toteutuu heinäkuun jälkipuoliskolla, jos konfen järjestäjät antavat pienen apurahan. Mutta se maksimimäärä, mitä sieltä heruu (jos heruu) riittää vain matkalippuun ja konfemaksuun, joten hyvä silta Koben tienoilla on nyt hakusessa. Tosin heinäkuun lopulla ei ehkä kovasti sada ja lämpötilat ovat ihan mukavat, joten kenties teltta riittänee? Konfen kotisivuilla muistutetaan, että possuflunan takia koko konfe on tietenkin vaarassa. Duunia on heinäkuussa Suomessa, mahdollisesti. Käväisen lisäksi Regensburgissa heinäkuun alussa. Siellä voi olla jotain post-docin kaltaista duunia. On a good day. Sitä en tiedä onko varaa ottaa sellaista vastaan vaikka olisikin. Kun nyt kerran täällä Suomessa ollaan, niin ystäviä&sukulaisia on tarkoitus tavata random järjestyksessä. Riippuu siitä, onko sitä duunia vai ei. Tekisi mieli käväistä myös isoäitiä katsomassa, mutta missä välissä, matka on pitkä. Vuorille on kans ikävä. Sijaistoimintana taidan tsekata huomenna Pasilan boulderiluolan.

Luola

Käväisin tänään taas Pasilan vanhoihin veturihalleihin kyhätyssä boulderointikeskuksessa. Koska käristin jo ihoni auringossa, niin pari tuntia viileässä ja varjoisassa “luolassa” ei tuntunut ollenkaan hassummalta. Polvi on ollut jo kuukauden paskana (lekuri veikkasi tendonitista, Sport ist Mord tiesivät jo muinaiset germaanit), joten lenkkeilemään ei vielä pääse mutta boulderointi sujuu ongelmitta. Muutama hampaankoloon viime kerralla jäänyt boulderointiongelma ratkesi tänään, mutta gravitaatio voitti lopulta ja “you feel more experienced. welcome to level 6″ jäi kokematta.

Ei sit

Heinäkuussa oli tarkoitus olla tiedesorvin äärellä täällä Helsingin päässä. Tänään sain kuitenkin tietää, että tutkimusryhmän budjettilaskelmien kanssa oli tapahtunut muutama pieni äksidentti ja nyt oltaisiin jo miinuksella. Eli aaltofunktio taisi sit romahtaa heinäkuun suhteen. Kyllähän heinäkuuhun saa muutakin menoo mahtumaan (vaikka vierailu kuudentoista huskyn luona), mutta cv:n gäpit ovat valitettavasti vähän kuin kuminauhoja: mitä pitemmiksi ne venyvät sitä kovemmalla voimalla ne sit lopulta pamahtavat näpeille.

Asiat suttaantuvat

Tänään postilaatikkooni kolahti viimein Koben konferenssin apurahapäätös. Saan pienen matkustusfyrkan eikä konfemaksua tarvi maksaa, jos pidän varttitunnin puheeni. Rahoitusepäselvyyksien takia konfen järjestelijät kuppasivat todella kauan päätöksen kanssa. Matkaan pitäisi lähteä jo parin viikon päästä. Finskillä näyttää kuitenkin olevan tarjolla vielä halpislippuja Nagoyan kentälle, joten se ei ole ongelma. Shinkulla pääsee nopsasti Nagoyasta Kobeen. Majoitus näyttää olevan vaikeampi yhtälö, koska samoihin aikoihin (19.7.-24.7.) on joku Kobe festivaali ja kaupunki jää sadantuhannen festarivieraan alle. Epäonnekkaan ajoituksen syy on kuulemma possuflunapaniikki, jonka takia festivaali siirtyi heinäkuulle.

Tiukan budjetin takia jeniä pitäisi venyttää, mutta viimeiset konfevieraiden käyttöön varatut huoneet liikkuvat hinnoissa kymppitonni jenii per nokkaeläin. Tästä seuraa vääjäämättä jonkinlainen epätarkkuusperiaate, sillä mitä kauemmin olen maisemissa sitä suuremmalla todennäköisyydellä joudun nostamaan kytkintä ja tunneloitumaan johonkin muuhun kaupunkiin. Toisaalta voisin tehdä tämän myös lyhyen kaavan mukaan ja olla vain muutama yö paikan päällä, pitää puhe ja hypätä takaisin helsinginkoneeseen. Luultavasti se aiheuttaisi vain sen, että olisin viikon verran Max Headroomina jetlägin ja keroseenikrapulan kourissa – no fun anymore.

Edit: T löysi yllättäen halvan ryokanin, jossa oli vielä tilaa. Ja nyt on lentoliputkin jo ostettu! Kobeen 17.7. ja takaisin su 26.7.! Kuops kuops.

Nippon

Viikko aikaa ennen kuin lähdemme AY0049:lla Nagoyaan. JR passit on jo ostettu. Konferenssaamista tiedossa, mutta tarkoitus oli livistää jossain vaiheessa Naraan. Sitten ehkä vielä Fujin suuntaan. Vaelluskengät ovat tosin Hollannissa ja ilmeisesti Fujille ei ihan lenkkareilla kiipeillä? Vai olisiko sittenkin rikkipilviä tuprutteleva Mt. Aso mielenkiintoisempi kivikasa. Nyt jo vähän harmittaa etten saman tien varannut kahden viikon matkaa, mutta budjetti on tiukka. Nyt sitten jännittämään loppuuko sadekausi aikataulun mukaisesti 19. heinäkuuta (tämäkin on kai japanilaseen tyyliin suhteellisen hyvin aikataulunsa pitävä faasitransitio). Koben viiden päivän ennuste on tällä hetkellä rankkasadetta joka päivälle. Ja se +30.

Regenspori

Tuli käväistyä sitten pikaisesti täl’ puolel Tonavaa, Regensburgin nätissä kaupungissa. Pidin yliopistolla kolmen vartin puheen ja juttelin proffien kanssa mahdollisesta välivarastointipaikastani post-docin muodossa. Palaute oli positiivista ja asiaan palataan ensi viikolla kunhan roffa saa tarpeelliset suosituskirjeet. Paikka vaikutti mukavalta, tutkimuksen taso laadukkaalta ja jengi pätevältä, tosin infrastruktuuri osoitti hieman rapistumisen merkkejä (ei anna hyvää ensivaikutelmaa jos katosta sataa sisään kirjastoon). Huomasin, että saksani oli pahasti korroosiosta kärsinyt ja sitä tosiaan tuntuu tarvitsevan siellä päin maailmaa. Ei sillee, ettei ihmiset puhuisi englantia, mutta kaffepöytäkeskusteluista tuntuu muuten jäävän paitsi, koska suurin osa jatko-opiskelijoista on saksalaisia. Kaupunkikaan ei vaikuttanut hullummalta. Käväisin katsomassa Markus Aureliuksen imperiumin rajaa vahtineen III:n italialaisen legioonan linnakkeen jämää ja mietin Tonavan rannalla miltä tuntuu olla vartiotornissa kun barbaarien nuolet suhahtelevat toiselt puolelt jokkee. Tällä kertaa tuon puolen oli vallannut baijerilaisia bratwurstejaan grillaavat opiskelijat.

Lueskelin tässä Uman viimeistä blogausta “kesä kauneimmillaan“. Vaikka Uma on poissa niin umainen kami ei ole minnekään hävinnyt, vaikkakin ison kolauksen kärsinyt. Tee siis eläimetkin onnelliseksi, sitähän Uma korosti ja teki kovasti duunia asian eteen. Toivottavasti Uman jöötit pärjäilevät jatkossakin.

Tässä on nyt ruhtinaalliset kaksi päivää aikaa ja sitten tarttis hyppää Nagoyan koneeseen. Arvatkaa onko Koben konferenssin puhe vielä tehty? Schedule on sit sellanen, että 5 ensimmäistä yötä Kobessa, yksi yö Narassa, sitten yksi yö Hakonessa ja viimeinen yö Nagoyassa. Budjetti kun on tiukka niin kaikki yöt vietetään ryokaneissa. Varaukset on tehty, matkakirjat lainattu, adapteri on, JR-passien voucheri.. Mitähän sitä on unohtunut täysin?

Delft mainos: tänään Teemalta tulee Herzogin ohjaama Nosferatu, jossa pääosassa on maaninen Klaus Kinski. Leffa kuvattiin aikoinaan osittain Delftissä ja aiheutti paikallisen rottaongelman.

Lähtökuoppa

Boarding passi on jo printattu ja huomenna edessä 10000 km. Tässä alhaalla vielä Tornista eilen otettu kuva. Kalanhajuinen sumu puski yllättäen mereltä ja haukkasi stadin. Tämän jälkeen sumu lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Näinkö jopa muutaman oudon merimiehenkin sumun keskellä?

The Fog

Kobe

Japani ei ole muuttunut. Viime marraskuuhun verrattuna sää on vain vaihtunut kuumankosteaan, kaikki muu on onneksi entisellään. Ystävälliset ja avuliaat japanilaiset, ylisiistit paikat, nätit majatalot, bladerunnermaiset kaupunkien keskustat yöllä, ihmisvilinä ja manganekot kaupunkikuvassa (jotkut varustautuineina kissankorvilla ja hameeseen kiinnitetyllä hännälläkin). Kobe-juhla (Kobe matsuri) nähtiin vilaukselta. Paikkoja tuntuu olevan usein vaikea löytää, joskus siinäkin tapauksessa, että on varustautunut kartalla. Legendaarinen (?) Sally’s bar on hukassa. Kenties lopettanut tai vaihtanut nimeä? Kävimme sunnuntaina kaupungin pohjoispuolella Maya-kukkulalla katsomassa kuinka Kansain alueen talot ja pilvenpiirtäjät levittäytyivät mattona horisonttiin asti. Kukkuloilta löydettiin yllättäen myös lampaita, outo yhteensattuma. Laitumille oli rakennettu sveitsiläistyylinen talo, jossa paikalliset kävivät ihastelemassa sellaista eksoottista tuotetta kun juustoa. Mitään suurempia järistyksiä ei ole vielä tuntunut ja eilen yöllä majataloa natisutti lähinnä ukkonen. Sadekausi ei oikein tiedä onko se loppu vai ei.

Konfe

Ai eiks tää ollukaa loma..? Konfe on tällänen keskisuuri, noin 700 osanottajaa ja sponsoreita riittää, fyrkalla on ilmeisesti houkuteltu muutama iso pomokin paikalle. Pidin puheeni ja ny voi vähän relata. Pieni flunanpoikanen on harmittavasti päällä, mutta elkää kertoko kellekää, pistävät vielä karanteeniin. Ulkona sataa kaatamalla.

Hakone

On torstai-ilta ja ollaan ehditty Hakoneen asti. Se on se paikka missä Ringu-filmin tyttö heitetään kaivoon (majatalon telkussa on muuten ikävän paljon kohinaa). Ulkona sataa kuin aisaa. Päivällä pilvet hetken rakoilivat ja käytiin Owakudanin pistävänhajusilla kuumillalähteillä. Köysirata kulki höyryävien rikkikaivosten yli ja hetkellisesti maisema muistutti enemmän Isengardia kuin tätä alueen normaalia mäntymetsä-Japania. Fuji-onnea ei ole vieläkään ollut matalien pilvien takia. Illala pistäydyimme kuumassa rikkipitoisessa kylvyssä, jonka vesi tuli suoraan tulivuorelta. Lisäksi söimme kuumassa lähteessä keitettyjä kananmunia, kurotamagoja, joiden kuori oli rikistä mustunut. Niin terveellisiä, että jokainen syöty muna kuulemma lisää +5 elinvuotta.

Meren ja vuorten välissä puristuksissa oleva Kobe on nyt siis selän takana. Hieman jäi sellainen fiilis, että suhteellisen länsimaisen tyylinen city japanilaiseksi. Nyt kun katselee suuren Hanshin-maanjäristyksen jälkiä vanhoissa valokuvissa nousee hisut pystyyn ku katselee minkänäköistä jälkeä samoilla nurkilla on ollut reilu kymmenen vuotta sitten. Koben Ninomiya ryokan (ニ宮旅館) oli mainio majatalo, paras (ja halvin) tähän mennessä. Suosittelen, jos perinteinen japanilainen majatalo kiinnostaa. Seinät ovat tietenkin paperista niin kuin kaikissa japanilaisissa puutaloissa, joten bileitä ei sinne kannata mennä pitämään. Toissapäivänä oli apea fiilis kun fluna teki suurhyökkäyksen ja kuumetta oli sen verran, että otsallani olisi voinut paistaa japanilaisen okonomiyaki-pizzan. Mietin jo, että mitä sunnuntaisen lennon kanssa tekee, jos mut kuitenkin viskataan jonnekin eristyksiin sikaflunaepäilyn takia. Koin onneksi kuitenkin ihmeparantumisen ja eilen oli taas jo täysi meno päällä Narassa, jossa oltiin kutittelemassa peuroja sarvista ja katottiin muutama temppeli siinä sivussa.

Kelit eivät ole tosiaan olleet parhaimmillaan. Useimmiten on niin kuuma + sellainen ilmankosteus, että olo on kuin kehnossa saunassa. Mutta Pocari Sweat -juoma auttaa ja pitää vauhdin päällä. Monsuunikaan ei näytä loppumisen merkkejä. Kenties seuraava keikka Jaappaniin sit keväällä kun kelit ovat ihmisystävällisempiä (onpas olo nyt toiveikas). Näin takaperin viisaana olisi varmaan ollut viisainta mennä tällä hetkellä monsuunivapaalle Okinawalle, olisi samalla nähnyt (täydellinen?) auringonpimennyskin. Koben korkeuksillakin konferenssi keskeytettiin vartiksi, että päästiin tuijottamaan auringonsirppiä (ei siis  valitettavasti ihan ollut täysi noilla korkeuksilla enää). Jos keli ei parane niin huomenna koukataan Tokion kautta ja mennä Nagoyaan viimeiseksi yöksi ja sitten on aika taas lentää Suomeen, buu.

Konfe meni ilman suurempia yllätyksiä. Paikalla oli taas isoja pamppuja pr-bisneksiensä kanssa, normaalitiedettä sorvaavia tutkijanplanttuja ja sitten tietenkin onnenonkijoita. Hauskimman puheen piti eräs britti (brittienglanti kuulostaa muuten jostain syystä oikein mukavan kuuloiselta), joka koetti saada plakkariinsa ensimmäisen havainnon ilmiöstä X. Data oli jotain vähän mitä sattuu, hyvällä mielikuvituksella siinä tosiaan näki asian X, ne joilla ei ollut mielikuvitusta olivat ilmeisesti pelkästään hämillään. Vieressäni istunut prof. L. M. tuhisi ja mutisi epäuskoisena koko puheen ajan. Puheen jälkeen tuli kysymysten vuoro jolloin ihmeteltiin, että miksi X ei katoa kun varausten liikkuvuus menee nollille. Britti vastasi, että kyllä hän uskoo, että se katoaa vaikka data ei ulotu ihan sinne asti. Koko luentosali repesi. Erkkikin näki, ettei käyrä sai tehdä melkoista akrobatiaa, että menisi nollille.  No ehkä se oli tieteellinen läpimurto ja pian olemme kaikki vakuuttuneita ilmiöstä X, kun koedatasta saadaan kaikki kohina pois. Tai sitten koko juttu oli vaan cräppiä.

Ens lokakuussa aloitan sitten ilmeisesti toisen post-docin Regensburgissa. 1+1 vuotta on tarjottu ja sanoin jo kyllä kiitos. Kolmen maan loukku jatkuu, mutta ehkä pitää ajatella positiivisesti, että duunia ylipäätänsä on näinä vaikeina aikoina tällä alalla. Että Regensburg-Delft väli ei nyt ole niinkään pitkä kuin Lund-Delft. Ja paikkakin vaikutti hyvältä. Hyvää tiedettä. Kaupunki kaunis. Saksa halpa. Tai halvempi kuin Ruotsi. Loistava tekosyy harjoitella saksaa. Vuoret lähellä. Tuopit litrasia. Vaikka en edes juo kaljaa.

Pitkän päivän ilta

Ishiguromainen otsikko siitä, että tää päivä on 30-tuntinen. Aurinko ei laskenut lentojen aikana kertaakaan, ei mennessä eikä tullessa. Mennessä reitti “koukkasi” napapiirin pohjoispuolelta yön aikana. Täällä Museokadulla ihmettelen nyt pöljänä jetlägin kourissa, että kuinka se aika niin nopeasti taas meni. Jetlägin lisäksi vaivaa taas jonkinlainen kaiherrus. Japani tuntuu kotoisalta ja sen harmoniaa, joka ulottaa lonkeronsa joka paikkaan japanilaisessa kulttuurissa ja elämässä, jää aina kaipaamaan. Ehkä japanilaiset näkevät jotain samanlaista Suomessa, vaikkakin hieman eksoottisemmassa muodossa, ja sen takia tungeksivat turisteiksi tänne.

Tulomatkalla näin lentokoneessa Fujin huipun nousevan matalien pilvien yläpuolelle. Koska viimeksi näin Fujin alarinteet yläpilvien alla niin nyt voin kai sitten sanoa, että olen nähnyt yhden kokonaisen Fujin. Matkamuistoiksi tarttui pala Owakudanin tulivuorta, yksi susuwatari, Softbankin hieno Otoosan-viuhka, vino pino Fuji-filmiä (halvalla kun sai Shibuyan Bikkukamerasta), sobaa, junmai-sakea ja matcha-jauhetta jäätelöä varten. Mustat kananmunat, kurotamagot, söin jo pois. Jälkeenpäin luin, että nuo munat ovat kuulemma uskomuksen mukaan niin maagisia, että niillä voi pidentää ikäänsä 7 vuotta/syöty muna. Kuitenkin sanotaan, että enempää kuin kaksi ja puoli munaa ei kannattaisi syödä. Syytä en saanut selville, mutta kenties vaarana on se, että ahnehtiessa ikää karttuu näin enemmän kuin ihmisen luonto sallii ja muuttuisin lopulta undeadiksi? Epäonnekseni mässäilyni riistäytyi käsistä ja hotkaisin kokonaista neljä munaa. Syötyä ei valitettavasti saa syömättömäksi. Jos muutun joskus vaikertelevaksi nosferatuksi niin tiedätte siis nyt syynkin.

Huomenna sit mökille. Ensin pitää hoitaa miljoona asiaa, koska kesäkämpän vuokrasoppari loppuu mökkeilyn aikana.

Bye

Huomenna tiistaina olisi sitten aika vilkuttaa nenäliinalla bye-for-now Suomelle ja suunnata kärryn kokka kohti Delftiä. Sauhu on takapenkin kuskina ja tänään ajattelin poimia metsästä pakastimen täytteeksi mustikoita. Jos joku haluaa kyydin Euroopan suuntaan niin nyt olisi todellinen äkkilähtö tarjolla.

Syksystä on tulossa rankka. Uusi duuni, uusi maa, uusi kieli, perkuleesti ajokilometrejä ja byrokratian rattaiden ruksutusta. The road goes ever on. Ja akut ovat aika tyhjät kiireisen kesän jälkeen.

Cembalon viritystä

Fun fun fun of the autobahn

Tällä kertaa saksien autobaanafilosofia meni sillee, että ajetaan sataaviittäkymppiä pari kilometria, että ehditään ajoissa seisomaan puoli tuntia tietöiden aiheuttamassa ruuhkassa. Navigaattorin TMC ilmoitti kiltisti jo purkautuneet ruuhkat ja missasi kaikki uudet. 36 tuntia ja 1700 kilometriä myöhemmin nyt kuitenkin kotona.

Perjantai

T. singahti kotiin tänään. Mun persahterilihakset alkavat vähitellen toipua grand tourista ja kolmen tunnin lento Damiin kuulosti paratiisilta. T. taas oli kade kun näin saariston lautalta vaikka itse olin tuupertua tylsyyteen sen keikkumisen aikana kun karaoke ja bingokaan eivät napanneet. Keitin Ema datshit T:lle ja väänsin Narasta ostetun matcha-jauheen avulla vihreäteejätskit.

Tässä on nyt tullut tavattua tullin sivuja ja näyttää siltä, että jos tuon Suomesta tuodun kärryn laittaisi Hollannin rekkareihin niin siihen kuluu aikaa tuollaset pari kuukautta ja rahaa palaa isohko nelinumeroinen summa. Ja ennen sitä kaaralla ei kuulemma Hollannissa kirjoilla oleva saa ajaa metriäkään Hollannin sisällä. No ajoin jo, mutta naamioituneena ensin turistiksi ja sitten sipulinmyyjäksi. Fuula toiminnee nyt lomakautena ainakin niin kauan kunnes jää kiinni vaikka väärinparkkeeraamisesta. Vertailun vuoksi Saksassa saa ulkomaan rekistereissä ajaa bilikalla vuoden ja kulut rekisteröimisestä ovat kolminumeroisia. Angloinfosta luin tosin, että net jotka nauttivat Hollannissa 30%:n verotussäännöstä saavat ajaa ulkomaan rekkareissa olevaa autoa, mutta kun tulliin soittaa siellä ei olla kuultukaan asiasta. Mutta tämähän on taas tyypillistä Hollantia. Riippuu päivästä, kellonajasta ja virkamiehestä mitä pajunköyttä virkamiehet puhelimessa syöttävät sillä kertaa. Luultavasti lounaan jälkeen saa kuulla ylioptimistisia stooreja.

Ja sitten eläinuutiset: kesytin valkoisen lampaan Deftse Houtilla. Koska sillä ei ollut kaulassa nimilappua sanottakoon sitä tässä vaikka Innominataksi. Todella kaunis ja varauksettoman utelias luonnoltaan. Täytyy käydä aina juoksulenkkien lomassa tarjoamassa sille tuppo ruohoa. Hesarin mukaan taas joku suomalainen lammas on ollut hurjana ja jouduttiin kiikuttamaan Maijalla takaisin laitumelle. In other developments: BBC:llä oli taas juttu linnuista jotka osaavat taitavasti käyttää työkaluja päästäkseen käsiksi makupaloihin.

Karelia-sarja

Ravistin eilen kehityspurkkia kylppärissä ja flickrissä on nyt muutama kuva Kannaksen keikalta.

Koiran elämää

Laitoin curryn tulelle ja katselin kuvia kahden nätin valkoisen hauvan vaelluksilta. Nämä doggit ovatkin aika sitkeitä sissejä, väitetään, että jos kaikki taitetut korkeusmetrit ynnätään yhteen niin doggit kiertäisivät low-earth orbitilla Maata ympäri. Pitäiskö ostaa tohon Mondeoon sellanen hauvaverkko…

Uutisia Porista

P. ilmoitteli tänään Porista, että tyttönen olisi syntynyt. Onnea vaan sinne! Olisin ny vähän niinku setä x 3.

Moosa

Eilen sain viestin, että kollegani ja kaverini M. oli hukkunut Delftin vieressä olevaan pieneen Delftse Houtin järveen. Olin tavannut hänet viimeksi ennen kuin T:n kanssa lähdimme Suomeen ja silloin hän oli erityisen hyvällä tuulella. Säteillen hän kertoi hyvistä uutisista. Olimme tehneet Deftissä duunia samalle proffalle ja tiesin, että uusi tutkimusaihe oli tuottanut hänelle erityisen paljon duunia. Mutta asiat näyttivät silloin viimein kääntyneen parhain päin ja tulevaisuus näytti valoisalta. Hänen jatko-opinnot olivat loppusuoralla ja väittelypäivä oli jo kiinnitetty syksyksi. Tämän jälkeen hän aikoi palata kotimaahansa perheensä luo. Tuntuu nyt lähes epätodelliselta, että hän on yht’äkkiä poissa. Kukaan ei vielä tiedä tarkkaan mitä oikeastaan tapahtui viikonloppuna, mutta itsekin olin siinä luulossa, että se perheiden suosiossa oleva pieni järvi ei ole edes syvä. Nyt kun Delftissä olen käväisen huomenna kirjoittamassa osanottoni hänen perheelleen lähetettävään kirjaan.

Muistotilaisuus

Persialainen tapa on, että muistotilaisuuksia järjestetään 3, 7 ja 40 päivää kuoleman jälkeen. Virallinen suruaika päättyy 40 päivän jälkeen. Eilen oli Moosan (nimi on persialainen muoto Mooseksesta) seisemännen päivän muistotilaisuus yliopistolla. Tämän blogin lukijoista ei varmaan kukaan nähnyt häntä, mutta hän oli yksi niitä henkilöitä, jonka olisin mielelläni esitellyt teille. Hän oli hyvin kohtelias, luotettava, iloinen, vieraanvarainen, vilpitön ja rehellinen. Kaikki pitivät hänestä. M. oli erinomainen fyysikko ja oli siis valmistautumassa väitöstilaisuuteensa, alta kolmikymppisenä.

M. oli niitä ihmisiä, joille uskonto oli tärkeä ja hän otti sen myös vakavasti. Islaminusko oli M:lle myös moraalinen valinta ja oli tavallaan kunnioitettavaa miten hän piti kiinni tärkeiksi katsomistaan asioista vaikka Hollannissa olisi ollut hyvin helppoa luisua maallistuneeksi. M. selitti meille kaikki uskontonsa ja kulttuurinsa yksityiskohdat ja vastasi kärsivällisesti kaikkiin pöljiinkin kysymyksiin, kuten saako syödä ollenkaan jos koko Ramadanin aikana aurinko ei laske. M:n moraalikoodi aiheutti pieniä logistisia uudelleenjärjestelyitä muun muassa juhlien yhteyksissä. Koska M. ei saanut olla juhlissa, missä alkoholia nautitaan oltiin sovittu, että juhlat alkavat ilman alkoholia ja tietyllä kellonlyömällä tarjoilu aloitettiin. M. lähti silloin ystäviensä kanssa omille jatkoille. Jotkut nurkuivat aluksi, mutta vähitellen järjestelyt muuttuivat automaattisiksi ja kaikki ymmärsivät, että kenenkään ei tarvinnut tehdä suurtakaan kompromissia. Retkillä tauot oli helppo järjestää niin, että M. sai mattonsa aina johonkin nurkkaan säädetyn monta kertaa päivässä. Mutta kovin paljon hänen harrastuksensa ja vapaa-ajan vietto ei muuten eronnut meistä muistakaan. Amelandin retkellä ensikertalainen M. kepitti kaikki meidät länkkärit selvin numeroin golfissa.

Vaikka M. oli konservatiivinen ei hänessä ollut mitään sellaista stereotyyppistä arroganssia, mikä joskus liitetään konservatiivisiin islaminuskoisiin. Kerran kollegojen kanssa puhuttiin uskonnoista ja hollantilainen W. sanoi, että hän ajattelee, että Jumalaa ei ole olemassa. M. lähti silloin ryminällä paikalta. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin ja oli pahoillaan, mutta selitti, että hän ei saanut olla paikassa missä Jumala kielletään. Näin hänen äitinsä viime vuonna ja koetin kätellä häntä (faux pas), mutta M. vain nauroi ja sanoi, että sorry, meillä ei ole tapana. Hänen proffansa sanoi muistopuheessaan, että M:ssä islam menettää yhden parhaimmista suurlähettiläistänsä länsimaissa.

M. ei sentään niellyt tyynenä kaikkea sitä töykeyttä ja vihamielisyyttäkin, mitä ennakkoluulot joskus aiheuttavat. Kun M. joutui kansalaisuutensa takia Japanin tullissa epämiellyttävään erityistarkastukseen hän sanoi happamana, että miksi he eivät tee erityistarkastusta kaikkille amerikkalaisille, jotka sentään ovat atomipommittaneet Japania kahdesti toisin kuin Iran. Kerran pelkäsimme duunissa jo katastrofia kun M. sijoitettiin samaan huoneeseen yhtä konservatiivisen israelilaisen post-docin kanssa. Parin kuukauden jälkeen he kuitenkin totesivat, että hehän tulevat paljon paremmin toimeen kuin heidän hallituksensa.

Tavoista hieman poiketen M. haudataan kotimaassaan, jonne hän halusi kovasti palata opintojensa jälkeen.

Ypres

Käväistiin Belgiassa alkuviikosta tarkoituksena ostaa munkeilta kaljaa, mutta kun päästiin perille ja oltiin jonottamassa tiskille niin heidät varastot loppuivatkin nenän edessä ja jäätiin nuolemaan näppejämme. Ajateltiin kuitenkin, että ei me tänne asti tultu vaan kääntymään ja katsottiin karttaa, että mitä olisi lähimaastossa. Ypres oli aivan kulman takana ja kun kerran Hiroshimassa ja Theresienstadissakin oltiin käväisty niin päätettiin, että miksei mentäisi katsomaan mitä uutta länsirintamalta.

Ypres on pieni kaunis kaupunki, joka oli I maailmansodan Flanderin taisteluiden keskipisteessä ja tuhoutui lähes täysin. Taistelut olivat verisiä, koska brittijoukot olivat pahassa pussissa “puolimotissa”, joka päätettiin murtaa suurhyökkäyksillä. Ypresin taisteluissa otettiin käyttöön sinappikaasu ja Passchendaelin kylän taistelu 1917 on taas surullisenkuuluisa mudasta, sateesta ja piikkilangasta, jossa brittien hyökkäys eteni keskimääräisellä vauhdilla 20000 kuollutta/kilometri. Saksalaisten puolella taisteli mm. muudan A. Hitler.

Ajattelin, että miltä tuntuisi elää kaupungissa, joka lähinnä assosioidaan mielettömään teurastukseen ja taisteluihin, joissa kuoli noin miljoona nuorta miestä. Britit pyhiinvaeltavat yhä tänne tutustumaan paikkaan jossa heidän isoisänsä kaatuivat. Heille löytyy fish&chips ravintoloita ja matkamuistomyymälöistä voi ostaa itselleen vaikka aidon Vickersin konekiväärin. Kirjakaupoista pystyi ostamaan reproja sodanaikaisesta etulinjan “Wipers times” lehdestä (sis. mm. sääennusteita: “klo viidestä klo yhteentoista sumua, sitten itätuulta ja pakkasta klo kahteen iltapäivällä, tämän jälkeen kloorikaasupilviä iltaan asti”). Erään kaupan ovessa on muistokirjoitus viimeiselle Ypresin brittiveteraani, Harry Patchille, joka kuoli tänä vuonna. Pääkadulla on Menin gate memorial, johon on kaiverrettu 54000 brittisotilaan nimet, joita ei koskaan löydetty (lukua voi verrata siihen, että Talvisodassa kuoli 25000 suomalaista). Osa meni liian pieniksi palasiksi, osa hukkui elävältä eturintaman mutaan. Eräässä seppeleessä oli muistokirjoitus “Isoisäni N. N. muistolle, jota en koskaan tuntenut, mutta jonka nimen perin”.

Eiköhän tästä reissusta opittu se tärkein opetus mitä matkailusta saa irti. Ei se, että ihmiset olisivat niin erilaisia eri maissa vaan se, että ihmiset ovat piru vie aivan samanlaisia joka puolella maailmaa.

Juoksemisesta, osa II

[Takaisin on-line roadtripin jälkeen. Siitä myöhemmin, tässä ensin muuta joutavaa hölinää.]

Käväistiin Keski-Euroopan turneella maassa nimeltä Chamonix (maakoodi CHX) ja huomattiin, että siellä oli käynnistymässä Ultra Trail du Mt. Blanc. Käytännössä tämä on neljä maratonia vuoristossa, 166 km vaakatasossa ja 10 km pystysuunnassa. Parhaimmilla juoksijoilla tämän hölköttely vie noin 20 tuntia ja 46 tunnin kohdalla toimitsijat pakkaavat kamppeensa ja lähtevät kotiin. Paikalle odotettiin 2300 juoksijaa. Itse en osallistunut, mutta kuitenkin ajattelin ottaa pienen maistiaisen tuosta ultramaratoonareiden katkerasta kalkista ja juoksin hieman keskivuoristossa.

Aikaisemmmassa artsussa kun kirjotin juoksemisesta mainitsin vuosi sitten hra Marsignylta saamani ohjeen kunnon parantamiseksi: tärkeintä ei ole se kuinka paljon juoksee vaakasuunnassa vaan kuinka monta korkeusmetriä joutuu juoksemaan. Ja kuinka korkealla. Hän ehdotti, että juoksen Chamossa laaksosta ylös Plan de l’Aiguille’n tasangolle 2300 m korkeudelle, josta voi ottaa köysiratakabiinin takaisin laaksoon. Marsigny on pätevä veikko ja sikamaisen hyvässä kunnossa itse, joten pitihän tätä kokeilla. Siis periaatteessahan tämä treeniresepti ei ole mitään muuta kuin veridouppaajien vanhan kunnon “alppimajatreenin” sovellus, mutta kun jolkottelee ihan harrastuksen vuoksi niin kukaan ei ole diskaamassa liian korkean hemo(globiinin)n vuoksi. Ja koska mun globiinit ovat yleensä siinä alarajan tuntuvilla, että juuri ja juuri pääsen luovuttamaan verta, niin ei liene edes vaaraa, että vereni paakkuuntuisi ja tuupertuisin lenkin jälkeen Rue Paccardin The Pubissa tuopin äärellä.

Varustautuneena kepeillä ja pullolla ion-replacement sporttijuomaa (hikoilen lenkillä yleensä kuin lehmän turpa helteellä) lähdin sitten lyllertämään laaksosta le Grand Bois’n kautta 1300 metriä korkeammalla häämöttävää Plania kohden. Ajoittain polku on niin jyrkkä, että eihän sitä rämpimistä juoksemiseksi voi mun kohdalla kutsua edes puolta ajasta, mutta mitä sitten. Tunti ja neljäkymmentä minsaa myöhemmin olin ylhäällä terdellä T.:n kanssa. Ja sen jälkeen maksoin 18 egee, että pääsin cancelloimaan kovalla duunilla saavutetun korkeuden kabiinilla humps vaan, mikä otettakoon buddhalaisen filosofian pikakurssina kaiken katoavaisuudesta, ennemmin kuin myöhemmin.

Mutta täytyy kyllä sanoa, että toimii! Polku oli hyväkuntoinen ja suurelta osin puiden varjossa, joten sitä oli ilo jolkotella ylös. Polun jyrkkyys pakottaa juoksemaan hitaammin, joten nivelille ja sidekudoksille tämä on säästeliästä. Lihakset saavat juuri niin paljon rasitusta kuin vain kehtaa vääntää kaasuhanaa (liikaa ei kannata ettei piiputa puolimatkassa yksin rinteessä). Sauvojen takia yläruumiskin saa osansa treenistä. Keskivuoristossa ilma on viileän raikasta ja maisemissa ei ole moittimista. Lisäksi kabiinin käyttö poistaa tylsimmän, turhimman ja nivelien kannalta tuhoisamman osuuden, eli alastulon.

Nyt kun olen kotona Hollannissa taas täällä meren pinnan tason alapuolella niin huomaan kyllä, että treeni teki tehtävänsä. Kunto on selvästi parempi, ainakin sen viikon tai kaksi mikä menee siinä, että kroppa huomaakin tulleensa petetyksi ja resetoi kaiken entiselleen. Tasaisella kun taas juoksen niin huomaan, että treeni tuntuu enemmän sidekudoksissa kuin lihaksissa. Arvioitu aika seuraavaan rasitusvammaan lienee noin pari kuukautta. Eli nyt vain etsimään sitä kilometristä vuorta täältä Hollannista, jolla voi treenata ilman pakokaasupilviä ja missä astmat ja allergiat eivät vaivaa. Not.

Kesän satoa

Lämpötilat laskevat tasaisesti. Nyt on ollut vielä 25 mutta sen jälkeen ennuste povaa alle kahtakymmentä ja kylmiä öitä. Lämmitystä ei olla vielä laitettu päälle merkkaamaan “termisen syksyn” alkua, mutta kohta alkaa olla aika pistää lappu kesän luukulle. Tässä jotain kuvia kesän matkoilta.

Hanshin megalopolis.

Japanissa konfen lomassa käytiin mm. Maya-kukkulalla (n. 700 m), josta näkyi koko Hanshin alue, eli Osakan ja Koben alue. Kuvassa Osakan pilvenpiirtäjät vasemmalla horisontissa, Osakan lahti keskellä ja Kobe oikealla. (Ison kuvan voi ladata täältä) Vastaavaa näkymää yöllä kutsutaan jostain syystä 10 miljoonan taalan näkymäksi. Ei valitettavasti jääty yöksi kukkulalle ja rahat jäivät saamatta.

Kobessa näkyi melkeen täydellinen auringonpimennys. Me fyysikot tietenkin katsoimme sitä asiaankuuluvasti digikamerat silmien suojina niin kuin kuvasta näkyy.

Tuli sit hankittua sellanen asia kuin auto, lähinnä helpottamaan syksyistä suhaamista Regensburgin ja Delftin välillä. Käytiin kokeilemassa kärryä pienellä puolentoistaviikon matkalla ympäri Keski-Eurooppaa. Ja kun kaaroihin ei itsellä liity kovasti sellasta coolin jutun haloa niin tuli todettua, että murheenkryynihän se on parkkimaksujen, sakkojen, korkean bensan hinnan, peppua kuluttavien ajomatkojen yms. takia. Ruuhka on hollanniksi file, saksaksi stau ja ranskaksi bouchon. Pisimmässä ruuhkassa taidettiin seistä pitkälti yli tunnin eikä se ollut vielä mitään Keski-Euroopan mittapuussa. Ihmiset eivät viritelleet pallogrillejä ulos autobaanalle ja alkaneet heitellä frisbeetä ajan tappamiseksi. Navigaattori ohjasi yhden ruuhkan ohi kun saimme sen kautta tietää, että tie oli tukossa kun tankkiauto oli kaatunut motarille ja oli räjähdysvaara.

Porta Praetorian jämät

Ajettiin aluksi Regensburgiin. Mun piti hoitaa vähän paperisotaa uuden duunin takia ja T. halusi katsastaa kaupunkia. Kun on tottunut, että wanha on Suomen mittapuussa esim. jotain 1800-luvulta ja 1700-luku on melkein kuin kivikausi niin Regensburgissa tulee sellainen olo, että aika onkin vähän syvempi kuilu. Keskustassa on Marcus Aureliuksen italiaisen legioonan linnoituksen pääportin (Porta Praetorian) jäänteet 2. vuosisadalta. Jykevä kivisilta Tonavan yli on 1100-luvulta. Rapistuva betoninen yliopisto taas 1960-luvulta.

Innsbruck on elokuussa melkeen italialainen kaupunki, kun puolet Italiaa tulee lomille Innsbruckiin ja innsbruckilaiset sitten vastaavasti pakenevat tätä ryntäystä Italian aurinkorannoille. Vanha kaupunki oli mukava ja Mozartin kuulat halpoja. Kaupungin iso nimi on Pyhän Roomalaisen keisarikunnan Maximilian I, joka hallitsi Hollantiin asti ulottuvaa keisarikuntaansa Innsbruckista käsin noin vuonna 1490. Hän päällysti nykyisen turistirysän keskipisteessä olevan hallintotalonsa parvekkeen kultatiilillä vuonna 1500.

Mietittiin ennen matkaa, että voiko lomakaudella Keski-Eurooppaan mennä ilman hotellivarauksia, mutta missään vaiheessa ei oikein ollut tilannetta, missä olisi ollut vaikea löytää hotla, varsinkin kun auton kanssa pystyy ajamaan vähän kaupunkien ulkopuolelle etsimään halpoja paikkoja. Chamonixissa tuli pieni ongelma kun koko kaupunki oli täynnä Ultra-trail du Mt. Blancin takia ja jouduttiin majoittumaan parin kilometrin päähän Les Prazin kylään. Lisäksi Zinalin pienen kylän kaikki hotellit olivat joogit valloittaneet joten piti lähteä alta pois kahden yön jälkeen. Kenties taantuma on vaikuttanut ihmisten matkailuun tai sitten oikeasti matkaan voi lähteä sillä asenteella, että mennään seuraavaan paikkaan sit kun jaksetaan.

Ei hullummat näkymät partsilta.

Menaggion läheltä saatiin Room with a view kukkulan laelta, josta vihreä Como-järvi näkyi. Hotlassa ymmärrettiin englantia ja puhuttiin italiaa, mä taas ymmärsin tarpeeksi italiaa ja puhuin englantia. Näin se asiointi käy. Kaupunki oli hyvin italialaisenoloinen ja yön pimentyessä katseltiin kuinka vastarannan vuorikyliin syttyneet valot kelluivat  kuin avaruudessa.

Sauhu italiaanona.

Sorruin syömään taas bresaolaa (se määriteltäköön tästä lähtien vihannekseksi) ja läheisestä supermarketista ostettiin syksyn varalle 9 litraa Lemonsodaa. Menaggiosta ajettiin Sveitsin puolelle St Gotthardin solan kautta.

Alpeilla sää voi muuttua kun kulkee kilometrin verran. Ajoimme Urin kantonista Furka-solaan (2483 m) hernerokkasumussa ja vesisateessa ja ohitimme litimärkiä pyöräilijöitä, joita kävi vähä sääliks. Kuitenkin heti kun pääsimme solan yli Valaisen kantonin puolelle alkoikin aurinko paistaa.

Spot the train. Höyryjuna Rhonen laaksossa.

Pilvet pursuivat solasta laaksoa kohden, mutta hajosivat heti korkeammassa ilmanpaineessa ja kuivemmassa ilmassa niin, että solasta jäi törröttämään vain kielen muotoinen pilvi.

Quo vadis?

Fillaroitsijoidenkin ilmeet näyttivät kirkastuvan kun säätila yllättäen parani ja heillä oli edessä vaihteeksi 20 km jyrkkää alamäkeä.

Olin ajanut viimeksi Furka-solan polkupyörällä vuonna 1997, mutta nyt kun vanha ei enää jaksa (?) on köröteltävä autolla. Osoittautui, että yö legendaarisessa hotelli Belvederessä (2300 m korkeudessa) Rhone-jäätikön reunalla ei pistänyt matkakassaa ihan risaiseksi, joten päätimme jäädä yöksi korkealle. Sesonki on hotellilla aika lyhyt. Lumen takia Furka-sola on auki vain kesäkuun puolivälistä syyskuun loppuun ja lopun aikaa Urin kantoniin pääsee Valaisista vain tunnelijunalla. Rhone-jäätikkö oli kutistunut ilmastonmuutoksen takia roimasti sitten viime näkemältä. 12 vuotta sitten kun otin valokuvan samasta jäätiköstä niin se vyöryi hyvän matkaa alas jyrkänteen reunan yli, mutta tänä vuonna terminaali oli jyrkänteen yläpuoleisella tasangolla, johon oli sulamisvesistä muodostunut pieni järvi. Kun katselelee jotain vanhoja valokuvia sadan vuoden takaa jäätikkö valuu alas 1700 metriin eikä jää tuohon nykyiseen 2300 metriin. Mutta on aivan eri asia palata samaan paikkaan 12 vuotta myöhemmin (oikestaan se tuntuu vain “muutamalta vuodelta”) ja huomata aivan silmien edessä ilmastonmuutoksen vaikutus muunakin kuin epämääräisinä lukuina jossain paperilla.

Rhone-jäätikkö illansuussa

Jos ilmasto lämpenee nykyistä tahtia tämäkin kaunis jäätikkö häviää kokonaan muutaman sadan vuoden kuluttua.

Yö oli kylmä ja tähtikirkas. Linnunrata näkyi selkeästi. Tämä on vasta toinen kerta kuin olen sen nähnyt. Jossain Italian puolella vuoria joskus silloin tällöin välähteli kaukainen ukkonen. Laaksossa liikkuvien autojen ajovalot maalasivat vuortenseinämiä ja muutama lepakko lensi ikkunan ohi. T. bongasti kolme tähdenlentoa (You may wish for an object. –More– For what do you wish?). Ilma on vähän harvempaa noin korkealla, mutta nukuin kuin tukki ja olo oli kevyt kun mitkään allergiat tai astmaoireetkaan eivät vaivaa vuoristossa.

Aamulla Weisshorn-vuoren huippu häämötti 4505 m korkeudessa noin 50 kilometrin päässä. Tuo vuori on minusta Alppien kaunein: terävä, valkoinen ja symmetrinen pyramidi, jonka rinteet muinaiset jäätiköt ovat hioneet sileiksi. Lisäksi se kepittää paljon tunnetumman Matterhornin korkeudessa. Kun samaan valokuvaan tunkee molemmat vuoret niin Matterhorn vaikuttaa laihalta ja rupuselta kivikasalta massiivisen ja matemaattisen puhtaan Weisshornin rinnalla. Isot pojat sanoo, että hienoin reitti ylös on kuulemma pohjoisharjannetta myöten (grade AD+/III).

Matterhorn (nyppylä vasemmalla, 4478 m) ja Weisshorn (keskellä, 4505 m).

63 riippuliitäjää, jos en väärin laskenut.

Fieschin kylästä otettiin köysirata Eggishornille noin kolmen kilometrin korkeuteen ja katseltiin Alppien pisintä jäätikköä, 26 kilometriä pitkää Aletschia.

Aletsch-jäätikkö.

Hilpeyttä herätti se, kun huomasin, että meille jaetun Aletschin alueen matkailuesitteen etusivulle oli läntätty kuva, jonka olin ottanut vuonna 1999 ja laittanut joskus webiin. Tosin tämänlainen kuvan pölliminen kaupalliseen tarkoitukseen on minusta aika härskiä, joten olisi varmaan syytä lähettää lasku perään Radio Rotu Oberwallisille. Leirintäalueen lähellä oli riippuliitäjien laskeutumisalue. T. huomasi, että eräältä liitäjältä meni laskeutuminen vähän pitkäksi ja hän ajautui suoraan sikolättiin, jossa iloisena vikisevät siat ravasivat hänen luo luultavasti ajatellen, että ruoka tuleekin tänään ylhäältä.

Fieschissä nukuttiin leirintäalueella pienessä teltassa ja seuraavat kaksi päivää oltiin pienessä Zinalin kylässä (210 asukasta ja 10 kertainen määrä turisteja). Paikka oli tosiaan täynnä joogaajia, jonku konfen takia. Kadulla tuli vastaan länsigöötanmaanpystykorva ja lisäksi hieno valkoinen pystykorva (Berger Blanc Suisse), joka vaikutti niin mukavalta, että sellaisia voisi ottaa pari omiinkin nurkkiin. Zinalin jälkeen käväistiin vielä Chamonixissa (ks. edellinen postaus). T halusi käydä patikoimassa Albert 1er vuorimajalle Chardonnet’n juurelle, jossa olimme käväisseet viime vuonna.

Tästä kuvasta tuli deja-vu fiilis.

Vanha Albert 1er maja. Aiguille du Chardonnet vasemmalla.

Lopuksi_ajettiin Vogeesien yli Luxemburgiin vierailulle sinne juuri muuttaneiden M:n ja X:n luo.

Kun palattiin kotiin törmäsin naapuriin rappukäytävässä ja hän ihmetteli, että missä me ollaan oltu ku meitä ei ole koko kesänä näkynyt. No selitin, että 7 viikkoa ensin Suomessa ja sitten viikko Japanissa ja vähän Keski-Euroopassaki… Naapuri ei oikein ymmärtäny: “Häh? Mitä vikaa Delftissä muka on?”

Edit: Kusti oli myös polkenut loman aikana ja tuonut RIKEN:iltä kirjeen, että olen reservissä foreign postdoctoral fellow paikkaan. No, duunii on jo toisaalla.. eikä se Saitama olisi välttämättä tehnyt kenenkään elämää onnellisemmaksi. Mutta kuka tietää. Nykyinenkin skenario seuraavaksi pariksi vuodeksi on syvältä ja poikittain.

Delft. Ihan kiva.

Picked up for you, vko 37/2009

Pomo lähetti kasan julkaisuja, joita lukea ennen kuin duunit alkavat ens kuussa. Ei napannu, joten sijaistoimintona kaivoin teille muutaman täpän:

• Hubble on taas ylhäällä! Remppauskeikan jälkeen putki on ollut testauksessa ja kalibraatiossa, ja nyt on julkaistu kasa testikuvia.
• Useat tutkijat väittävät nykyään, että päästökaupat ja hiilidioksidiverot ovat vain pientä nysväystä, jotka eivät juurikaan pysty rajoittamaan hiilidioksidipäästöjä vaan ohjaavat ilmastonmuutoskeskustelua vain vaarallisesti väärille urille. Periaatteessa olen samaa mieltä siinä, että mm. poliittisista syistä riittävä vähennys hiilidioksidipäästöissä on lähestulkoon mahdottomuus nykytekniikalla. Vastikään Kiina ilmoitti, ettei hiilidioksipäästöjä leikata, koska Kiinalla on oikeus samoihin hiilidioksipäästöihin per capita kuin länsimaat. Tähän länkkäri ei tietenkään voi sanoa paljon mitään poikittaista ilman, että muuttuisi tekopyhäksi moralistiksi. Royal Society on tehnyt tutkimuksen mahdollisuuksista vaikuttaa Maan lämpötasapainoon suoraan teknisillä menetelmillä riippumatta siitä, kuinka paljon hiilidioksidia on ilmassa. Useat ideat ovat riskialttiita, mutta jotkut niistä saattavat toimia ja olla kokonaishinnaltaan suhteellisen halpoja. Ehkä. Menetelmälistalla on mm. idea suihkuttaa pilviin pieniä merisuolakiteitä, jotka tekisivät pilvistä valkoisempia ja siten heijastaisivat suuremman osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen. Käytännössä tämä siis tarkoittaa, että koko maapallon (keskimääräistä) albedoa voitaisiin muuttaa tuosta nykyisestä 0.367:stä korkeammaksi. Visioissa on 2000 tuulivoimalla kulkevaa alusta, jotka ruiskuttavat pilviin suolakiteitä. Jos tutkimus vahvistaa idean toimivuuden voi sillä ehkä ostaa (globaalissa mittakaavassa) pikkurahalla muutama vuosi lisäaikaa ihmiskunnalle keksiä joku muu halpa energianlähde fossiilisten polttoaineiden tilalle. Jos fossiilisten polttaminen jatkuu laajamittaisena niin ihmiskunnan tulevaisuudenennuste on kehno. Sorry, näin se vaan näyttää olevan nykykäsityksen valossa.
• Sikaflunaepidemia jyllää ja tauti on useimmilla lievä, mutta jotkut nuoret ja hyväkuntoisetkin joutuvat teholle kun virus tuhoaa kehkojen hapenottokyvyn. Miksi näin valtava ero? Newscientist raportoi, että alustavat tutkimukset viittaavat siihen, että eräs mutaatio immuunisysteemiin vaikuttavassa HLA geenissä olisi yhteydessä H1N1:n ärhäkkyyteen. Kyseinen geenivariaatio on SNP rs9264942, jonka on huomattu vaikuttavan myös HIV-vastustuskykyyn. Piti tietenkin heti tsekkata oman rs9264942:n status tietokannasta ja näyttäis siltä, että ei tarvikaan hamstraa tamifluuta ja hernerokkapurkkeja kaappiin ja linnoittautua tussarin kanssa sisälle epidemian riehuessa.
• Viime viikolla Naturessa oli mielenkiintoinen katsaus dynaamisten systeemien teoriaan, joka käsitteli tapoja tunnistaa milloin joku systeemi on lähellä kriittistä (joskus katastrofaalista) keikauspistettä. Luonnossa on paljon muutoksia, jotka eivät tapahdu vähitellen vaan enemmän tai vähemmän yht’äkkiä. Esimerkkejä on pilvin pimein: ekosysteemin jonkun osan romahtaminen, epileptikon grand mal kohtaus, merivirtojen suuntien muutokset, pörssiromahdukset, geologisten aikakausien vaihtuminen yms. Nämä ilmiöt ovat kuin kiikkulautoja. Jokainen pikkusena kiikkulaudalla leikkinyt tietää, että jos 20 kilonen A ja 30 kilonen B menevät kiikkulaudalle (yhtä pitkän matkan päähän keskipisteestä) niin A jää ylös killumaan ja B on maassa. Jos A:lle annetaan reppuun 5 kiloa omenia niin tilanne on yhä sama. Mutta jos A:lle annetaan 11 kilon lasti niin lauta keikahtaakin toiseen asentoon. Fysiikka käsitelee myös samanlaisia ilmiöitä, joita usein kutsutaan faasitransitioiksi, kuten vaikka veden jäätyminen tai magneettinen järjestäytyminen. Faasitransitioiden teoria on hyvin tunnettu ja sopusoinnussa kokeiden kanssa, joten joku voisi väittää, että siirretään sieltä teoria myös geologisiin ja biologisiin systeemeihin. Mutta valitettavasti asia ei ole niin yksinkertainen. Jälkimmäiset systeemit ovat yleensä niin monimutkaisia, että niitä on hankala tarkasti mallintaa eikä siten tiedetä esimerkiksi vaihtuuko Golf virran suunta ilmastomuutoksen takia huomenna, sadan vuoden kuluttua vaiko ei koskaan. Eli, jos kiikkulaudan tapauksessa emme tiedä A:n ja B:n painoja niin kuinka tiedämme onko lauta lähellä keikahtamispistettä? Epileptikoilla on joskus koiria, jotka osaavat ennustaa kohtauksia jostain varhaisista vaaran merkeistä, mutta mistä ne sen tietävät? Naturen artsu antaa joitakin yleisiä teoreettisia kriteereitä miten havaita lähestyykö systeemi keikahtamispistettä, jolloin vaara ja vahinko voidaan kenties välttää. Eräs kriteeri on, että systeemi keikauspisteen lähellä alkaa toipumaan hyvin hitaasti häiriöistä (“critical slowing down”). Kiikkulaudan tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että jos A:n ja B:n painoero on iso niin ei auta vaikka A kuinka yrittäisi hyppiä ja pomppia siellä toisessa päässä lautaa. Kiikkulauta ei pahemmin liikahdakaan. Mutta kun A:lla alkaa olemaan tarpeeksi omenoita repussa ja lähestytään keikahduspistettä kiikkulauta alkaakin aluksi vaappua hitaasti ylös alas ja vasta sitten kippaa toiseen ääriasentoon. Eli jos vaikka jonkun ekologisen systeemin korjautuminen pienistä häiriöistä alkaa viemään kovasti aikaa pitäisi hälytyskellojen alkaa soida. Toinen vaaran merkki on artsun mukaan välkkyminen (“flickering”) eli tasapainostaan poissa oleva systeemi voi heilahtaa hetkellisesti toiseen ääritilaan, kuten keikahtamispistettä lähellä oleva kiikkulauta voi heilahtaa hetkellisesti ylös asti jos A+9 kiloa omppuja oikein pomppivat toisessa päässä lautaa. Kenties epileptikoiden koirat osaavat automaagisesti havaita jotain vastaavaa kohtauksen lähestyessä, who knows. Naturen papru esittelee melko ison kasan menetelmiä, joiden näppärä käyttäminen voi antaa ihmiskunnalle yhden sun toisenkin varoituksen onko joku shit happening on lähellä.

Picked up for you, vko 39/2009

• Marsissa on havaittu paljon vettä kiinteässä olomuodossa, se on jo vanha juttu, mutta että Kuussakin vettä? Näin väitetään juuri Sciencessä julkaistussa jutussa, joka pohjautuu useiden luotaimien havaintoihin. Tarkemmin sanoen kysymyksessä ei ole ihan juoksevaa vettä tai edes jäätä vaan vesimolekyylejä kuun tomussa. Arvioidaan, että tomun pintakerroksessa vettä olisi vähän vajaa kilo per tonni kuutomua ja että vesimolekyylejä syntyisi aurinkotuulen protonien vuorovaikutuksesta mineraalien kanssa. Nasan kuuhullut ovat innoissaan ja sanovat löydön vahvistavan Nasan suurta Kosmista Visiota palata miehitetyin lennoin Kuuhun. Astronautti kun voisi ehkä Mooseksen tavoin puristaa kuukivestä juomavettä tai molekyyleistä voisi prosessoida polttoainetta voimanlähteeseen. Itse olisin vielä aika skeptinen löydön käyttökelpoisuudesta näissä sovelluksissa. Ensinnäkin kukaan ei tiedä ovatko vesimolekyylit erotettavissa helposti tomusta. Ei myöskään tiedetä kuinka paksulti näitä molekyylejä on tomukerroksessa ja kuinka stabiileja vesimolekyylit ylipäätänsä ovat Kuussa, jossa ei ole ollenkaan kaasukehää. Tähän saakka käytetyt spektrometrit voivat mitata vesipitoisuutta tosin vain parin millin paksuisesta pintakerroksesta. Jos vettä ei ole syvemmällä niin astronautit joutuisivat keräämään jalkapallokentällisen tomua, että saisivat siitä puristettua muutaman litran vettä. Myöhemmin ensi kuussa Nasa törmäyttää luotaimen johonkin Kuun napa-alueen kraateriin, joka on Kuun asennon takia pysyvästi varjossa. Pöllähtäneestä pölypilvestä pyritään mittaamaan vesipitoisuus syvemmällä Kuun tomukerroksen alta. Saas nährä miten käy.
• Pari MIT:n opiskelijaa keksivät pienen harrastuksen : he lennättivät digikameraa sääilmapallossa 30 km korkeuteen (eli “melkeen avaruuteen”) ja ottivat kuvia stratosfääristä käsin. Koko projekti toteutettiin opiskelijabudjetilla noin $150 (100 euroo). Näiltä kundeilta ei keinot lopu ihan heti kesken. He ostivat halvan Canonin Powershot digikameran, standardin sääilmapallon ja gps:llä varustetun luurin, jonka he ohjelmoivat lähettämään pallon paikkatiedot tekstareina. Kamera oli säädetty ottamaan kuvia 5 sekunnin välein. Kun sääilmapallo puhkesi harvassa ilmakehässä gps:n tiedoilla he pystyivät paikallistamaan laskuvarjon varassa tippuneen kameran. 30 kilsan korkeudessa on tietenkin aika kalsa, mutta kamera pidettiin toimintakuntoisena sanomalehtipaperin ja tavallisten supermarketista ostettavien kemiallisesti lämpenevien ihonlämmittimien avulla. Kenties tässä idea viikonloppupuhteiksi, jos autotallissa on tyhjää tilaa ja uskaltaa lähettää Canoninsa pienelle kuvauskeikalle? Jos tulee ongelmia projektin kanssa niin opiskelijat ovat luvanneet vastaa spostikyssäreihin – jos labratöiltään ehtivät. Webisivun responssista päätellen sääilmapallot loppuvat kohta maailmasta
• Englannissa Staffordshiressä on tehty merkittävä arkeologinen löytö anglosaksiselta ajalta. Viime kesänä eräälä maatilalla metallinpaljastimen kanssa heilunut paikallinen ukko löysi aarrekätkön, joka koostuu yli 1500 kulta- ja hopeaesineestä. Uutinen julkistettiin eilen lehdistölle. Roomalaisvallan ja normannien saapumisen välillä v. 1066 Englantia hallitsivat anglosaksit, nykyisestä Pohjois-Saksasta tulleet germaaniheimot. Legendan mukaan kuningas Arthur johti keltteihin kuuluvien brittien muodostaman alkuperäiskansan vastarintaa 500-luvulla saksimiehittäjiä vastaan, mutta lopulta maa oli anglosaksien hallitsema. Anglosakseilla ei ollut keskushallintoa ja maa oli jakautunut alueellisten ruhtinaiden johtamiin seitsemään kuningaskuntaan (Wessex, East Anglia, Mercia, Northumbria, Kent, Sussex ja Essex) ja nämä olivat vielä jakaantuneet sisäisesti eri heimojen kesken. Kuningaskunnat olivat lähes alati sodassa keskenään tuona Pimeänä Aikana, josta on säilynyt vain vähän muinaisjäänteitä. Kuninkaiden hoveissa ylimystö oli kuitenkin koulutettua, käsityöläisten taidot olivat eurooppalaisellakin mittakaavalla korkealla ja Beowulfin kaltaiset kirjalliset mestariteokset saivat päivänvalon. Tuona aikana, joskus 600-luvulla, Mercian kuningaskunnassa joku hallitsija oli voittoisa sotaretkillään ja sai suuren määrän kultaa ja kalleuksia saaliikseen. Aarteet uhrattiin jollekin pakanajumalalle – tai sitten sotaonni kääntyi ja sotasaalis piiloitettiin maahan nykyisessä Staffordshiren maakunnassa. Joka tapauksessa kukaan ei tullut hakemaan kalleuksia pois ja saalis jäi kätköön melkein puoleksitoistatuhanneksi vuodeksi. Kultaa saaliissa on yli viisi kiloa ja esineet ovat koruseppien loistavia taidonnäytteitä. Brittiarkeologit ovat tietenkin aivan haltioissaan, koska viimeisin suuri aarrelöytö anglosaksiselta ajalta oli Sutton Hoon venehauta, joista löytyi 1.7 kiloa kultaesineitä vuonna 1939. Sutton Hoosta löytynyt seremoniakypärä on lähes kulttuuri-ikoni ja vastaavia esineitä on nyt siis löydetty. Staffordshiren kätkön esineet joutuvat ilmeisesti kuningattaren omistukseen ja kansallisaarteiksi, jotta ne eivät joutuisi ulkomaalaisomistukseen. J.R.R. Tolkien tutki aikoinaan Mercian kieltä ja anglosaksien aikakausi on ilmeisesti ollut hänen mielessään kun hän kirjoitti Taru Sormusten Herrasta -kirjaan luvun “Sumua hautakeroilla”: Suddenly Tom [Bombadils]’s talk left the woods and went leaping up the young stream, over bubbling waterfalls, over pebbles and worn rocks, and among small flowers in close grass and wet crannies, wandering at last up on to the Downs. They heard of the Great Barrows, and the green mounds, and the stone-rings upon the hills and in the hollows among the hills. Sheep were bleating in flocks. Green walls and white walls rose. There were fortresses on the heights. Kings of little kingdoms fought together, and the young Sun shone like fire on the red metal of their new and greedy swords. There was victory and defeat; and towers fell, fortresses were burned, and flames went up into the sky. Gold was piled on the biers of dead kings and queens; and mounds covered them, and the stone doors were shut; and the grass grew over all. Sheep walked for a while biting the grass, but soon the hills were empty again. A shadow came out of dark places far away, and the bones were stirred in the mounds. Barrow-wights walked in the hollow places with a clink of rings on cold fingers, and gold chains in the wind. Stone rings grinned out of the ground like broken teeth in the moonlight.

Simaa

No nyt. Pitkällisen (ja yhdessä kohtaa lähes epätoivoiselta tuntuneen projektin jälkeen kolme keissiä Westvleteren 12 keltakorkkia meni kellariin. Probably parasta simaa maailmassa. Munkit kiittävät messujensa rahoittajaa. Joku ohikulkija meinas heti viedä korit käsistä kadulla kun otettiin ne ulos autosta. Emmä itte niin paljon niistä tykkää tietenkään, mutta aattelin että niillä vois houkutella ihmisii käymään kylässä.

Juoksemisesta, osa 3 – loputonta ylämäkeä

Baijerissa kesä senkun jatkuu, viikonloppuna päälle +20C ja aurinko porotti. Talvella on kuulemma kuukaudenkin verran lunta, koska ilmasto on mannermaisempi. Eli viisainta kuluttaa nyt lenkkareita ennen kuin ne pitää pistää talviteloille.

Viikonloppuna tuli käväistyä kahdella eri alueella, Frankenjuralla ja Itävallassa Inntalin puolella. Edellinen noista on kumpuilevaa pikkuvuoristoa, jonka kivilaji on jurakautista kalkkikiveä. Alueella ei ole suuria korkeuseroja, mutta nättiä. Metsät olivat jo saaneet vähän syksyistä väriä. Juoksupolut kulkevat ympäri laaksoja ja niiden idyllisiä pikkukyliä. Kiipeily- ja boulderointipaikkoja näytti myös löytyvän.

Inntalista löytyi taas sunnuntaina sopiva metsätie Hungerburgista ylös Halefekarspitzelle. Nousumetrejä kertyi noin 1500 (~ neljä Empire State buildingia rikkinäisellä hissillä). Ylhäältä otin köysiradan alas, joten jalat säästyivät tylsältä laskeutumiselta. Syyskuussa tuli enemmänkin laiskoteltua ja kunto oli rapistunut. Akklimatisaatiokin oli odotetusti täysin kadonnut. Kaiken lisäksi kepit unohtu Delftiin, joten keikassa meni vähän yli kaksi tuntia. Mutta taas tuli todettua, että siinä missä tasasella juoksu tuntuu tuhoavan mun jalat niin tälläiset vähän pidemmät ylämäkivedot pikemminkin fiksaa maagisesti kaikki rasitusvammat. Pikkasen on nimittäin koivet uupuneet, mutta eipä enää kolota lonkkaa niin kuin viimeiset pari viikkoa kun särin sen juoksemalla tasaisella. En tiedä oikein mikä on syy tähän, kenties verenkierto paranee ja hitaamman etenemisen takia tärinät eivät käy liiaksi nivelien ja jänteiden päälle. Hetkeksi jopa unohdin morkkiksen, että ajan kaksi tuntia kaaralla, että pääsen kymmenen kilsan lenkille.

[Nii, oli mulla täällä joku duunikin, mutta siitä jossain seuraavassa postauksessa]

Niska kipee

Delftissä taas yli seitsemän tunnin ajon jälkeen. Meni niska vähän juntturaan kun en pitänyt tarpeeksi lakisääteisiä taukoja, mutta yö oli tulossa ja näen pimeässä suurinpiirtein yhtä hyvin kuin glaukoomasta kärsivä lepakko. Onneksi T. oli kotona odottamassa kikhernecurryn kanssa.

Esimmäinen täysi duuniviikko Regensburgissa tuli täyteen. Majoitus hoitui niin, että vuokrasin erään mukavan, 1/4 ruotsalaisen tädin isosta talosta ylimmän kerroksen. Tyhjää tilaa oli vuokrattavana, koska tädin lapset olivat lähteneet maailmalle ja täti itsekin on suuren osan aikaa Hampurissa, jossa hänen miehensä pyörittää jotain bisnestä. Ihan viihtyisä huone pienellä keittiöllä ja kylppärillä. Valitettavasti tädillä ei nyt sitä toivomuslistalla ollutta doggia ole ensinkänään (se on kyllä naapurissa), mutta jostain joutuu tinkimään kun fyrkan pitäisi riittää kahden vuokran maksamiseen. Halvemmat asumisvaihtoehdot olisivat olleet soluja ja dormitorioita. Niistä sain ihan tarpeeksi jo fuksina. Lohdutukseksi täti sanoi, että vierashuone on myös käytettävissä, eli tervetuloa vaan käymään.

Duunista en vielä osaa kovastipaljon sanoa, koska en ole oikein yhtään kerinnyt edes keskustelemaan asiasta proffan kanssa. Kaikenlaista säätöä on ollut ja lisäksi proffa pisti mut pitämään esityksiä vanhoista tuloksistani kahteen eri workshoppiin. Ensimmäinen oli munkkiluostarissa, joita Baijeri on täynnä.

Frankenalb.

Joku sai idean, että tutkimusnetworkin välistä interaktiota edistetään parhaiten pistämällä koko poppoo keskelle Baijerin metsiä paikkaan, jossa ei ole nettiä. Jälkimmäinen workshop oli puolestaan Würzburgissa, joka on sopivasti 200 kilsaa lähempänä Delftiä kuin Regis. Valitettavasti vain tässä workshopissa saivat puheenvuoron ainoastaan parikymmentä tutkimusryhmän vetäjää. Taas tuli todistettua, että uriensa tykkivaiheessa olevat PI:t pitävät karseimmat tieteelliset esitykset. Heillä kun on tieteellisen elämänsä tarkoituksena saada enemmän julkaisuja, mainetta ja kunniaa, joilla saa lisää rahaa tutkimusmyllyn pyörittämiseen. Tämän takia he tunkevat kalvonsa täyteen hienojen tuloksiensa yksityiskohtia piittaamatta yhtään siitä, että onko esitys yhtään looginen, ymmärrettävä ja inspiroiva. Siis olisivat edes rehellisiä ja ilmoittaisivat suoraan ensimmäisellä kalvolla, että “Just trying to impress my peers”.

Paavin talo Regensburgissa. Hänen entinen autonsa on kuulemma myynnissä.

Nämä PI:t puhuivat usein nopeammin kuin höyryhäyrinen ja ylittävät pääsääntöisesti aikansa niin monella minuutilla, että joku tavallinen jatko-opiskelijanplanttu olisi jo aikoja sitten tiputettu puhujanpöntön alla olevasta luukusta suoraan kidutuskammioon. Workshopin pelasti kuitenkin muutama seniorimpi tutkija, jotka olivat jo tunnettuja alalla eikä heidän tarvinnut enää näyttää etevyyttään. He keskittyivät itse aiheeseen eli fysiikkaan. Tilanne on vähän pöljä, mutta ymmärrettävä kun järjestelmästä on kehittynyt sellainen kuin se nyt on.

Saa nähdä sitten miten käy itse tutkimuksen. Duunikaverit ovat mukavia, mutta melkein kaikki ovat saksalaisia, joten keskustelu kääntyy helposti saksankieliseksi. Sentään koulussa tuli luettua vähän saksaa, joten ihan korkkarisaksan tasolta ei tarvitse lähteä liikkeelle. Harkitsen (pitemmän) parran kasvattamista, koska kaikki kysyvät olenko uusi jatko-opiskelija. Yliopiston rakennuksia rempataan joka puolella raivokkaasti.

Achtung!

Joku arvioi, että remppausvimma johtuu siitä, että rehtori meinasi saada hallintorakennuksen katolta tippuneesta betonimurikasta päähänsä.

Äiti ilmoitti, että mummola (tai pikemminkin momila ja mofala) on menossa myyntiin. Hyvä näin. Paikka ei ole enää entisensä ilman heitä ja siten menettänyt merkityksensä. Muistot ovat tallella ja se onkin se ainoa asia, millä oikeasti on enää mitään merkitystä.

Löydä sukulaisesi

Reilu puoli vuotta sitten lähetin sylkykupin 23andme:lle ja muutamalla satasella sain siis käytännössä 14 megasen tiedoston, jossa on perimäni tärkeimmät variaatiot (SNP:t). Nyt 23andme on päivittäny palvelujaan ja tarjoaa asiakkailleen “sukulaistenetsintäpalvelun” (relative finder) beta-version. Se etsii geenitietojen perusteella kaikkien testattujen joukosta kaukaisiakin sukulaisia, ja ainakaan tällä hetkellä käyttö ei maksa mittään ylimääräistä. Idea perustuu sille, että ihmisen perintötekijät eivät määräydy ihan satunnaisesti äidiltä ja isältä vaan periytyvät isommissa kromosomipätkissä. Ihmisellä on tupla-kromosomisto: toinen kromosomi saadaan isältä ja toinen äidiltä. Kun sukusolut muodostuvat meioosissa täytyy tästä tuplamäärästä valita vain puolet niin että saadaan yksinkertainen kromosomisto. Tuo valikoituminen ei tapahdu satunnaisesti niin että jokainen emäspari tai edes geeni arvottaisiin satunnaisesti jommasta kummasta kromosomista. Valikoituminen tapahtuu pitemmissä pätkissä (ns. cross-over prosessi), joissa voi olla useita miljoonia emäspareja. Tätä voi verrata vähän siihen, että kaksi eriväristä kengännauhaa leikataan pätkiksi ja sitten puolet näistä pätkistä solmuilla yhdistetään yhdeksi raidalliseksi kengännauhaksi. Koska ihmisen perintötekijät sisältävät gigakaupalla tietoa voidaan hyvin suurella todennäköisyydellä sanoa, että kaksi henkilöä ovat sukua toisilleen, jos heidän geeneistään havaitaan riittävän iso pätkä (tai useita pätkiä) täysin identtistä materiaalia. Siis on tietenkin mahdollista, että pätkät ovat identtisiä aivan sattumalta, mutta mitä pitempi pätkä identtistä materiaalia löytyy sitä varmempi  voi olla, että henkilöt ovat sukulaisia keskenään. Tällä menetelmällä voi löytää hyvin pikkusen serkun, jonka kanssa on yhteinen esi-isä tai -äiti kahdeksan sukupolven takaa, eli 1700-luvulle asti päästään. Silloin yhteisten perintötekijöiden osuus tuon esivanhemman kanssa on jotain (1/2)^8 eli 0.3% ja nämä kaukaiset serkukset saattavat löytää hyvin lyhyen pätkän yhteisiä geenejä. Jos mennään tästä pidemmälle niin pätkät alkavat olla jo niin lyhyitä, että jäljellä on enää kohinaa. Jos mennään vaikka 1500-luvulle asti (20 sukupolvea) kaikki tällöin eläneiden ihmisten geenimateriaali on pirstoutunut ja hajaantunut ympäri populaatiota, eikä mitään yhteistä ole mahdollista löytää.

Tää oli siis teoria, entä sitten käytäntö. Klikkasin sisään ja katsoin. 94 sukulaista löytyi. Voiko olla mahdollista? Voi. Vaikka osa saattaa olla ihan statistisen virheen takia väärin niin suuruusluokka on todennäköisesti kyllä oikein. Tästä voi varmistua ihan yksinkertaisella laskulla: kyseisen lafkan kautta geenitestanneita suomalaisia on pikemminkin satoja kuin tuhansia, mutta tämä riittää jo siihen, että kaukaisia sukulaisia löytyy monta. Arvioidaan, että suomalaisia oli 1700-luvun loppupuolella noin puoli miljoonaa ja heistä 256 on esivanhempia 8. polvessa. Siis oletetaan, että kaikki ovat eri henkilöitä, vaikka kyllähän sisäsiittoisuus Suomessa lienee korkea. Tällöin noin 13% todennäköisyydellä kahdella satunnaisesti valitulla suomalaisella henkilöllä on ainakin yksi yhteinen esi-isä tai -äiti kahdeksannessa polvessa. Siis tämä nyt on tietenkin “tupakka-askin takakanteen tehty lasku”, mutta havaittu suuri määrä sukulaisia selittyy sillä, että väestö on kasvanut viime vuosisadoilla hyvin nopeasti. Tällä hetkellä beta-versiossa ei pysty sukulaiskandidaatteihin ottamaan yhteyttä paitsi niihin, jotka osallistuvat kokeiluun. Tämä on vähän harmi, sillä kovasti kiinnostaisi tietää kuka on tuo Englannissa oleva pikkumpiserkku neljännessä sukupolvessa. Jenkkilässä oli tietenkin kasapäin kaukaisia sukulaisia ja muutama Norjassa, mutta sen tiesinkin, ihan sukupuun mukaan.

Testisaiteille on viime aikoina näkynyt aika paljon ihmisiä, jotka epätoivoisenkin oloisesti etsivät geenitiedoillaan edes kaukaisia sukulaisia testisaiteilla lurkkeroivien muiden ihmisten joukosta. Näillä ihmisillä ei ole välttämättä edes tietoa vanhemmistaan. Jotkut ehkä löytävät juurensa tämän avulla, toiset eivät. Ainakin testaamisten yleistyminen lisää todennäköisyyttä, että ihmiset löytävät kadonneita sukulaisiaan ja tuo relative finder on kyllä näppärä työkalu.

–

Onko testaamisesta sitten mitään hyötyä, jos ei satu olemaan kiinnostunut penkomaan sukulaisiaan geeniensä avulla. Geenitutkimus on vielä aika lapsenkengissään, mutta snpediasta voi katsoa kiinnostaako erityisesti jonkun ominaisuuden tai riskin tietäminen. Esim. tämä. Jokainen voi sitten itse muodostaa mielipiteensä siitä, kuinka tärkeää on ylipäätänsä tietää geneettisten variaatioiden vaikutus. Ihmisten mielikuvissa geenit ovat usein joko hyviä “normaaleja” geenejä tai sitten “geenivirheitä”, mutta aika harvoin jollain geenillä on pelkästään positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos neo-darwinisteihin on uskominen olemme oikeastaan niitä Platonin luolavertauksen vankeja, jotka näkevät geenien luoman todellisuuden vain varjoina seinillä. Neo-darwinistien mukaan kun elämän päänäyttelijöitä eivät ole niinkään yksilöt (koska ovat kuolevaisia), eivätkä suvut tai kansat (nousevat ja kukistuvat) eivätkä edes lajit (koska nekin  kuolevat sukupuuttoon), vaan geenit, jotka ovat ikuisia ja käyttävät häikäilemättömästi hyväksi meitä ihmisiä kuljetusvälineinään (“luuranko sisällämme”). Yleisesti tiedon lisääntyminen geenien vaikutuksesta voi auttaa meitä tekemään maailmasta vähän onnellisempi paikka elää, jos vaan käytämme tietoa hyvässä tarkoituksessa.

Tiedon lisääntyminen voi tietenkin myös johtaa eettisiin ongelmiin. Niin kauan kun yhteiskunta huolehtii tasa-arvoisesti sairauden sattuessa eikä syrji geenien perusteella vaikka työnhaussa on luultavasti aivan se ja sama vaikka laittaisi kaikki geeninsä kotisivulleen. Itse katsoin kuitenkin parhaimmaksi olla jakamatta raaka-dataani, koska en tiedä mitä yllätyksiä uusien tutkimusten valossa niistä voi löytyä. Lisäksi en tiedä miten tulevaisuudessa suhtaudutaan geenien avulla pääteltyihin sairausriskeihin. Trendi on ollut Euroopassakin siirtyä yksityisiin sairausvakuutuksiin ja jakaa ihmisiä riskiluokkiin, joiden perusteella vakuutusmaksu määräytyy. USA:ssa on säädetty Genetic Information Nondiscrimination Act (GINA) vuonna 2008 ja lienee epätodennäköistä, että geenitietojen perusteella joutuisi syrjityksi lähitulevaisuudessa. Mutta kuka tietää miten tilanne kehittyy. Jos vakuutusyhtiöni tietäisi, että sairastun todennäköisesti johonkin vaikeaan sairauteen, joka olisi miljoonatappio vakuutusyhtiölle, niin toki yhtiö säätelemättömässä markkinataloudessa tekisi kaikkensa, että tappiot minimoituisivat. Kauhukuviakin voi tässä maalailla ihan niin paljon kuin jaksaa. Duunissa huumetesti josta salaa testataan geenit sairausriskien takia. Vakuutusyhtiösi lurkkeroimassa geenitestisaitilla keräämässä geenitietosi “ystävänä”. Geenitestisaitti joka kräkätään tai vuotaa datan. Keksi oma skenariosi ja kirjoita dekkari. Kaikessa täytyy muistaa, että geenit ovat jokaisessa solussasi, joten ihan lähiaikoina ei ole odotettavissa tekniikkaa jolla “vialliseen geeniin” saataisiin pätchit.

Blue light Yokohama

Ne, jotka ovat nähneet japanilaisen ohjaaja Hirokazu Kore-edan elokuvan Still walking muistanevat leffassa soitettavan  Blue light Yokohaman, Ayumi Ishidan hitin vuodelta 1968. Se oli ohjaajan äidin lempparikappale, jonka sanoituksesta elokuvan nimi myös tulee. Webistä voi lukea ohjaajan haastattelun aiheesta. Elokuvassa perheen äiti Toshiko avaa biisillä kaapin ja kiskaisee sieltä skeletonin lattialle suoraan leffayleisön jalkoihin. En tiedä, vanhuus ei sit kai tule yksin, luulin, että tasan inhoan tälläistä musiikkityyliä, mutta tämä biisihän on aivan loistava! 私はゆれてあなたの腕の中…

Niin, oli mulla joku asiakin tässä. Hesari uutisoi, että Suomen tieteen laatu on Pohjoismaiden heikoin. Tutkimuksen tehneet Sherlockit ovat osanneet jopa tunnistaa syynkin: yliopistoissa tehdään suhteettoman paljon soveltavaa tutkimusta ja kehittämistyötä perustutkimuksen kustannuksella.Eikö tästä asiasta olla pidetty melua jo aika pitkään, kun trendi on ollut lisätä vielä entisestään soveltavan tutkimuksen osuutta esimerkiksi tohtorinkoulutuksessa? Saa myös nähdä myös tuleeko tästä Lato-yliopistosta lähinnä Suomen teknologiateollisuuden r&d osasto. Hei oikeesti.. On ihan syy minkä takia tehdään perustutkimusta eikä se ole se, että perustutkimuksesta voi tulla jotain kännykkäsovelluksia ulos. Tieteellisellä tiedolla on ihan oma arvonsa vaikka sitä voikin olla hankalaa/mahdotonta laskea euroissa.

Picked up for you: Anomaliaa, anomaliaa..

1970-luvun alussa Pioneer 10 luotaimesta tuli ensimmäinen ihmisen tekemä vekotin, joka on lentänyt ulos Aurinkokunnasta. Pioneerin laukaisemiseen käytetty kantoraketti ei ollut kuitenkaan niin tehokas, että luotain olisi suoraan raketin voimalla voinut karata Auringon painovoimakentästä ulos. Tästä syystä luotain suunniteltiin kaappaamaan lisää energiaa Jupiter-planeetan painovoimakentästä lentämällä hyvin likeltä sitä. Tuolloin planeetaa käytettiin ikään kuin linkona ja Pioneer 10 sai riittävän lisäyksen energiaansa, että pystyi livistämään aurinkokunnasta. Sittemmin vastaavasta linkotekniikasta (swing-by) on tullut standardi tapa miten luotainten nopeuksia muutetaan ja niitten ratoja käännellään ja väännellään.

Linkoamisen aikana luotain saa nopeutta suhteessa Aurinkoon, mutta itse planeetan keskipisteen suhteen ei klassisen mekaniikan mukaan pitäisi mitään nopeuden lisäystä tulla. Tämä johtuu ihan gravitaatiokentän ominaisuuksista ja sen symmetrisyydestä pallomaisen planeetan läheisyydessä. Viime vuosina useat luotaimet ovat lentäneet Maan ohi ja näiden nopeudet on voitu mitata hyvin tarkkaan ennen ja jälkeen lennon. Tulos on, että luotainten nopeudet ovat melko tarkkaan samat Maan suhteen ennen linkoa ja sen jälkeen. Mutta vain melkein. Luotaimet ovat saaneet linkoamisen aikana ylimääräistä nopeutta muutaman millimetrin per sekunti. Kun ajattelee, että luotainten nopeudet Maan suhteen ovat luokkaa tuhansia metrejä sekunnissa muutama millimetri/s kuulostaa lähinnä pieneltä mittausvirheeltä. Mutta käytetyt mittaustekniikat (Doppler menetelmä) ovat olleet erityisen tarkkoja ja useat eri mittaukset ovat vahvistaneet luotainten saaneen pienen kiihtyvyyden. Jokin salaperäinen voima on siis kiihdyttänyt luotainta hieman linkoamisen aikana. Tästä fly-by anomaliaksi nimetystä ilmiöstä on sittemmin tullut yksi nykyfysiikan suurista mysteereistä. Juuri tämänlaisten klassisten mysteerien siivittämien keskustelujen avulla fysiikka on ennenkin harpannut ison askeleen eteenpäin. Hyviä “luonnollisia” syitä anomalian selittämiseksi on ehdoteltu. Kenties maan pieni epäsymmetrisyys, Kuun painovoiman vaikutus, maan magneettikenttä tai ilmakehän vaikutus voisi selittää anomalian? Mutta mikään näistä ei anna riittävän suurta nopeuden muutosta luotaimille.

Kaikenmaailman anomaliat ovat tietenkin aina keränneet ympärilleen fyysikkoja niin kuin hunaja kärpäsiä. Ratkaisuehdotukset ovat olleet joskus aika improvisoituja. Vuonna 1900 Max Planck tutki koetuloksia, joissa mitattiin mustan kappaleen säteilyä. Sen spektri poikkesi huomattavasti klassisen fysiikan ennustuksista ja piti sen takia öisin fyysikkoja valveilla. Planck ratkaisi ongelman elegantisti: hän arvasi datan perusteella nykyään Planckin säteilylakina tunnetun yhtälön. Kenties Planck ehdotti yhtälönsä intuitionsa ohjaamana tuijoteltuaan lukuisia mittaustuloksia, mutta ehkä pikkasen onneakin oli mukana. Joka tapauksessa arvaus meni aivan nappiinsa. Vasta yli 20 vuotta myöhemmin intialainen fyysikko Satyendra Nath Bose huomasi, että Planckin säteilylaki pystyttiin johtamaan silloin uudesta teoriasta, kvanttifysiikasta (hra Bose on muuten bosonien isäpappa, by the way). Linko-anomalian selittämiseksi on myös arvattu yksinkertainen kaava, josta voidaan ennustaa anomalian suuruus. Kaava sisältää muun muassa valon nopeuden (c), maan säteen (R) ja maan pyörimisnopeuden (ω):

dV/V = 2ωR(cos(φ1)−cos(φ2))/c.

φ’t ovat luotaimen kulmat suhteessa ekvaattoriin ennen ja jälkeen lähilennon. Kaikki sitten vain viinien ja oluiden äärelle ehdottelemaan villejä teorioita tämän kaavan selittämiseksi ja näpräämään teoriasta ennustuksia tuleville lähilennoille. Jos osut oikeaan niin saatat saada Tukholmasta lähivuosina puhelun. Mitä hemmettiä esimerkiksi valon nopeus tekee yhtälössä. Mainittakoon tässä, että pimeää ainetta on jo ehdotettu mysteerin
ratkaisemiseksi. Kuten myös sitä, että Einsteinin suhteellisuusteoriaa
pitäisi rukata jollain tavalla.

Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä onko edes kaava kovin tarkka tai edes oikea. Kaikki eivät ole edes vakuuttuneita, että anomalia on todellinen. Datapisteitä fly-by anomalian tutkimiseen saadaan tietenkin aika harvoin, koska luotaimia ei ihan joka päivä viuhahda Maan ohitse. Kuitenkin perjantaina 13.11.2009 saataneen taas yksi tärkeä mittaus, koska Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Rosetta-luotain lentää Maan ohi 2500 kilometrin korkeudessa ja saa tästä lingosta riittävästi energiaa, että jaksaisi matkustaa varsinaiseen määränpäähänsä komeetta Churyumov-Gerasimenkolle. Ja fly-byn sivutuotteena saadaan siis taas yksi mittauspiste. Anomaliannälkäiset fyysikot ovat jo silmät kiiluen suunnanneet katseensa taivaalle. Odottakaapa vaan tuloksia.

–

Edit 12.11.09: Anomaliasta tuoreita juttuja mm. Physics Todayssä ja ESA:n webisivulla.

Lenkki

Hop hop hop.. Jalat vie ylös hitaasti.

Gravitaatio tuo alas fillarilla nopeasti.

St Englmarista löytyi 13 kilsaa pitkä ylämäki, jota on mukava juosta ylös, ainakin nyt vielä kun ei ole lunta satanu Baijerin ylämaille. Sellasta tasasen kalseaa +5:ttä ja usvaa ollu jo kuukauden, mutta sehän on vain hyvä juoksukeli kun ei oo liian kuuma. Alastulosta ei jalat tykkää, joten korvasin sen fillaroinnilla. Harmaata aikaa tämä marraskuu. Ruska on ohi, mutta talvi ei ole vielä tullut. Gepsiin lokkautui noin 700 m korkeuseroa.

Baijerin mettää.

Evääksi limppu.

"Kilpikonna"

Föönausta

Taas on ollut mukavan lämmintä täällä Baijerissa tollasta +10 – +15. Tästä voi kiittää föhn-tuulia. Eteläinen ilmavirtaus dumppaa kosteuden Alppien etelärinteille sateiden muodossa, kuiva ilma nousee vuorten yli ja laskeutuessaan korkeampaan ilmanpaineeseen ilmamassa puristuu ja lämpenee.

The final frontier.

Föhn tulee yleensä puuskina ja saattaa tulla sellasella vauhdilla ja junaa muistuttavalla ryminällä, että jalat voivat mennä alta. Käytännössä fööni tuntuu vuoren alla siltä kuin vuoren päällä olisi..öö.. valtava hiustenkuivain.  Kuulostaa kivalta, mutta jotkut saavat föönistä kuulemma pahoinvointia (Föhnkrankheit). Mekanismia ei olla tieteellisesti kovastipaljoo tutkittu, mutta luulisin, että fööni aiheuttanee ainakin hiihtokeskusten omistajille päänsärkyä, kun he havaitsevat valkean kultansa sulavan pois silmissä lämpimässä ilmavirtauksessa.

Kun nyt kerran kelit olivat hyvät täyty ottaa kaikki irti viikonlopusta.

Eibsee

Lauantaina olin föönilenkillä etelä-Baijerissa Garmisch-Partenkirchenissä (yritin bongata sitä kuuluisaa hyppyrimäkeä, mutta en havainnu). Tällä kertaa ylämäki oli vähän turhan jyrkkä (keskimäärin jotain 20%) ja trailrunning meni vähän rämpimiseksi. Lenkkareihin ei oikein saa jäärautoja kiinni, joten käännyin takasin vähän alla kahdessa tuhannessa metrissä kun alko olla syvemmälti tota sohjoo. Kinokset olivat täynnä sorkanjälkiä, mutta satyyrit olivat ujoja eivätkä näyttäytyneet. Sunnuntai meni kanssa vähän sporttailuksi kun killuttiin Timpan kanssa Juran kivillä ja kallioilla. Hyvän kelin takia kaikki kiipeilijät olivat nousseet luolistaan ja oli niin paljon jengii, että joutu odottaan vuoroaan. Kiipeily on vähän kuin tanssia pystysuoralla lattialla. Pari hauskaa hauvaa tuli nojailemaan muhun siinä kun varmistin T:tä. Lihakset ovat nyt mukavan mureina ja sitä voi ottaa kvanttitransporttilaskut taas esille.

Myöhäisyksy Garmischissa.

Timppa kiipeää "Tornia".

Hiljaista

Vähän hiljaista tässä blogissa, mutta syytän painetta, että pitäisi alkaa saada jotain aikaiseksikin töissä ja siirtyä taas yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi. Viimeisin twitteritweetti kasvaa myös hämähäkinseittejä, mutta toisaalta tuntuu, että se on the ultimate tweet, mitä muita tweettejä muka tarvitaan? Zen koanin tavoin sen koko merkitys paljastuu luonnollisesti vasta sen jälkeen, kun kaikki siihen liittyvät palapelin palat saa yhdistettyä. Tweettaan sit sen päälle jotain uutta kun saavutan valaistumisen.

Mummo täytti kunnioitettavat 95-vee ja siellä tuntui olevan melkonen synttärihyörintä päällä kun soitin onnittelut. Ei tunnu yhtään joululta, mutta tosiaan eihän tässä ole edes kuukautta niin pääsee piipahtaan Suomessa. Huomasin pari viikkoa sitten, että saan lennot Munchenistä Hollantiin halvemmalla kuin mitä bensoihin menisi ajaessa. Millähän ne lentoyhtiöt elää ku tänäänkin Fokkeri (“the most unfortunate name” sanoisi F) oli vaan 2/3 täytöllä? Tää viikonloppu siis kotona Delftissä ja seuraavakin. Söin juuri Rottiksen merimieskirkolta ostettuja tähtitorttuja glögin kera, parasta!

Ei tuota keliä nyt ihan kaamokseksi voi sanoa Baijerissa, mutta alituinen hernerokkasumu ottaa joskus pattiin. Mielialaa pidetään yllä lenkillä ja kiipeilyluolalla ja kanjeja raapustelemalla. Näyttää siltä, että olis aika ostaa intermediate kanji-buuki kun nuo basic kanji-buukit alkavat olla tuherrettu täyteen. Pomo vilautti jotain proposalia saksalais-japanilaiseksi yhteistyöksi ja olin jo menossa pakkaamaan laukkuja, mutta sitten tajusinkin, että pitäis saada tosiaan jotain aikaseksi ennen kuin voi mennä ehdottaakaan matkabudjetin tasoittamista. Pitäkää siis peukkuja. Jooko?

Lenkkien kohdalla olen siirtynyt enemmän pitkistä aerobisista matkoista lyhyisiin maksimiteholla vedettyihin ylämäkietappeihin (10 minsaa VO2-maxilla). Näyttää siltä, että olen tällä tavalla päässyt vähän eteenpäinkin vaikka veren maku suussa juokseminen Paavinmäkeä ylös ei ole nautinnollisimmasta päästä. No pain, no gain. Mäen päällä voi sitten huilaa kaksinkerroin miniatyyrimäisen pienen kappelin krusifiksin edessä.

Jotain uutta fysiikkaakin saattaa olla näköpiirissä niille, jotka janoavat picked-up-for-youta. Herschelin putkella on nähty kaikenkarvaista muka erinomaista, mutta embargo on ja pysyy vielä ensi kuuhun asti. Jotain spektriä tosin vuoti jo tänään tiedotusvälineille. CERN:issä hidut taas törmäilevät ja kenties Higgsiin päästään ensi vuonna käsiksi. Goce ja Planck ovat tuontoajossa. Stay tuned..

Supermassiivinen tähti kippaa kuppinsa

Supermassiiviset tähdet (luokkaa yli 100 Auringon massaa) ovat aika harvinaisia maailmankaikkeudessa, koska niillä on tapana elää rajua elämää ja kuolla nuorena. Kosmisessa mittakaavassa tämä tarkoittaa muutaman miljoonan vuoden ikää eikä miljardien vuosien ikää, mikä on Auringon arvioitu elinikä. Villin elämänsä aikana supermassiivinen tähti voi laajentua ja supistua holtittomasti, se burppailee ympäriinsä kaasujaan purkauksissaan, kirkastuu ja himmenee ennustamattomasti. Loppu tulee yleensä supernovan muodossa, mutta astronomit ovat kauan ihmetelleet ja laskeskelleet mitä oikeastaan tapahtuu kun vanha supermassiivinen tähti alkaa natista liitoksissaan. Teorioita on iso kasa, mutta käytännössä tuntemattomia muuttujia on niin paljon, että on vaikea ennustaa milloin ja miten se tapahtuu. Nature Newsissä oli uusi analyysi vuonna 2007 kosahtaneesta supernova 2007bi:stä, joka oli varsin epätavallinen paukku. Se oli vähän hidas poksahtamaan ja kesti 70 päivää ennen kuin se saavutti täyden kirkkautensa. Tämän jälkeen tuo superdupernova paloi kirkaalla liekillä noin 100 kertaisella kirkkaudella tavis-supernoviin verrattuna yli kahden vuoden ajan. Analyysin tehneen jengin mukaan kaikki viittaa siihen, että tähden räjähdyksen oli aiheuttanut Einsteinin teorian mahdollistama säteilyenergian muuttuminen hiukkasiksi tähden sisällä, joka tekee tähden ytimen epästabiiliksi. Tämä kulkee nimellä pair-instability supernova (parinmuodostus-epästabiilisuus-supernova kuulostaa karseelta, joten ei käytetä sitä), joka ennustettiin jo 60-luvulla, mutta ilmeisesti nyt vasta ensimmäinen sellainen on havaittu.

Hiljaiseloa Clichyssä. Kaasupurkauksia massiivisesta Eta Carinae-tähdestä kuvattuna Hubblella. (Wikisource)

Massa on energiaa E=mc^2 sano jo Albert-setä ja säteilyenergiaa voi siis tietyissä oloissa muuttaa hiukkasiksi. Kyseessä on tietenkin parinmuodostusreaktio, jossa säteilykvantti muodostaa hiukkas-antihiukkasparin, tyypillisesti elektronin ja positronin. Ihan milloin vain säteily ei voi muuttua hiduiksi, koska energian säilymislain takia tarvitaan ainakin niin paljon säteilyenergiaa, että se riittää luomaan elektronin ja positronin massan. Kuuma massa hohkaa lämpösäteilyä ja mitä suurempi lämpötila sitä suurempi on tuon säteilyn (säteilykvanttien) energia. Massiivisen tähden ytimessä lämpötila voi nousta miljardeihin asteisiin ja atomien lämpösäteily (sekä fuusiopalon tuottama säteily) saavuttaa gamma-säteilyn alueen ja parinmuodostus voi tulla mahdolliseksi. (Wienin siirtymälaista saadaan miljardissa asteessa fotonin energiaksi noin 250 keV, mutta mustan kappaleen säteilyn jakauman häntä ulottuu parinmuodostuksessa tarvittavaan 1022 keV:iin asti, suom. huom.)

Jotta tähti ei romahtaisi oman massansa alle tarvitaan massan painoon verrattuna yhtä suuri paine sisältäpäin. Tämän paineen muodostaa lähinnä kuumien atomien liike-energia ynnä lämpösäteilyn säteilypaine ulospäin. Mutta tämä ei vielä riitä pitämään tähteä tasapainossa. Fuusiopalo tähden sisällä lisää koko ajan liike-energiaa ja kasvattaa lämpötilaa. Suurempi lämpötila taas helpottaa fuusiopaloa ja mopo lähtisi keulien käsistä, jos tähti ei pysty siirtämään lämpöenergiaa tarpeeksi nopeasti ytimen ulkopuolelle. Auringon kohdalla säteily siirtää nopeasti energiaa ulospäin ja ihmisten kannalta miellyttävä balanssi saavutetaan. Supermassiivisen tähden sisälämpötila voi kuitenkin nousta niin korkeaksi, että parinmuodostus alkaa rajoittaa energian kuljetusta ulos tähden sisältä ja sisäinen paine pienenee. Valon nopeudella liikkuvan gamma-säteen matka katkeaa kuin seinään kun elektroni-positronipari muodostuu ja näitä hituja on paljon vaikeampi siirtää muun materian läpi. Seuraus on, että tähti kutistuu gravitaation alla, tähden sisälämpötila alkaa kasvaa, mikä lisää gammasäteiden parinmuodostusta, mikä rajoittaa entisestään energian siirtoa ulos, mikä lisää sisälämpötilaa etc. ja paha kierre saa alkunsa. Tähti romahtaa. Pian tähden ytimessä saavutetaan sellainen paine ja lämpötila, että hapen ja muiden raskaampien atomiytimien holtiton fuusioreaktio polttaa muutamassa minuutissa useamman auringon verran massaa säteilyksi. Tämä taas pysäyttää romahduksen ihan silkalla brutaalilla voimallaan ja tähti alkaa laajentua taas. Mitä seuraavaksi tapahtuu onkin sitten standardia kamaa astrofyysikoiden ilmestyskirjassa. Valtava energiatiheys luo shokkiaallon, joka etenee ulospäin ja tähti sylkee suuren osan massastaan laajentuvaksi pilveksi. Shokkiaalto puristaa suuren osan tähden massasta radioaktiiviseksi Nikkeli-56:seksi, joka jää porottamaan tähtitaivaalle kirkkaana radioaktiivisena klimppinä.

Maallikosta voi tuntua ehkä oudolta, että supernovaräjähdyksessä vapautuu muutamassa minuutissa enemmän energiaa kuin mitä tähti tuotti miljoonien vuosien aikana. Voisikohan Aurinko pamahtaa näin yhtäkkiä? Gulp. Ei kuitenkaan syytä huoleen, Auringon fysiikka tiedetään tarkkaan ja se tähti on ihan kiltti ja rauhallinen (Nivenin Inconstant Moon on kyllä silti ihan kiva scifi). Mutta epätasapainossa olevat fysikaaliset systeemit voivat tehdä kaikkea kummaa. Kun maailman suurin vety-pommi, Neuvostoliiton Tsar-bomba, pamautettiin Novaya Zemlyalla lämpöydinreaktioiden tuottama teho oli hetkellisesti (hyvin hetkellisesti, alle sadan nanosekunnin ajan) lähellä koko Auringon fuusiotehoa. Kuinka helppoa olisikaan ratkaista kaikki maailman energiaongelmat fuusiolla, ongelmana on “vain” venyttää ketjureaktiota fuusioreaktorissa vähän pitempiin aikaskaaloihin.

Köpiksen tunnelmissa

Aloitin ilmastotalkoot lentämällä aamulla kotoa Hollannista Nurnbergiin.

Ilmastonmuutosta hillitsemään ehdotetaan kaikenkarvaisia strategioita. Kaikille niille näyttää tosin olevan yhteistä se, että ehdotetusta strategiasta on vähiten harmia (tai jopa eniten hyötyä) esittäjälleen. Kannan siis korteni kekoon ja ehdotan jonkinlaista anekauppaa: koska lihantuotanto on yksi merkittävimmistä kasvihuonekaasujen lähteistä (kokonaisuudessaan paljon pahempi kuin vaikka lentoliikenne) niin kasvisateriat verovapaiksi ja lihalle haittavero 50%. Paitsi lampaanpihvistä saisi synninpäästön vasta kun pulittaisi 200% veron. Minusta tämä olisi erinomainen tapa vähentää kasvihuonekaasuja ja ehdotettu sokerivero veisi tilannetta aivan väärään suuntaan! Vegeksi kääntynyt P. McCartney oli vähän vaatimattomampi ehdotuksessaan ja kysyi olisiko yksi lihaton päivä viikossa mitään. Tämäkin tietenkin poiki vastineeksi kommentteja, että pelkkä rehunsyönti tappaa talossa ja puutarhassa.

Katsotaan nyt sitten onnistuuko ilmastokokous päättämään mistään mitään. Tässähän on kysymys ajan ostamisesta eikä ihmiskunnan pelastamisesta. Paisuva ihmiskunta tarvitsee aikaa kehittää uusi kasvihuonepäästötön suuren skaalan energianlähde. Fossiilisten käytön rajoittamisella on lisäksi se hyvä puoli, että samalla voi vähitellen hivuttautuen vieroittua pois öljyriippuvuudesta. Tuota prosessia ei kannattaisi tulevaisuudessa tehdä cold turkeyn tavoin, kun fossiiliset alkavat oikeasti käydä vähiin ja vähäisten varojen hallinnasta tapellaan verissäpäin.

Unohtakaa muuten nuo tavikset “ilmastoskeptikot”. Nyt olis mahdollisuus kerätä koko potti ja olla sikaflunarokotustenvastainen ilmastoskeptikkokreationisti, joka uskoo maapallon olevan littana kuin pannukakku (ja tietenkin vain vähän päälle 5000 vuotta vanha). Saisikohan tolla sarjalla neljä kertaa enemmän palstatilaa medialta?

Testosteronia tihkuva tutkimus

Testosteroni on hormoni johon liittyy vahvoja mielikuvia. Sen on ajateltu liittyvän miehiseen käyttäytymiseen ja etenkin aggressiivisuuteen heti hiekkalaatikkoiästä lähtien. Pojat ovat poikia kun he hakkaavat toisiaan päähän lelutraktoreilla aina kun menettävät hermonsa. Nyt Nature raportoi tutkimuksesta, jossa tätä stereotypiaa on testattu.

Tutkijat käyttivät tähän sosiologian ja taloustieteiden tutkijoiden Ultimatum-peliä, joka on yksinkertainen mutta luotaa ihmismielen syvimpiä syövereitä, tai näin ainakin väitetään. Pelissä on kaksi pelaajaa, joille annetaan merkittävä rahamäärä sanotaanko vaikka sata euroa. Toiselle pelaajista kerrotaan, että hän saa ehdottaa miten satku jaettaisiin kahden pelaajan kesken. Toinen pelaajista tarjouksen kuultuaan päättää hyväksyykö tarjouksen vaiko hylkääkö sen. Jos tarjous hyväksytään fyrkka jaetaan ehdotuksen mukaan, peli päättyy ja tutkijat sanovat kiitos näkemiin ja merkitsevät taulukkoihinsa jaon ja hyväksynnän. Jos tarjous hylätään satku meneekin pankille ja kummatkin pelaajat jäävät nuolemaan näppejään. Jos vastapeluri haluaa itselleen jotain niin hänen pitää aina hyväksyä tarjous. On kuitenkin yleistä, että epäreiluna koetusta ehdotuksesta “rangaistaan” ja tarjous hylätään, silloinhan esittäjäkin jää puille paljaille. Toisaalta epäreilun tarjouksen hyväksyminen voidaan tulkita altruistisena ja epäitsekkäänä tekona varsinkin, jos vastapelurilla katsotaan olevan jokin hyvä syy ehdottaa epäsymmetristä jakoa. Jokainen voi itse kuvitella missä (jos missään) tuo kipukynnys ylittyisi omalla kohdalla, jolloin tekee mieli antaa pieni muistutus, grr. Ultimatum on myös peliteoreetikoiden rakastama peli, koska siihen kiteytyy useat moraalidilemmat. Vastapelaaja aina häviää jos hylkää tarjouksen, mutta yhtä lailla jos uhkaa ei ole, että jako hylätään niin silloinhan olisi edullista tarjota aina joku minimaalinen määrä, sanotaanko vaikka yksi sentti.

Yksinkertainen peli, mutta paljon tulkintoja ja parametririippuvuuksia. Ehkä liiankin paljon. Peliä käytettiin kuitenkin testosteronin vaikutuksen tutkimiseen 120 naisen muodostamassa ryhmässä. Naisten palkkiot oikeasti riippuivat heidän pelimenestyksestään. Puolelle heistä annettiin testosteronia ja puolelle lumelääkettä. Steoreotyyppisen mielikuvan mukaan testosteronia saaneiden olisi pitänyt pelata aggressiivisemmin ja itsekkäämmin eli ehdottaa isompaa summaa itselleen. Todellisuudessa tapahtui vastakkainen eli testosteronia saaneet ehdottivat hieman reilumpaa jakoa kuin vertailuryhmä. Merkittävää on tosin, että testosteronin saaminen ei vaikuttanut vastapelaajalla potin hyväksymiseen, eli altruismi ei lisääntynyt vaan epäreiluna koetut jaot kostettiin aivan yhtä herkästi. Lisäksi havaittiin ilmiö, että jos vertailuryhmään kuulunut ajatteli saaneensa testosteronia hänen pelinsä muutuikin paljon aggressiivisemmaksi ja itsekkäämmäksi. Voidaan siis ainakin sanoa, että ennakkoluulojen voima on melkoinen.

Tämä oli siis raakadata. Juuri oikeanlainen tutkimus poikimaan näyttäviä otsikoita mediassa ja mitä-minä-sanoin-miehet-sitä-naiset-tätä kommentteja, koska datan numeroiden välissä voi kuvitella lukevan kaikkea kummaa. Kaikille lisää testosteronia niin maailma muuttuu reilummaksi, eikö? Tutkijoiden mukaan tulokset viittaavat siihen, että testosteroni ei ainakaan suoraan liity aggressiivisuuteen vaan pikemminkin sosiaalisen statuksen hakemiseen. Tämä aiheuttaisi tarpeen estää hylätyn tarjouksen aiheuttama sosiaalinen konflikti ja siihen liittyvä statuksen vaarantuminen. Tämä olisi sopusoinnussa sen kanssa, että testosteronia saaneet koehenkilöt hylkäsivät huonot tarjoukset aivan yhtä herkästi kuin vertailuryhmäkin. Altruismiin testosteronilisä ei siis näyttänyt vaikuttavan vaan strategia on viileän looginen. On kuitenkin huomattava, että kokeessa pelaajat pelasivat sokkona toisiaan vastaan. Jos kaiken pelaamisen jälkeen tutkimusryhmän budjetti ei ole mennyt ihan risaiseksi ehdotan vaikka pelin jotain muunnelmaa, jossa pelaajat kilpailevat symmetrisemmin toisiaan vastaan niin, että panoksena on status. Mitä tapahtuu, jos molempien pelaajien hampaat kelluvat testosteronissa? Muuttuuko peli herrasmiesottelusta hierarkiseksi välienselvittelyksi?

Röntgenkatse

Euroopan Röntgen-observatorio XMM-Newton täyttää tänään 10 vuotta, onnittelut sinne kiertoradalle! Tässä teille pieni pähkinä purtavaksi: XMM:n röntgenkatse kuvasi vuonna 2003 kaukaisesta galaksista tulevan gamma-purkauksen röntgenkaiun oman Linnunratamme pölypilvessä. Gamma-purkausten syy on vielä tuntematon, mutta ne ovat kenties mustan aukon tai neutronitähden hetkellisiä raivareita. Pölypilven etäisyys tiedettiin, joten kaiun etenemisnopeus pystyttiin laskemaan kuvien perusteella. Rinkula näyttää laajenevan hulppealla 1000-kertaisella valonnopeudella. Mikä onkaan syy tähän melkoiseen näennäisesti suhteellisuusteorian rikkovaan vauhtiin? (vinkki: se ei ole warp-speedaava rinkula). Voitte lunttaa vastauksen täältä.

Gamma-purkauksen kaiku galaksimme pölypilvessä etenee vinhaa vauhtia.

Taas ehkä pimeetä ainetta

Kisa siitä, kuka löytää ensimmäisenä pimeän aineen hituja kiihtyy. Viimeisin uutinen on, että Fermilabin Cryogenic Dark Matter Search kokeessa oltaisiin havaittu kaksi (2) hiukkasta, jotka ovat ehkä pimeätä ainetta, tuota mystistä avaruudessa lilluvaa materiaa, joka muodostaa suurimman osan maailmankaikkeuden massasta. Teorian mukaan pimeän aineen hidut ovat hankalia havaita, koska ne vuorovaikuttavat vain hyvin heikosti tämän näkyvän aineen kanssa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että satunnainen pimee hitu todennäköisesti huitelisi vaikka Maan läpi ilman suurempaa vastusta, mutta hyvin pienellä todennäköisyydellä tämä hitu kopsahtaisi johonkin atomiin ja luovuttaisi sille energiaa. Kokeen idea on karkeasti laittaa syvälle hylättyyn kaivokseen ilmaisin ja odottaa pöntön vieressä, jos joku satunnainen pimee hitu vaikka törmäisi siihen. Kaikki muu tavallinen roina kosmisista säteistä suodattuu ympäröivään kallioon, koska koe on syvällä maan uumenissa. Idea on sama kuin neutriinokokeissa kuten massiivisessa Super-Kamiokandessa. Ongelma on vaan se, että neutriinoista ja mahdollisesti radioaktiivisten ydinten hajoamisesta muodostuvat hidut voivat tuottaa vääriä hälytyksiä ja tätä kohinaa on joskus hankala suodattaa pois.

No mikäs on sitten evidenssi. Tutkijat sanovat, että 75% todennäköisyydellä hidut ovat teorioiden ennustamia pimeän aineen hituja eli WIMP:ejä.  75%? Beg your pardon vaan. Yleensä hitufysiikan kokeissa statistinen 3σ luottamusväli eli 99.7% todennäköisyys on jonkinlainen evidenssi uudesta hiukkasesta ja löytöä voi ruveta juhlimaan shamppispullojen kanssa vasta 5σ luottamusvälillä eli silloin erheen mahdollisuus on alle yksi miljoonasta. Näyttää siltä, että vähän yksi sun toinenkin ryhmä on valmis julkaisemaan näitä kelvottoman statistiikan tuloksia, koska tiedelehdistö on niin valmis imemään kuin sieni pienetkin positiiviset viitteet uudesta fysiikasta. Tieteellisest näillä tuloksilla ei ole mitään muuta arvoa kuin antaa korkeintaan joku pieni vinkki johonkin (mahdollisesti väärään) suuntaan.

Ongelma näissä epämääräisissä tuloksissa on se, että mitä enemmän kokeita tehdään sitä todennäköisempää on, että puhdas sattuma antaa vääriä tuloksia. Julkaise tämä tulos Naturessa ja unohda kaikki ne loput muut kokeet, jotka eivät antaneet yhtä hienoja tuloksia. Tämä muistuttaa vähän sitä, kun heitetään tarpeeksi montaa noppaa kolme kertaa peräkkäin niin viimein jollain nopalla saat takuulla kolme kutosta. Statistiikassa väärän positiivisen mahdollisuus koetetaan eliminoida Bonferroni korjauksilla, mutta fysiikkan kokeisiin tätä on vähän hankala yleistää. Mikä on validi koe ja mikä ei? Mikä on validi negatiivinen tulos? Kuvaavaa on, että tämä uusin koe arvioidaan vähentävän italialaisen DAMA-kokeen uskottavuutta, jonka ennustukset viittasivat vähän toiseen suuntaan.

Ei siis mitään uutta auringon alla vielä. Cernin LHC on kohta tuontantokäytössä ja sillä WIMP:ien löytyminen lienee paljon helpompaa. Cernin mukaan viime viikonlopun koeajossa on saatu jo 50,000 eventtiä 2.36 TeV ennätysenergiassa. Mutta nyt LHC on pistetty joulupakettiin ja fysiikka siirtyy seuraavalle vuosikymmenelle.

Yule

Alkaa vuosikymmen olla lopuillaan. 0-kytluku vai millä nimellä se sit kulkeekaan 20 vuoden päästä (“gasp, toi on niiiin nolarii”?) . Tiistaina special guest stara prof. G. pitää vielä seminaarin ja illalla on labran pikkujoulut. Sit pidän peukkuja ettei lumimyrsky sotke lentoja niin, että pääsen keskiviikkona Suomeen.

Regensburgissa on pakkanen paukkunut, pahimmillaan -18 astetta öisin. Lenkkeilyn suhteen tää on aiheuttanut pieniä logistisia ongelmia kun nykyiset merinovillat ei vaan riitä. Merinovilla on muuten maailman paras keksintö. Kaikkee ne vuorilampaat osaakin tehdä. Balaklava (aka juoksijan burka) on osoittautunut myös hyödylliseksi kun samalla ilma on ollut narisevan kuivaa. Gepsin mukaan saldo näyttää olevan tältä syksyltä 777 km fillarilenkkejä ja 200 km juoksua. Eipä tuo vielä kovasti ole, mutta korkeusmetrejä kerty sentään 12 tonnia. Ja yhdet kiipeilykengät on kiipeilty puhki. Pähkäilen just, että kannattaisko pohjittaa ne uudelleen.

Eiku sit onnellista joulujuhlaa kaikille!

Härkäviikot

Taitaa sitten olla härkäviikojen aika. Joululoma tuli ja meni. Oli hauskaa taas nähdä ystäviä ja sukulaisia Suomessa, vaikka kaikkia ei ehtinytkään nähdä. Käytiin normaali rundi Helsingissä, Paraisilla, Porissa ja Kotkassa. Porissa pomputin veljentyttäriä. Jokaisen “vuoristoradan” jälkeen keskimmäinen komensi aina “Lisää!”. Setä tarjosi kiltisti lisää g-voimia. Pukki toi mm. kanji-harjoituskirjoja, maailmanlämpimän merinovillaisen paidan, makeen manta-rauskun, upeen Mahjong setin ja hienon teemukin, josta voi t-tauolla tutkia Diracin ja Schrödingerin yhtälöitä ja tarkistaa, että Maxwellin yhtälöissä miinukset menevät oikeisiin paikkoihin. Kollegat ovat kateellisia.

Daisy-myrsky on riepotellut Saksaa, mutta Regensburgia se ei kovasti kerinny höykyttää. No täällä ollaankin totuttu vähän talvisempiin keleihin enkä piitannut suosituksista ja ostanut neljän päivän stockpileä ruokaa ja kosania varakeittimeksi. Nyt vain peukkuja ettei tule uusia myrskyjä sotkemaan lentoliikennettä.  Otan perjantain vapaaksi ja lennän torstaina katsomaan T:n näyttelyä ja sitten perjantaina lopettajaisbilettämään.

Kevät näyttää jo nyt mainiolta ja vanhempien, veljen ja I:n, V:n ja E:n vierailuja (kenties M:n ja S:nkin?) odotetaan kuin kuuta nousevaa (vai sanotaanko kuin kuita nousevia, vähän niinku Jupiterissa?). Kunhan tää talvi tästä väistyy ja biergarteneistakin sulaa lumet niin Regensburg on kuulemma parhaimmillaan.

(Bongattiin muuten töllöstä ylen hämmentävä dokumentti Phuntsok rinpochesta.)

Cembalon fiksausta rautalangalla vanhempien luona. Aria da capo al fine: Aaria da capo suklaata mutustellen, paketin loppuun saakka.

Manta rausku!

Paljun polttopuut odottamassa ens kesää.

Fraktaaleja T:n vanhempien ikkunassa. Lämpömittari kolkuttelee -20. Mutta jos ulkona palelee niin sehän tarkoittaa vaan, että aktiviteettitaso on liian alhainen. Lenkillä tarkenee mukavasti merinovillaisella aluspaidalla ja ohuella fleecehupparilla.

Yhteislähtö (ja yhteismukkelismakkelis) Paloheinässä uudenvuodenpäivänä. Tämän jälkeen erät Dominionia I:n & V:n kanssa kaakaomukien äärellä.

Miep Gies (1909-2010)

“I don’t want to be considered a hero. Imagine young people would grow up with the feeling that you have to be a hero to do your human duty. I am afraid nobody would ever help other people, because who is a hero? I was not. I was just an ordinary housewife and secretary.”

I can has cheezburger?

Raoul väitti, että länsimaiset filosofiat ja uskonnot ovat kovin kärsimyskeskeisiä. Mikään ei ole paljon minkään arvoista, jos sitä ei saavuteta mahdollisimman suurella ja mielellään verisellä uhrautumisella. Pyhimyksien ja kansallissankarien tuntomerkkeihin kuuluu tietenkin väkivaltainen marttyyrikuolema – hyvän asian puolesta – ja palkka tulee sitten myöhemmin tilille. Vaikuttaa siltä, että tämä on aivan luonnollinen seuraus yksilökeskeisestä ajattelusta, jossa elämä on lineaarinen, eikä syklinen. Voidaan väittää, että idän kulttuureissa ei ihan samanlaista kärsimyskeskeisyyttä ole havaittavissa. Syy on siinä, että syklisessä elämänkulussa ei yksilöillä ole paljon eroa. Sinun onni tai onnettomuus on sama kuin minun onni tai onnettomuus. On yhtä daijua haluta kärsimystä tai onnettomuutta itselleen kuin toisille ihmisille, kuitenkin ennemmin tai myöhemmin jokainen on toisen asemassa.

Näitä asioita miettiessämme menimme T:n kanssa mäkkäriin ja ostimme kolme cheeseburgeria ja yhden colan.

Wien

Lunta on tuiskuttanut. Täytyis ottaa lapio, että sais kaaran esiin tuolta lumen alta. Mutta nyt on vaihteeksi myrskyn edellä sää kristallinkirkas ja Mars möllöttää keskellä taivasta. Lyhyt iltalenkki paavin talolle ja takas ja sitten erät Dominionia.

Mitattiin tikulla kartasta, että Wieniin on Regensburgista lyhyempi matka kuin Helsingistä Jyväskylään, joten päätettiin tehdä sinne pieni viikonloppukeikka. Villapaidat, karvahousut ja Hasselin Superwide laukkuun ja menoks. Huidoin sen SWC:n kanssa yöllä sivukaduilla 1516-nanopanimosta palatessamme ja koetin saada muutaman

Puolustusministeriön kotkan suojeluksessa. Not?

The Third Man tyylisen stillin aikaiseksi. Saa nähdä mitä Tohtori-X:lle tarttu.Kehityslitkut ovat Delftissä joten nakkasin rullat laatikon pohjalle. Negalle kuvatessa on yhä se etu, että kun vielä muistaa unohtaa rullat sinne kaapin pohjalle pariksi kuukaudeksi niin kerkeää saada etäisyyttä itse tilanteeseen ja näkee kuvat ilman niihin liittyviä subjektiivisia tekohetkeen liittyviä mielikuvia.

This can be the sign that leads us to the holy Sacher cake.

Skulaakakkujen ystävä kun olen Sacherin hotelliin piti tietenkin tehdä pyhiinvaellusmatka. Iskin haarukan legendaariseen Sacher-kakkuun ja odotin ekstaasin laskeutuvan taivahista päälleni…Pettymys! Ei se, että kakku on kuivaa. Niinhän sen kuuluukin olla. Ja olihan se jotenkuten suklaista. Mutta mutta. Ei vienoa rommin vivahdetta ja aprikoosiakin oli vain nimeksi. Buu. Oma mummon reseptillä tehty Sacher-kakku hakkaa tuon alkuperäisen jäljitelmän mennen tullen. Ostin lohdutukseksi Sissi-taalereita suklaakaupasta.

Mainettaan huonompi.

Schönbrunnin eläintarhassa oli mukavasti tilaa. Pandat köllötteli rouskuttelemassa rauhallisesti bambua. Musta kollipantteri oli sitä vasten hurjana. Tyyppi ei yhtään tykänny kun yritin tulla sen reviirille ja sain tarkastella sen kitarisoja pleksin läpi. Hurja kisu.

Hello panda

Yksinäinen muurahaiskarhu oli sen sijaan varsin murheellinen näky tallustelemassa edestakaisin pienessä huoneessaan, joka oli ilmeisesti jo aikoja sitten tyhjennetty jokaisesta mahdollisesta ötökästä.

Leonard Cohen laulaa Take this Waltzissa “Now in Vienna there are ten pretty women…” – Mutta vainko kymmenen..?

Musta pantteri joka on lähes päässyt pilkuistaan. Muttei ihan.

Obama dumppasi Constellationin

Obama on siis aikeissa haudata Bushin esittämän uuden uljaan Constellation-avaruusohjelman, jonka tarkoituksena oli palata Kuuhun vuonna 2020. Jotkut ovat tyrmistyneitä päätöksestä, mutta se oli yksinkertaisesti vaan ainoa järkevä ratkaisu tälle deja-vu projektille, joka pyrki kopioimaan Apollo-ohjelman teknologiaa ja tavoitteita ja teki sen lisäksi harvinaisen huonosti. Arvioiden mukaan nykyisellä rahoitustahdilla Kuuhun oltaisiin palattu aikaisintaan 2028, kun 100 miljardia taalaa oltaisiin poltettu (ja tietenkin tän kokoluokan budjetit eivät koskaan ikuna ole pitäneet). 100 miljardia on tietenkin paljon vähemmän kuin vaikka Afganistanin sodan rahoitus, mutta kuka laittaa rahansa likoon sen puolesta, että USA:n puolustusbudjetilta siirtyisi lähivuosina rahaa rauhanomaisempiin tarkoituksiin?

Avaruuslennoista maan kiertoradoille on tullut niin business-as-usual, että Obaman esittämä miehitettyjen rakettilaukaisujen yksityistäminen ei ollut yllättävä siirto. Nykyään parhaimmat miehittämättömät kantoraketitkin ovat luotettavampia kuin avaruussukkula. Jotkut voivat tosin vähän kauhistella mihin johtaa yksityisten firmojen mahdollinen kustannuksia-leikataan-turvallisuudessa-säästetään filosofia. Itse ainakin pistäisin muutaman ylimääräisen taalan launch-abort-systeemin testaamiseen vielä muutaman kerran.

Obaman suunnitelmissa on kyllä yksi huono puoli. Kaikki jäivät nyt vähän kuin ilman suurta Päämäärää. Eli suunnitelmissa on lähinnä vain tylsää ISS:llä hengausta ja kaikkee pientä teknologianysväystä. Boring. Elämä tarvitsee tarkoituksen. Obamana olisin lätkäissyt Mars-kortin heti pöytään: ensimmäinen vaihe olisi lento Marsiin ja takaisin ilman laskeutumista. Toinen vaihe laskeutuminen jollekin asteroidille ja kolmas vaihe laskeutuminen itse Marsiin. Vaikeus on vaan siinä, että vuosien pituinen avaruuslento sillipurkissa ei ole oikeastaan mahdollinen nykyisellä mopolla rakettitekniikalla. Keroseenistä tai vedystä ei vaan saa tarpeeksi potkua nopeaan matkustamiseen esimerkiksi Marsiin (blogasinkin tästä joku aika sitten). Nähdäkseni vaihtoehtoja ei ole kovin montaa : joko kehitetään ydinreaktioilla toimivia raketteja tai sitten ei mennä minnekään ja ladataan dvd-soittimeen kiltisti vaan sitä Star Trekkiä.

Jungille töitä

Pahanmakuisia unia viimeaikoina. Viime yönä näin kun joku pandaparka mätkittiin nuijilla sinipunaiseksi. Ja toissayönä vampyyri koetti purra. Mainittakoon, että kyseessä oli gay vampyyri, joka asui naapurissa poikakaverinsa kanssa (yöllä tämä ei naurattanut). Heräsin ja huomasin, että aurinko oli jo noussut. Hyvä juttu, vampyyrit eivät tykkää valosta, joten sain helpottuneena unenpäästä heti kiinni.

Nämä ovat tosin kevyttä kamaa verrattuna arkki-painajaiseeni, jossa olen jäämässä jonnekin ahtaaseen paikkaan puristuksiin. Vähän niin kuin Star Warsissa se jätepuristinkohtaus. Tämä liittyy myös “unissakävelyyn”, sillä yleensä herään puolittain ja todellisuus sekoittuu uneen. Voin nousta sängyssä istumaan tai sitten kokonaan lähteä liikenteeseen sekavia puhuen aivan varmana siitä, että kohta olen rusinana kun katto uhkaa tippua päälle tai jotain muuta. T. on jo “tottunut”, mutta pari kertaa olen säikäyttänyt/viihdyttänyt konferenssikeikoilla huonekavereitani. En tiedä mistä tämä uni tulee, mutta pienestä pitäen en ole kovasti tykännyt pimeistä ahtaista paikoista ja mielumminkin vaihtaisin ne avariin ulkotiloihin 200+ km näkyvyydellä.

Picked up for you, 6/2010

• Naturenews raportoi, että aivoleikkaus tietyssä osaa aivoa saattaa muuttaa ihmisen persoonallisuutta hengellisyyteen taipuvaksi. Aiemmin on raportoitu, että persoonallisuus voi muuttua tähän suuntaan near-death kokemuksen tai aivokasvaimen takia. Udinen yliopiston systemaattisessa tutkimuksessa huomattiin, että todennäköisyys moiselle on suurin, jos aivoleikkaus tehdään siinä osassa aivoa, joka käsittelee ihmisen itsensä tilallista suhdetta muuhun maailmaan. Tämä alue on ihmisillä takana sivulla. Jos tämä alue vahingoittuu ihminen voi kokea normaalia enemmän olevansa yhteydessä muihin ihmisiin, luontoon, universumiin tai korkeampiin voimiin tai sitten olevan ruumiinsa ulkopuolella. Nämä out-of-body kokemukset liittyvät voimakkaasti hengellisyyteen. Kenties tämä selittää myös kokemukset, että aivoleikkauksen jälkeen ihminen voi kuin muistaa katselleensa omaa leikkaustaan leijaillen huoneen katossa tai salamaniskun jälkeen tietoisuus hyppääkin puun oksalle katselemaan omaa elvytystään. Mielenkiintoista on myös se, että nämä “hengellisyyteen” liitetyt aivoalueet ovat eri kuin ne, mitkä ovat aikaisemmin liitetty “uskonnollisuuteen”. Voidaan spekuloida, että nämä ovat kaksi hieman eri asiaa, jossa uskonnollisuus on enemmän sosiaalista ja hengellisyys enemmän itsetietoisuuteen liittyvää.
• Sukkulalennot lähenevät loppuaa ja yksi viimeisistä, STS-130, pääsi onnellisesti matkaan maanantaina. Vähän alta yhdeksän minuuttia lift-offin jälkeen sukkula on kuluttanut polttoaineensa loppuun ja päämoottorit pysäytetään (MECO – main-engine cut off). Tämän jälkeen ulkoinen polttoainetankki irrotetaan ja sanotaan, että se palaa ilmakehässä jossain Tyynenmeren yläpuolella. Miksi sukkula ei sitten tipahda mereen, jos tankki kerran tipahtaa? Joku voisi ehdottaa, että tankki on isompi ja putoaa sen takia, mutta lukiossahan ope koetti takoa päähän, että kiertorata avaruudessa ei riipu koosta tai massasta vaan pelkästään nopeudesta. Kun sukkulan moottorit on sammutettu luulisi, että sekä tankki että sukkula menee samaa rataa. Kuvissa näkyy kuinka tankki hitaasti lipuu poispäin sukkulasta, joten ehkä sukkula vähän tönäsee tankkia ja se tipahtaa sen takia jonkkaan? Ei.. MECO:n jälkeen sukkula ja tankki porhaltaa Mach 26:ta (8.8 km/s) joten tankin erkanemisessa saama pieni liikemäärä on kuin hyttysen tönäisy kauniina kesäpäivänä. Oikea vastaus on, että sukkulakin todella palaisi ilmakehään samaa rataa kuin tankki, jos pian MECO:n jälkeen sen rataa ei korjattaisi sukkulan apumoottoreilla (orbital control maneuvre). Sukkula laitetaan MECO:ssa elliptiselle radalle, jonka toinen pää ulottuu ilmakehään. Tuo korjausliike tekee radasta pyöreämmän pienellä energialla ja estää sukkulaa tipahtamasta rankan duunin päätteeksi heti pois avaruudesta. (Joskus vuonna kuokka ja kirves vaihto-opiskelijoiden fyssan peruskursseja opettaessani huomasin, että avaruuslentojen dynamiikan kun ymmärtää niin onkin melkein koko Newtonin mekaniikka hallussa, no ainakin puolet).
• Kun H. oli pieni H. laski Amigalla fraktaaleja. Mandelbrotin ja Julian joukkoja yms. Nämä matemaattiset fraktaalit ovat itsensä näköisiä (itsesimilaareja) riippumatta riitä kuin syvälle niitä zoomailee. Aiemmin ollaan ajateltu, että luonnossa raja tulee vastaan kvanttien maailmassa. Alkeishiukkaset ovat jakamattomia, joten kvanttifraktaaleja ei ole sen takia olemassa? Sciencessä julkaistiin nyt kuitenkin paperi, jossa tunnelointi-elektronimikroskoopilla (se hitusähkäletähystin) väitetään löytyneen todisteita kvanttifraktaalien olemassaolosta. Fraktaalin muodostaa puolijohdemateriaalin pinnalla elektronien  aaltofunktiot. Kvanttimekaniikka ei tarkoita sitä, että kaikki asiat olisivat kvantittuneita, eli muutuisivat vain hypäyksittäin. Fraktaalin itsesimilaarisuus on periaatteessa mahdollista aaltofunktiolle, jossa voi olla yksityiskohtia äärettömiin asti. Periaatteessa, mutta kukaan ei tietenkään pysty varmistamaan asiaa havainnoin, sillä tarvittaisiin äärettömän tarkkoja mittausmenetelmiä. (Linkki Sciencessa olleeseen juttuun, vaatii tilauksen)
• Ja sitten vielä uutinen täältä Baijerista. Münchenin Ludwig-Maximilians yliopiston tutkijat päättivät kärrätä köysiradalla parikymmentä ylipainoista miestä vuorelle ja tarkkailla heidän painon kehitystään. Miehet oli valittu sohvaperunoista ja heitä nimenomaan kiellettiin tekemästä mitään ylimääräistä harjoittelua tms. Tulos oli, että miesten ruokahalu väheni, he laihtuivat ja tuo painon putoaminen pysyi vielä ainakin kuukauden verran vuorelta paluun jälkeen. Tulos ei ole kovin yllättävä kun ajattelee, että miedon vuoristotaudin oireisiin kuuluu ruokahalun menettäminen (vuoristotaudissa elimistö siis ei ehdi sopeutumaan tarpeeksi nopeasti harvempaan ilmaan). Joku ehti jo ehdottaa, että jenkkien ylipaino-ongelman voi ratkaista kun Hawaiin sijasta kaikki menevätkin vuoristolomalle Overlook hotellille Oregoniin. Vuoristaan tunnetussa Coloradossa on kuulemma ylipainoisten osuus väestöstä pienin koko jenkkilässä. Baijerin hiihtokeskukset ryntäävät nyt varmaan sponssaamaan tätä tutkimusta.

Eläimet!

Aina silloin tällöin tulee luettua uutisia eläinten kohtelusta Suomessa. Petoeläimiä ajetaan huvikseen hengiltä moottorikelkoilla, sikoja ja turkiseläimiä pidetään helveteissä ja susijahtiin lähdetään heti kun joku on nähny irtiolevan huskyn nurkillaan iltahämärässä (“ihan varmasti oli susi”). Melkeen on päässyt unohtumaan kuinka kurjasti eläimillä voikaan olla kun on tottunut siihen miten esimerkiksi Hollannissa asiat hoidetaan. Se näkyy esimerkiksi siinä, että eläinten puolue (Partij voor de Dieren) sai vuoden 2006 vaaleissa kaksi paikkaa 150-paikkaiseen parlamenttiin. Erään Suomen hallituksen ministerin möläytys, että turkiseläimiä kuvanneet ja materiaalin julkaisseet ihmiset olisivat syyllistyneet rikokseen olisi jo sellainen kardinaaliluokan munaus Hollannissa, että se kaataisi kenties useamman ministerin kerralla niin kuin rivin dominopalikoita. Hollannissa nämä asiat otetaan myös vähän vakavammin, eläinten oloista välitetään ja tehdään vähän muutakin kuin hoetaan, että “pitäis kyllä tehä jotain”. Koetin joskus myydä suomalaista lohta hollantilaisille, mutta menestys oli heikkoa kun useimmat kysyivät, että ei kai se ole kasvatettua (oli se, ei tullu kauppoja).

Vanhanen myös valittaa, että ei tän takia nyt lakkauteta kokonaista elinkeinoa. Miksi ei? Kas kun useat Euroopan maat ovat jo tehneet sen ihan syystä. Turkiseläinten tarhaus on joko kokonaan tai suurimmalta osin kiellettyä mm. Iso-Britanniassa, Bulgariassa, Hollannissa, Irlannissa, Itävallassa, Kroatiassa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Tanskassa (joissain näistä on vielä siirtymäajat voimassa).

PS. Jos haluatte luonnonmukaisen lämpöeristysteknologisen ihmeen päällenne niin ostakaa villapaita ja kiittäkää lampaita (antakaa vaikka muutama ruohotuppo).

Academic awards

Vuoden “akatemiapalkinnot” on nyt jaettu. Monta pettynyttä akateemikkoa jäi taas ilman palkintoa. Ennakkosuosikki prof. N. N joutui pettymään vaikka ohjasi noin 100 paperia vuodessa lukematta niistä yhtään läpi. “Kukaan ei ymmärrä kuinka kovaa työtä on pistää ihmiset tekemään kovasti työtä”, hän valitti. Katastrofipaperien ohjaajat eivät myöskään menestyneet tänä vuonna. Ms. Cohen jäi palkinnotta vaikka oli mielestään osoittanut vakuuttavasti uuden uraaninrikastusmenetelmän aiheuttavan ydinsodan. Parhaan komediapaperin palkinto meni Holger Nielsenille ja Masao Ninomiyalle ehdotuksestaan, että aikamatkustava ujo Higgsin bosoni sabotoi LHC-kiihdytintä ettei vaan tulisi havaituksi.  Tällä kertaa palkinto parhaalle ei-englanninkieliselle paperille jäi jakamatta, koska kukaan komitean jäsenistä ei muistanut lukeneensa yhtään sellaista. Yukawa-instituutin papereita kiiteltiin kuitenkin näteistä kanjeista. Parhaan väittelytilaisuuden puvustuspalkinnon nappasi Delftin yliopisto. Raati arvosti erityisesti hassuja hattuja. Parhaimman leikkauksen palkinnon voittivat kollektiivisesti kaikki Physical Review Lettersissä julkaistut lyhytpaperit. “30-sivuisten paperien julkaiseminen maksimissaan neljän sivun pituisina vaatii erityistä taitavuutta – nämä paperit ovat kuin Berlin Alexanderplatz puristettuna viiteen minuuttiin”, komitea ylisti lausunnossaan. Komitea ei kommentoi huhuja, että papereiden sisältöä leikataan sen takia, että PRL:llä on hyvä impact factor. Parhaasta lavastuksesta palkinnon sai vastikään Lancetista retraktoitu papru, jossa MMR-rokote oli liitetty autismiin. “12 vuotta Lancetissa väärällä datalla on jo suoritus sinänsä. The MMR-paper has left the building”, komitea ilmoitti.

Picked up for you, vko 11/2010

Pitäis oikeastaan tehdä puhe ens maanantaiksi, mutta prokrastinoin ja kaivoin sen sijaan muutaman uutisen teille:

• Eksoplaneettojen metsästäjät ovat viimein alkaneet löytää planeettoja jotka muistuttavat meidän Aurinkokuntamme planeettoja. Kaikki muut tähänastiset eksoplaneetat ovat olleet aika eksoottisia, hyvin kuumia, isoja tai muuten elämän kehittymisen kannalta epätodennäköisiä. Tämä on johtunut ihan siitä, että nykyiset mittausmenetelmät ovat herkimpiä juuri tämänlaisille space-odditeille. Mutta nyt Corot-luotain on löytänyt uuden eksoplaneetan Corot-9b:n, joka on noin Jupiterin kokoinen ja kiertää emotähteään Merkuriuksen kiertorataa muistuttavalla radalla. Planeetan pintalämpötilan on arvioitu olevan keskimäärin jotain sadan Celsius-asteen kieppeillä, eli varsin “lauha” ilmasto näihin muihin löydettyihin kuumiin veikkoihin verrattuna. Vaikka Corot-9b on kaasujättiläinen ja siten elämän kehittymiselle kelpaamaton niin ajatelkaa vaikkapa tilannetta, että tällä eksoplaneetalla olisi  joku Maan kokoinen kuu..
• Planck-satelliin tutkimustiimiltä on viimein alkanu valua dataa. Ei vieläkään kosmiseen taustasäteilyyn liittyvää, koska se pidetään vielä visusti piilossa, piilo säpissä ja avain jemmassa. Sivutuotteena on kuitenkin syntynyt nättejä karttoja Linnunradan kylmistä pölypilvistä ja pistemäisistä radiolähteistä. Tsiikatkaa vaikka näitä kuvia: Kelpais jo seinälle pistettäväksi, vaikka false-colour onkin.
• Kvanttien maailman ajatellaan yleensä olevan jotain hyvin pieniin hiukkasiin liittyvää. Periaatteessa mikään ei kuitenkaan estä makroskooppisten kvanttitilojen syntyä. Yksi esimerkki on suprajohtava magneetti. Isojen kappaleiden laittaminen ihan superpositioon, kahden tai useamman tilan samanaikaiseen yhdistelmään, on vähän vaikeampaa, koska energiat ovat niin pieniä, mutta nyt siinäkin ollaan onnistuttu. 30 mikrometriä pitkä “kvanttirumpu” ollaan saatu yhtä aikaa soimaan ja olemaan soimatta. Näin karkeasti selitettynä. 30 mikrometriä ei ole tietenkään iso, mutta mikroskoopilla ihan nähtävissä oleva. Kokeet tulevat ehkä tämän jälkeen yrittämään saada kissan kokoluokkaa olevia kappaleita näkyvästi superpositioihin.
• Axionit ovat merkillisiä eriskummallisia hiukkasia, jotka ehkä selittävät kaikkea mahdollista maailmankaikkeudessa, ehkä jopa pimeän aineen olemassaolon. Ainoa ongelma on, että niistä on saatu hyvin vähän (jos yhtään) todistusaineistoa. Aina kun ollaan saatu muka jotain todisteita niin kohta nämä todisteet osoittautuvat vääriksi tai puuteellisiksi. Axionien olemassaolo ennustettiin sen perusteella, että elämä tulisi niiden myötä helpommaksi teoreetikoille. Ne ratkaisisivat monta ongelmaa. Itse asiassa fyysikko Wilczek keksi nimen axioni näille hiukkasille Axion-nimisen pesuainemerkin mukaan. Axionit siivoisivat pois monta teoreettista ongelmaa yhdellä kertaa. Valitettavasti axioneille on käynyt vähän kuin Axionille: menestys on ollut markkinoilla vähän heikkoa. Muutama vuosi sitten havaittiin, että on olemassa ns. topologisia eristeitä, jotka johtavat sähköä pinnalla, mutta eivät sisällä. Näistä topologisista eristeistä toivotaan nyt johtolankoja axionien jahtaamisessa.

Kops

Protonit revittää LHC:n ringissä jo rutiininomaisesti 3.5 TeV:in energioilla per hitu. Jos TeV ei sano mitään niin tuo 3.5 TeV vastaa käytännössä protonin lihottamista noin 3700-kertaiseksi. Hidun nopeus on silloin 99.999996% valon nopeudesta. Jos joku örkkimöykky sidottaisiin protonin selkään niin tuolla vauhdilla se havaitsisi LHC:n 27 kilometrin tunnelin kutistuneen 8 metriseksi minirinkulaksi (pituuskontraktio). Ensimmäiset törmäykset tulossa 30. maaliskuuta, stay tuned for the end of the world big science.

Lisää uutisia puskee piakkoin CERN:in sivuilla ja twitterissä #CERN.

Tois puolel jokkee

Jopa oli vaikeeta päästä tält puolelt jokkee tois puolelle fillarilla. Siis keskustassa on pari siltaa, mutta seuraava fillaroitava silta susirajan yli Germaniaan, frankkien maille ja mannuille, onkin 15 kilsan päässä Bad Abbachissa (“paha Abba”). Fillaroin kiipeilymestoille Juran emmentaljuustoa muistuttaville kallioille. Kallion huokoisuus on kiva kipuajalle, koska koloista saa hyvin käden- ja sormensijoja. Mutta pitää muistaa, että onkaloissa lurkkeroi siiroja, hämähäkkejä ja muuta ötökkää. “Beg your pardon mr. Siira, pääset kohta takas luolaas.”

Juoksulokia olen pitänyt luurin gps:llä, mutta gpsin korkeustiedot (ja joskus paikkatiedotkin) ovat joskus ihan mitä sattuu. Kuitenkin webistä löytyy hyviä googlen maps-pohjaisia appletteja profiilin laskemiseen. Esim. sport distance calculator . Sinne voi uppaa gps-tiedot (GPX-fileenä) ja/tai merkata karttaan käsin lenkki ja laskea sen jälkeen topografia. Suhteellisen yksinkertainen ja näppärä ömpäke. Jossain kohtia ollaan tosin yksinkertaistettu ja mm. VO2 max -lasketaan ilman ylämäkikorjauksia. Tässä alhaalla yksi vakiolenkeistäni, “paavinmäki”; kämpältä Pentlingiin Paavin talolle. Reitin profiili tuntuu aika tarkalta tuota loppumatkan yhtä “jyrkännettä” lukuunottamatta. 4.4 km pituutta, reilu 100 m korkeutta ja vähän alamäkeäkin. Ja sama sit käänteisesti takaperin takaspäin. Menomatkassa ylämäkeen menee tällä hetkellä 23-28 minuuttia riippuen paljon jalat prostestoivat  ja alas lasketellaan pikkasen joutuisammin.

Tällä hetkellä noin 100 km on maksimi mitä jaksan kuukaudessa näillä topografioilla niin, että paikat pysyvät vielä kondiksessa.

23 min näyttää olevan joku saturaatiopiste

Paavinmäki

Profiili

LHC up and running!

Eilen ilmassa hoveroi suuren tiedejuhlan tuntua. Cernin fyysikkojen finest hour: 20 vuoden duunin, miljardibudjettien, lukuisten vastoinkäymisten, pettymysten, myöhästymisten, hien ja kyyneleiden, salaliittoteorioiden, epäuskoisten kommenttien, epämääräisten toivonpilkahdusten ja maailmanlopun ennustusten jälkeen LHC-kiihdytin toimii ja on nyt tuotantoajossa! Aamulla hitukimpun ylösajo ensin vähän yski koska koneen herkät turvajärjestelmät ajoivat laitteen alas ja tämän jälkeen toisesta biimistä ei saatukaan hyvälaatuista. Mutta kolmas kerta toden sanoi ja pian ilmaisimet alkoivat rekisteröimään protoni-protoni -törmäyksiä 7 TeV energialla noin 40 kertaa sekunnissa. Päivän lopussa oltiin saatu kasaan jo puolisen miljoonaa törmäystä 3.5 kertaa suuremmilla energioilla kuin mitä tähän asti ollaan koskaan missään hallitusti saatu aikaan. En ihmettelisi vaikka puolet Cernin fyysikoista olis tänään rokulilla karseen darran kanssa. Tuntuu kyllä perhanan hyvältä, että hitufyysikot saivat tämän toimimaan, voi nyyh! I knew you could do it!

Tän menestyksen jälkeen Cern voi nyt viimeistään kutsua itseään nro 1 hitufysiikan labraksi koko maailmassa. Voin vakuuttaa, että LHC (ja sen ilmaisimet) on maailman monimutkaisin laite ja protonien kiihdyttäminen näihin energioihin ei ole mikään yksinkertainen juttu. Jonkun mittatikun voi itselleen saada sillä, että kiihdyttimen rengasta kimpuissa kiertävien protonien kokonaispaino on pienen hiekanjyvän luokkaa, mutta kokonaisenergia vastaa noin sadan kilon pommia. Lienee selvä, että tän luokan energiat pitää olla hyvin hallinnassa ettei biimi tekisi isoa reikää sitä kiihdyttävään laitteeseen jonkun häiriön sattuessa.

Sit vaan odottamaan, että dataa saadaan tarpeeksi kasaan. Kenties  jo parin vuoden päästä joudutaan kirjottamaan taas fysiikan koulukirjat uusiksi. On hyvät mahdollisuudet, että jo tämän ensimmäisen parin vuoden tuotantoajon jälkeen saamme enemmän tietoa siitä, mistä tavarasta tämä universumi on tehty.

Taivaan merkit

Jos haluatte nähdä Merkuriuksen niin näinä aikoina olis hyvä tilaisuus. Venus paahtaa tällä hetkellä iltatähtenä lännessä puolisen tuntia auringonlaskun jälkeen taivaan kirkkaimpana planeettana. Niin kirkas, että häikii. Venuksesta 1-2 sormenmittaa oikealla samalla korkeudella möllöttää himmeämpi Merkurius. Jos taivas on pilvetön ja horisonttiin on hyvä näkymä niin siitä ei voi erehtyä. Näkynee paljain silminkin, mutta kiikarilla paremmin. Mahtuu samalle kiikarin näkökentälle (jos ei oo ihan tajuttomat kakkulat). Töllätty tänään Regiksen kämpän ikkunasta.

Siitä onkin jo melkeen vuosi ku tuon vanhan veikon viimeksi näin.

Miekat auroiksi

Kun H. oli pieni 70- ja 80-luvuilla ei siihen aikaan pelätty mitään ilmastonmuutoksia, terrorismia tai jotain epämääräistä green/grey goon maailmanvalloitusta vaan ihan vaan ydinsotaa ja maailmanloppua. USA ja Neuvostoliitto olivat varastoineet tarpeeksi ydinpommeja tasoittamaan kaikki maailman kaupungit ja ohjukset venailivat laukaisua ydinhyökkäystä kestämään suunnitelluissa siiloissaan. Kaikki oli kiinni niistä laukaisunappeja hilpaavista hulluista kenraaleista ja valtionpäämiehistä. Sit vähitellen huomattiin, että kauhun tasapainoon pääsee pikkasen pienemmälläkin määrällä megatonneja ja strategisten aseiden rajoitusneuvotteluiden jälkeen moni ydinohjus joutui työttömäksi. Venäjän arsenaalista poistettiin satoja lännessä pelättyjä Naton koodinimillä SS-19 “Stiletto” ja SS-18 “Satan” kulkenutta monikärkiohjuksta. Sitten joku keksi bisnesidean, että mitä järkee romuttaa näitä ohjuksia, kun ne soveltuvat aivan hyvin satelliittienkin laukaisuun. Koska raketit ja siiloinfrastruktuuri ovat jo valmiina on laukaisun hinta aika halpa. Stiletoista tuli Rokot-raketteja ja Satanit muuttuivat vähemmän pirullisiksi Dnepr-raketteiksi. Yhden laakin listahinta mainitaan Rokotille 12 miljoonaa taalaa, joka on huokea hinta kun sillä saa kiertoradalle (LEO) melkeen kahden tonnin kuorman (~$6500/kg).

Rockot- ja Dnepr-raketit ovat viime aikoina laukaisseet kasan maapallon tilaa valvovia tieteellisiä satelliitteja. Viime viikolla Euroopan avaruusjärjestö ESA laukaisi Dneprillä Cryosat-2 satelliitin, jonka tarkoituksena on mitata tutkalla napa-alueiden jään paksuutta ja siten saada luotettavaa tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta napojen jäätiköiden sulamisnopeuteen. Viime vuonna Rockot-raketit laukaisivat kiertoradalle ensin ESA:n Goce-satelliitin, joka mittaa Maan gravitaatiokentän epäsymmetriaa, ja sitten SMOS-satelliitin, joka mittaa maaperän kosteutta ja suolaisuutta. Jälkimmäinen satelliitti tuottaa arvokasta tietoa siitä, kuinka nopeasti maaperä on eri alueilla kuivumassa. Vaikka nämä satelliitit eivät maailmaa suoranaisesti pelastaisikaan on tärkeätä saada enemmän kovaa dataa ihmisen Maapalloon aiheuttamista muutoksista. Eli lisää vaan aseistariisuntaa ja ohjukset hyötykäyttöön.

Hayabusa palaa kotiin

Kuka muistaa vielä japanilaisen Hayabusa luotaimen, joka vuonna 2005 käväisi perunan muotoisella Itokawa-asteroidilla? Tuo pikku-Fiatin kokoinen luotain räpsi tuhansia kuvia asteroidista ja lopuksi vielä laskeutui sen pinnalle keräämään näytteitä. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Hayabusa on saapumassa takaisin Maahan nyt kesäkuussa ja tiputtaa näytteet sisältävän pöntön jonnekin Australian aavikoille. Jos viimeiset tähtäykset onnistuvat Hayabusasta tulee ensimmäinen luotain joka toimittaa näytteitä asteroidin pinnalta Maahan. Ei olisi hullummin, varsinkin nyt kun Obama hehkuttaa uudessa avaruusvisiossaan, että ensin laitetaan astronautit käväisemään juuri jossain Itokawan tapaisella asteroidilla ja sitten se onkin moro ja mennää suoraan Marsiin. Ja unohdetaan toi Kuu-murikka.

Hayabusa laukaistiin jo vuonna 2003 Japanin avaruuskeskuksesta Kagoshimasta. Laukaisu meni hyvin, mutta tämän jälkeen koko tehtävä alkoi muistuttamaan enemmän melodramaattista rainaa. Nehän menevät jokainen suurinpiirtein niin, että alussa lähdetään torvet ja psalttarit soiden suuri tehtävä tähtäimessä, sitten saadaan pieniä voittoja, näyttää hyvältä, mutta asiat alkavatkin mennä kuitenkin päin helvettiä. Aluksi pieniä tappioita, sitten jännitys tiivistyy, tuleekin suurempia mutkia matkaan, ja yhä suurempia uhrauksia, ja lopulta näyttää siltä, että ollaan umpikujassa, koko tehtävä on tuhoon tuomittu eikä koskaan enää edes palata kotiin, nyyh. Mutta! Sitten tapahtuukin the Suuri Ihme ja nipin napin päästään kiipelistä ja lopulta palataan takas kottiin. I always cry at happy endings.

Hayabusan vaikeudet alkoivat jo pian laukaisun jälkeen. Hayabusassa on neljä matkantekoon tarkoitettua ionimoottoria ja ensimmäinen niistä tilttasi jo pian lähdön jälkeen. Sitten Auringossa tapahtunut voimakas purkaus vahingoitti Hayabusan aurinkopaneeleja ja hidasti matkan tekoa. Tämän jälkeen luotaimen asentoa säätelevä järjestelmä (reaction wheels) hajosi. Hayabusa pääsi kuitenkin Itokawalle syyskuussa 2005. Pakollisten valokuvien ja mittausten jälkeen yritettiin laskeutumista. Oli vain kaksi mahdollisuutta koska Hayabusa oli lähdettävä kotimatkalle pian ehtiäkseen takaisin Maahan jäljellä olevilla “ionibensoillaan”. Toinen yrityksistä epäonnistui. Toinen tavallaan onnistui, mutta meinasi tulla katastrofi. Hayabusan oli määrä olla vain hetkellisesti kiinni asteroidissa näytteenoton ajan, mutta kommunikaatio-ongelmien takia luotain rämähti vatsalleen asteroidin pinnalle ja kökötti siinä puolen tunnin ajan. Ilmeisesti tästä tuli vahinkoa luotaimelle ja moottoreissa havaittiin vuoto. Vuodon takia Hayabusa alkoi kieppumaan holtittomasti, kommunikaatiolinkki menetettiin, luotaimesta meni sähköt ja tilanne alkoi näyttämään jo toivottamalta. Jos linkki ei pelaa niin Maasta ei voi pahemmin lähettää mitään komentoja tilaneen pelastamiseksi eikä voida lähettää mitään korjaussarjaakaan kauaksi avaruuteen. Tilanne saatiin kuitenkin hallintaan kuin ihmeen kaupalla ja Hajabusa aloitti kotimatkansa. Nytkään mikään ei mennyt putkeen. Viime marraskuussa viimeinenkin ionimoottori lotkahti ja se olisikin ollut sen sadun loppu-slut, jos japanilaiset eivät olisi keksineet älykästä korjausta. Moottoreista oli hajonneet eri osat, joten kaksi moottoria yhdistettiin yhdeksi toimivaksi moottoriksi vähän samaan tapaan kuin kahdesta romuautosta voi saada yhden kunnollisen menopelin yhdistelemällä sopivasti ehjiä osia. Nyt näyttää siltä, että jos tuo romukasa ei tilttaa enää kovin pahasti, niin Hayabusa pääsee tiputtamaan näytepöntön Maan ilmakehään kesäkuun alussa. Ja jos tuo baby saadaan vielä talteenkin niin Hayabusa tiimin jäsenet taitavat korkata muutaman isomman pullon  dai-ginjo sakea. Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. On mahdollista, että sekasortoisen tilanteen takia pönttöön ei saatukaan mitään asteroidinäytteitä.

Blogia Hayabusan viimeisistä vaiheista voi lukea täältä.

Edit 15.6.: Oijoi, dramaattinen Hayabusa projekti sai aivan satumaisen lopun! Kuinka hunajaiselta maistuukaan onnellinen loppu kaikkien vaikeuksien jälkeen. Hayabusa luotain palasi maahan viikonloppuna ja törmäsi maan ilmakehään 12 kilometrin sekuntivauhdilla. Muutamassa sekunnissa luotain oli palanut kitkan takia poroksi. Mutta paria tuntia aikaisemmin emoalus oli ehtinyt laukaista tuon kallisarvoisen näytepöntön, joka oli varustettu erikoisvalmisteisella lämpökilvella ja laskuvarjolla. Japanin avaruusjärjestö JAXA:n mukaan kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Tässä parhaimmat kuvat & videot Hayabusan viimeisistä hetkistä:

Hayabusa tähdenlentona Austalian Woomeran taivaalla (Ozaki Takashi, Yomiuri Shimbun).

Sama fish-eye-linssillä kuvattuna, Linnunrata keskellä.

Nasan lentävästä DC-8 laboratoriosta kuvattu video Hayabusan hajoamisesta ilmakehässä youtubessa. Kuumasta helvetistä selvinnyt näytekapseli näkyy videon lopussa hehkuvana pisteenä.

Kuvia näytekapselista ja sen talteenotosta Planetary.orgin sivuilta.

Hayabusan laukaisu pienen M-V-5 raketin nokassa 7 vuotta sitten (äksöni alkaa noin 2 minuutin kohdalla).

Kuva Hayabusan kohteesta, puolen kilometrin kokoisesta perunanmuotoisesta Itokawa-asteroidista. Itokawa on selkeästi kasa kivirojua, se mitä jäi yli kun aurinkokuntamme planeetat syntyivät.

Adrenaline junkie

Viikonloppu meni kivasti Juralla kiipeillessä ja kun heitin vielä parin tunnin fillarilenkinkin siihen päälle tänään on mukava nojailla duunissa työpöytään. Kaffepöydässä törmäsin kuitenkin taas siihen tavalliseen kysymykseen, että no oliko hyvät andrenaliinipiikit. Usein tämän kysymyksen esittäjät eivät ole kiipeilleet kertaakaan elämässään, tai kenties sen yhden kerran kun polttariporukka on vinssannu pahaa-aavistamattoman juhlakalun keskelle jyrkkää kallionrinnettä. Yleinen stereotypia on, että kiipeilyä harrastavat ovat nuoria rämäpäitä, jotka humaltuvat pelon ja jännityksen aiheuttamasta adrenaliinipurkauksesta kuolemanvaarallisessa touhussaan. Sensaatiohakuinen media ja niiden satunnaisten todellisten rämäpäiden seikkailu-best-sellerit tuntuvat vahvistavan tätä stereotypiaa.

Tuotin varmaan pettymyksen. Ei tippaakaan adrenaliinia. Eikä näyttänyt tulevan muillekaan kiipeilijöille. Vanhimmat heistä näyttivät olevan päälle kuuskymppisiä. En väitä, etteikö joskus kiipeilyssä tulisi adrenaliinia suoniin. Ote on lipeämässä tai kivi lohkeaa yllättäen tai tulee logattua lentoaikaa. Selkäranka on ensimmäisenä reagoimassa. Hormonit ovat jo suonissa kun aivot kerkeävät mukaan ja vähän jälkijunassa sanovat, että hei, oikeesti tossa on patja alla. Tai että: ota lunkisti sähän jäät vaan killuun siihen köyteen. Joskus kun näin tapahtuu niin mun olo on jälkikäteen todella paska ja adrenaliinilla on lisäksi paha taipumus laittaa lihakset tukkoon ja kiipeilyt on silloin kiipeilty siltä päivältä. Tieteellistä evidenssiä tuosta adrenaline junkie -teoriasta ei tietääkseni ole, vaikka se on tuttua urban lorea. Suurimman mielihyvän kiipeilyssä aiheuttaa (niin kuin missä tahansa muussa hyvin pitkään kestävässä rasittavassa harrastuksessa) luultavasti dopamiini ja endorfiini. Ne alkavat vaikuttamaan vasta rasituksen jälkeen. Siihen ei usein riitä tunnin lenkki vaan koko päivän kestävä rasitus, joka polttaa kaikki lihaksiin varastoituneen energian. Ja näihin huumeisiin jää tietenkin koukkuun. Sen takia sitä menee sinne seinälle uudestaan tekemään ne kaikki vaikeat reitit. Mutta your mileage may vary. Jokainen voi itse kokeilla mikä tuntuu parhaimmalta itselleen. Jos adrenaliini kiinnostaa niin sitä voi kokeilla jotain vähemmän rasittavaa huimapäistä lajia kuten vaikka base-hyppyä. Itse en vaan oikein ymmärrä miten sellaisesta voi muka saada hyvän fiiliksen.

Kiipeily ajatellaan usein extreme-urheiluna, mutta tavallinen urheilukiipeily on nykyaikana jo niin turvallista, että riski loukkaantumiselle per harrastustunti on tilastollisesti pienempi kuin riski joutua liikenneonnettomuuteen autolla. Turvalaitteet ja välineet ovat kehittyneet vuosikymmenien aikana. Kiipeilystä voi tietenkin tehdä itselleen vaarallisen lajin, jos haluaa. Vähän niin kuin autoilu voi olla sunnuntaiajelua tai sitten rallia ilman turvavöitä. Jotkut kiipeilijät ovat parodisoineet tätä extreme-leimaa ja adrenaline junkie-teoriaa ja ovat vieneet silitysraudan jonnekin hankalasti kiivettävään paikkaan ja silittäneet siellä paidan. Performanssi tunnetaan nimellä “exterme ironing”.

Altruismin matematiikka

Yleisesti ajatellaan, että maailma olisi parempi paikka elää, jos (kaikki) ihmiset olisivat altruistisia eli ajattelisivat yhteistä hyvää eikä vain omaa onneaan. Voidaan myös väittää, että pienikin epäitsekkyys on askel parempaan suuntaan ja lisää ihmisten onnellisuutta. Ongelma on tietenkin se, että ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä. Normaali järjestyshän on, että ensin ajatellaan itseään ja perhettä, sitten sukua, heimoa, kansaa, ihmiskuntaa, ja sitten ehkä eläinkuntaa, jos edes päästiin näin pitkälle. Tähän on tietenkin biologinen syy, evoluutiossa olemme itsekkäiden geeniemme kuljetusvälineitä. Ihmisten onnikaan ei ole luonnon päämäärä vaan luonto käyttää sitä välineenä saavuttaakseen omat päämääränsä. Ajatellaan siis, että lisätäksemme onnellisuuttamme meidän on tehtävä jotain luonnotonta, ajateltava järjellä yhteistä hyvää ja oltava altruistisia. Itsekkyyden illuusiosta on murtauduttava ja huijattava luontoa. Neodarwinisti Richard Dawkins on sanonut, että olemme syntyneet itsekkäiksi, joten opettakaamme toisillemme kuinka olla altruistisia.

Vaikka luonto tekee meistä itsekkäitä tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ihmiskunnassa (ja eläinten parissakin) on paljon enemmän epäitsekästä toimintaa kuin ylläoleva yksinkertaistava teoria sallisi. Yhteistyö kannattaa yhteiskunnassa. Ihmiset kuuluvat usein järjestöihin jotka paneutuvat hyväntekeväisyyteen. Ja miksi esimerkiksi greenpeaciläiset koettavat (ainakaan omasta mielestään) edistää yhteistä hyvää jollain tempauksella vaikka samalla voivat saada siitä itselleen sakot? Voidaan kuitenkin väittää, että yhteistyökin on itsekästä toimintaa, joka vain sattuu hyödyttämään kaikkia siihen osallistuneita. Tästä syystä yhteistyötä ei välttämättä voi pitää niinkään altruistisena toimintana, jossa siis muut hyötyvät tekijän kustannuksella. Lisäksi yhteistyökään ei aina johda onneen pidemmällä tähtäimellä. Yhteistyötä tekevässä suljetussa yhteisössä pienillä lyhyen tähtäimen valinnoilla voi olla pitkällä tähtäimellä katastrofaaliset seuraukset (sosiaalinen ansa, social trap). Ylikalastuksen aiheuttama kalakantojen ehtyminen on yksi esimerkki tästä, puhumattakaan ilmastonmuutoksen ennustetuista seurauksista koko maapallolle. Ihmisten on myös helppo antaa liiastaan pois silloin kun siitä ei ole heille haitaa. Voidaanko kuitenkin luoda sellainen yhteiskunta, joka muodostuu itsekkäistä ihmisistä, mutta jossa ihmiset voivat kuitenkin pidemmälläkin tähtäimellä elää onnellisesti?  Onko olemassa edes sellaista mallia, jossa pystytään ainakin välttämään itsekkyyden aiheuttamat suurimmat katastrofit (sodat, nälänhädät, luonnonvarojen loppuminen, “tragedy of the commons”).

Altruismin matematiikka on suurelta osin peliteoriaa. Tietyillä yksinkertaistetuilla matemaattisilla malleilla voidaan mallintaa altruismin ja itsekkyyden seuraukset. Ultimatum-peli, iteroitu vangin dilemma, public goods -peli ja muut vastaavat pelit ovat peliteoreetikkojen yksinkertaisettu malleja, joissa voidaan testata erilaisten itsekkäiden tai yhteistyöhaluisten strategioiden pitkän tähtäimen onnistumista. Voidaan osoittaa, että usein näissä peleissä pärjäävät pitemmällä tähtäimellä parhaiten strategiat, joita voi luennehtia yhteistyöhaluisiksi ja reiluiksi. Ne eivät yritä kateellisesti parempaan tulokseen kuin muut, mutta rankaisevat vääryydet. Lisäksi ne unohtavat sen jälkeen vääryydet ja antavat anteeksi. Kuulostaako yhteiskunnan normaalien kanssakäymisten säännöiltä? Ratkaisematon ongelma on vain se, että vaikka yhteiskunta toimii lyhyellä aikavälillä näillä säännöillä ne eivät takaa ihmisten onnea pitemmällä tähtäimellä. Historiassa on aivan tarpeeksi esimerkkejä kokonaisista kansoista ja kulttuureista, jotka ovat tuhoutuneet kun luonnon kantokyky on tullut vastaan. Jos peliteoria kiinnostaa useat blogit ja peliteorian julkaisut käsittelevät aihetta. Uusi kirjakin aiheesta on vasta ilmestynyt, The Calculus of Selfishness, en ole tosin lukenut sitä vielä.

Yhteiskunnallisen ulottuvuuden lisäksi altruismi liittyy myös yksilötason hyvinvointiin. Loppujen lopuksi vain yksilöt voivat tuntea onnellisuutta, eikä sitä voi pakottaa ulkoapäin. Ei ole loogista keskittyä jonkun kansan tai ihmisryhmän onnellisuuteen ja suuriin ideaaleihin, jos yksilöiden henkilökohtainen onni uhrataan niiden kustannuksella. Onnea ei voida määritellä yhteismitalliseksi suureeksi, mutta lukuisat filosofiat ja uskonnot pyrkivät vastaamaan kysymykseen minkälainen elämä on onnellista elämää. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että myötätunto toisia kohtaan  johtaa myös omaan onneen (buddhalaisuudessa myötätunto määritellään yleensä haluksi ja tarpeeksi tehdä toiset onnellisiksi ja lievittää kärsimystä). Perimmäinen ajatus tämän takana on se, että samsarassa (syklisessä elämänkulussa) jokainen hyvä ja paha palautuu lopulta itselle, jos ei heti niin kuitenkin jossain vaiheessa. Kuitenkin myötätunnolla ajatellaan olevan myös tärkeä merkitys itse tunteena (ks. Dalai Lama, Compassion, the supreme emotion). Saattaa toimia tai olla toimimatta, kuitenkin varmasti kokeilemisen arvoinen idea.

LHC:llä edistystä

CERN:in LHC-kiihdytin aloitti muutama viikko sitten fysiikka-ajot uudella ennätysenergialla 3.5 TeV per biimi, mutta luminositeetti oli silloin hyvin vaatimaton. Luminositeetti on energian ohella se toinen tärkeä kiihdyttimen “hyvyyttä” kuvaava tunnusluku ja tarkoittaa käytännössä kiihdyttimen nopeutta tuottaa törmäyksiä kokeille. LHC:n kohdalla luminositeetti oli aluksi kymmenisen törmäystä sekunnissa, mikä on hyvin vaatimaton määrä kun ajattelee, että LHC on suunniteltu ainakin teoriassa pystyvän sellaisiin luminositeetteihin, että miljardi törmäystä rekisteröityy kokeissa joka sekuntti. Tämä törmäystiheys on jo niin suuri, että edellisten törmäysten hituromu ei ehdi pois alta ennen kuin uusi törmäys tapahtuu.

LHC:llä on kiire saada luminositeetti ylös koska sen rakas vihollinen, Fermilabin vuonna 1983 valmistunut Tevatron kiihdytin, on pitkään toiminut alemmalla 1 TeV energialla, mutta vuosien aikana se on saanut luminositeetin ylös. Not even wrong -blogi postasi muutama viikko sitten statusraportin, että Tevatron saavutti juuri luminositeetiennätyksen 4 x 10^32 cm^-2s^-1. Syy uudelle ennätykselle jäi kuulemma biimifyysikoille vähän epäselväsi, mutta jostain syystä ajo meni todella hyvin. Not even wrong blogi oli tosin vähän pessimistinen LHC:n suhteen, koska siinä Tevatronin luminositeettia verrattiin LHC:n senhetkiseen luminositeettiin ja mainittiin, että Tevatron tuotti sekunnissa yhtä monta törmäystä kuin LHC on tähän asti tuottanut viikoissa. Blogissa unohdettiin mainita, että LHC on vielä vähän lapsenkengissään ja sitten blogin kirjottamisen (20.4.2010) LHC:n luminositeetti on saatu jo 30-kertaiseksi. Atlas-kokeen blogissa mainittiin juuri, että havaittu luminositeetti olisi saavuttanut tämän viikonlopun ajossa 6×10^28 cm^-2s^-1.

Vielä on siis vajaa 7000-kertainen luminositeettiero Tevatronin hyväksi, mutta edistys LHC:llä on ylittänyt tähänastiset odotukset. LHC on monimutkainen vehje ja kokemukset Tevatronilla ja LHC:n edeltäjällä LEP:illä kertovat, että ensimmäisten kuukausien ja vuosien sato voi hitukiihdyttimillä olla aika vaatimaton verrattuna seuraaviin vuosiin kun masiinat ollaat tuunattu ja niiden toimintojen yksityiskohdat ollaan opittu. Tähän liittyy kaikkia CERN:issäkin kerrottuja anekdootteja. Muun muassa LEP:in alkuaikoina biimin energiassa havaittiin tiettyä outoa mutta säännöllistä epätasaisuutta, mikä vaikeutti kalibraatioita. Lopulta syypääksi osoittautui Geneven asemalta lähtenyt TGV-suurnopeusjuna, joka aiheutti Genevejärven ja kiihdyttimen välille virtasilmukan, aina aikataulun mukaisesti. Ja sitten on tietenkin niitä kummalisempiakin kertomuksia LEP:in kiihdytinputkeen korjauksen yhteydessä tahallaan laitetuista olutpulloista.

Fermilabissa ollaan kohta vaikeiden päätösten edessä. Kuinka hyvin LHC edistyy? Alussa saadaan toki nopeasti parannusta aikaan, mutta pystyykö LHC kasvattamaan tämän vuoden aikana luminositeettiansa niin, että uusien hiukkasten metsästyksessä LHC kepittäisi Tevatronin mennen tullen. Siinä tapauksessa Tevatronin olisi syytä pistää pillit pussiin ja laittaa koko törmäytin pakettiin, sillä LHC:n energoihin ei Tevatronilla pystytä. Tämä vapauttaisi valtavasti rahaa Fermlabin muille kokeille, muun muassa neutriinofysiikassa. Vai tuleeko CERN:issä taas ongelmia tai onnettomuuksia ja Tevatronin avulla olisi sittenkin mahdollista löytää esimerkiksi Higgsin hitu ennen LHC:tä?

Edit: Tältä sivulta löytyy muuten todellista fyysikkoviihdettä. LHC:n reaaliaikainen biimistatussivu. Se on tietenkin tiedemaailman pervojen tapojen mukaan todellinen lyhennehelvetti, mutta kommenttiboxista maallikko voi löytää ainakin jotain vinkkiä mitä äksöniä on tapahtumassa.

Laser 50-vee

Muistan kuinka pikkukoulun fyssantunnilla esiteltiin aikoinaan laser ja kerrottiin kuinka kallis ja hieno se on. Se oli tajuttoman iso mötikkä ja teho oli suurin piirtein nykyajan pointteri-laserin veroinen. Nykyään laserista on sitten tullut jokapäiväinen kulutushyödyke, joka löytyy melkeen mistä vain: DVD-soittimista, leikkaussaleista ja mittausvehkeistä.

Vaikka ensimmäinen toimiva laser täyttää nyt 50 vuotta, Einstein esitti jo vuonna 1917 laserin toimintaperiaatteen eli stimuloidun emission. Se on oikeastaan aika yksinkertainen ilmiö, mutta usein niin väärinselitetty. Jos on päässyt unohtumaan niin tässä selitys:

Kvanttimekaniikassa fotonin (valokvantin) energia E on Planckin vakio kertaa sen fotonin värähtelytaajuus. Atomin elektronien energiatilat taas ovat Bohrin atomimallin mukaan kvantittuneita eli muodostavat energiatasoja. Fotonin energialla voi potkia atomissa olevia elektroneja ylemmille tasoille, mutta vain jos fotonin energia vastaa kahden energiatason välistä energiaeroa, muuten energia ei säilyisi. Muille fotonin energioille atomi on läpinäkyvä kuin vesi. Kun elektroni on imaissut fotonin se hengaa korkeammalla energiatasolla ja palaa sitten takaisin alimmalle mahdolliselle perustilalle ja emittoi spontaanisti samalla uuden kvantin.

Mutta jos atomi on jo valmiiksi korkealla energiatasolla, joka on täsmälleen fotonin energian verran ylempänä perustilaa tapahtuukin jotain kummallista. Atomien energiatilat ovat epäjatkuvia, joten fotoni ei useinkaan voi pomputtaa elektronia korkeammalle energiatasolle, koska se energiatila on usein kielletty. Sen sijaan fotoni voi potkaista elektronin takaisin perustilaan alemmalle energiatilalle. Energian pitää tietenkin säilyä, joten fotonin lisäksi pitää vapautua täsmälleen yhtä paljon lisää energiaa toisen fotonin muodossa.

Tässä wikipediasta pöllitty kaaviokuva stimuloidusta emissiosta. Se voi tosin olla pikkasen harhaanjohtava. Keskimmäisestä kuvasta voi saada sen käsityksen, että atomi pomppaa aluksi alemmalle tasolle ja vasta sitten emittoi fotonin. Energia ei säilyisi ja sen takia se on mahdotonta. Oikeastaan fotonin kopioituminen kahdeksi samanlaiseksi fotoniksi (duplikoituminen) yhtä aikaa kun elektroni romahtaa alemmalle energiatasolle on se koko jutun clue.

Fotoni on bosoni, mikä tarkoittaa sitä, että samaan kvanttitilaan voi laittaa kuinka monta fotonia tahansa. 0,1,2, sata, miljoona. Kaikki käy. Stimuloidussa emissiossa fotoni duplikoituu ja yhden fotonin tilasta tulee kahden fotonin tila ja samalla elektroni tipahtaa alemmalle energiatasolle. Fotonin duplikoituminen takaa sen, että fotonin suunta, polarisaatio, vaihe ja muut ominaisuudet säilyvät emissiossa. Yksi fotoni sisään, kaksi samanlaista tulee ulos. Nämä kaksi fotonia voi taas tehdä samat temput toisten atomien energioille ja saadaan neljä fotonia ja niin edelleen. Lumivyöry alkaa. Lopputulos on vaihekoherentti valo: se on kuin yksi iso valtava aalto jalkapallokatsomossa eikä satunnainen sekamelska eri taajuuksilla liplattavia aaltoja.

Joku voi tosin sanoa, että “Ok, but wait! Energia säilyy, mutta että miten niin fotoni duplikoituu, eikö voisi seurata vaikka se, että toinen fotoneista lähteekin johonkin toiseen suuntaan.” Tämä on hyvä kysymys ja kinkkisempi juttu. Siihen voi antaa vain jonkinlaisen käsienheilutteluvastauksen. Energian säilyminen ei tosiaan sulje pois sitä, että toinen fotoneista lähtisikin revittään johonkin toiseen suuntaan kuin törmäävä fotoni. Einstein antoi vuoden 1917 paperissaan termodynamiikan avulla selityksen sille, että näin ei kuitenkaan tapahdu. Jos asiaa vähän yksinkertaistetaan, voidaan sanoa, että Luonto on usein symmetrinen eikä päästä mitään epäsymmetristä tapahtumaan ilman pätevää syytä ja kunnossa olevia papereita. Oletetaan, että stimuloitu emissio olisi epäsymmetrinen. Tehdään trikki nro 3 ja käännetään ajan suunta. Silloin käänteinen reaktio olisi se, että kaksi eri suunnista tulevaa fotonia kohtaisi atomissa ja vain toinen näistä absorboituisi siinä missä toinen jatkaisi muina miehinä matkaa. Hyvin epädemokraattista! Ja mikä mekanismi ylipäätänsä kertoisi kumman fotonin pää menee vadille tässä kun ajan suunta käännetään? Symmetriasta seuraa siis, että stimuloidussa emissiossa molempien fotonien täytyy jatkaa yhdessä samaan suuntaan, mikä takaa laser-valon tärkeimmän ominaisuuden, vaihekoherenssin.

Ticino

Ei hullumpi mesta.

Ylitreenausta

Vähän väsy olo tänään ja duunin tekoa alkoi häiritsemään näkökenttään ilmestynyt mentaalinen kuva lasillisesta huurteista guinnessii.

Tai oikeastaan vielä parempi olisi jos pääsisi pulahtamaan johonkin vulkaaniseen kuumaan lähteeseen (vähän ku vaikka Hakonessa), vuoret taustalla ja puoli amforallista viintä ja lautasellinen juustoa vierellä. Niin ja siihen vielä joku hyvä strategiapeli. Mitäs pelattais?

Alienit menneisyydestä

Jos en olisi fyysikko niin olisin takuulla paleontologi. Valitettavasti Suomen vanhassa kallioperässä ei oikein fossiileja löydy, joten pienenä niiden jahtaaminen hakku kädessä ei oikein skulannut. Ja tietenkin koulussa opettajatkin tekivät kaikkensa, että paleontologiasta tieteenä ei saanut kovin hienoa kuvaa. Koulukirjat olivat täynnä kaikkea käsienheilutusta ja tuntui, että eihän tässä ollenkaan kysymys mistään eksaktista tieteestä. Ja niin minusta tuli sitten fyysikko – good or bad, dunno. Mutta paleontologia on edelleen kiinnostavaa, varsinkin hyvien kirjoittajien kuten esimerkiksi Stephen Jay Gouldin kirjoja lukiessa.

Yksi Gouldin parhaista kirjoita on Wonderful Life, joka kertoo Burgess Shalen, kenties maailman kuuluisimman fossiiliesiintymän, tarinan. Tässä minuutin crash course niille, jotka eivät ole siitä kuulleetkaan: elämä maapallolla alkoi vaivalloisesti ja kehittyi hyvin hitaasti esi-kambrisella ajalla yli 550 miljonaa vuotta sitten. Esi-kambrisen ajan fauna on hyvin yksinkertaista; yksisoluisia bakteereja, leviä, matoja yms. Sitten noin 550 miljoonaa vuotta sitten alkoi Kambri-kausi ja tapahtui jotain hyvin outoa. Elämä maapallolla lisääntyi ja monimuotoistui yht’äkkiä räjähdysmäisesti. Kukaan ei vieläkään tiedä tarkalleen miksi, mutta muutamassa miljoonassa vuodessa (silmänräpäys geologisessa mielessä) oli syntynyt suuri osa nykyajan eläinkunnan pääjaksoissa ja sen lisäksi vielä monta muutakin, myöhemmin sukupuuttoon kuollutta täysin outoa lajia. Tästä ajasta tiedetään aika paljon käsittämättömän sattuman kautta. Vuonna 1907 Kanadan Kalliovuorilla British Columbiassa sijaitseva Burgess Shalesta löytyi fossiiliesiintymä juuri Kambrisen räjähdyksen jälkeiselta ajalta. Esiintymästä löytyi kymmeniä tuhansia erittäin hyvin säilyneitä fossiileja. Näiden merkitys elämän monimuotoisuuden synnyn tutkimuksessa ymmärrettiin vasta myöhemmin ja Gouldin popularisoiva kirja Wonderful Life teki Burgess Shalen fossiileista lopulta maailmankuuluja. Eläimet olivat aikoinaan kuolleet ja fossiloituneet niin nopeasti, että normaalisti fossiloituvien kovien osien (kuori, tukiranka yms) lisäksi eläinten pehmeät kudokset olivat myös säilyneet. Tämän aiheutti luultavasti se, että kuolleet eläimet olivat aikoinaan hautautuneet äkillisesti mutaan tms. jossa hajoamista ei tapahtunut ennen kuin sedimentti ehti kivettyä. Burgess Shalesta löytyi tutunoloisia nilviäisiä, trilobiittejä yms. mutta lisäksi täysin uusia tuntemattomia eläimiä, jotka eivät sopineet  mihinkään nykyisen luokituksen alle : hurja Anomalocaris, outo Hallucigenia, kärsäinen Opabinia, elegantti Marrella, piikkisiilimäinen Wiwaxia, Sanctacaris ja niin edelleen.

Burgess Shalen fossiilit ovat edelleen erittäin tutkittuja ja Nature News raportoi, että viimeisimmän työn tuloksena ollaan saatu selvitettyä Nectocariksena tunnetun sukupuuttoon kuolleen eläimen anatomia. Se näyttää vähän kuin mustekalalta, mutta vain kahdella lonkerolla.

Kun olin joskus vuonna 2004 konfessa Kanadan Albertassa katsoin karttaa ja huomasin, että Burgess Shalehan oli vain parin tunnun ajomatkan päässä. Eiku auto alle ja kollegan kanssa pyhiinvaellusmatkalle alueelle. Valitettavasti itse louhos sattui olemaan korkealla vuorella ja oli vasta hyvin aikainen kevät, joten piti vain katsella kerrostumaa alhaalta Emerald Laken rannoilta.

Juoksemisesta, osa N!

Juokseminen on kummallista toimintaa nykypäivänä kun ruoka ei enää koeta pötkiä pakoon. Ja viestit sotamenestyksestä voi toimittaa perille spostitse. Vielä astetta hullumpaa toimintaa on taas juoksemisen yhdistäminen kiipeilyyn. Kiipeily lisää lihasmassaa, paino nousee ja koeta sit siinä kasvattaa aerobista kuntoa niin, että kompensoit tuon lisääntyneen massan. Vähän kuin nollasummapeliä. Kaikesta huolimatta hiukan on viimeaikoina ollut edistystäkin. Alle tunnin lenkeillä nopeudet ovat noin 12 km/h tasasella ja vähän hitaampaa ylämäkeen. Ylämäkeen puskeminen nyt kun lämpötilat ovat tuossa kolmenkymmenen pinnassa on hikistä hommaa, mutta fiilikset ovat hyviä lenkin jälkeen.

Eilen tein sen normaalin fillarilenkin: 35 kilometrin matkan tois puolelle Tonavaa ja takas. Reitti on tarkkaan optimoitu kulkemaan viiden jyrkän ylämäen kautta. Nousumetrejä yhteensä 550. Tuolla mun vanhalla ruosteisella retkipyörällä siihen menee noin puolitoista tuntia. V. nauroi mun Nishikille ja kieltämättä se on nähnyt parhaimmat päivänsä. Sillä on sotkettu jo arviolta jotain 30 tkm (mittari levisi jo 14 tkm kohdalla) eikä siinä ylipäätänsä taida olla muuta alkuperäistä osaa jäljellä kuin repaleinen satula. Alkaa jo vähän olla haaveena kunnon kapeerenkainen, kippurasarvinen menopeli, mutta laadukas vehje pistäisi kyllä tilin risaiseksi.

Eilinen reitti löytyy Nuukian Sportstracker-palvelusta. Vauhtiprofiili on varsinkin aika hupaisa. Tuo palvelu on mukava kun sillä voi uppaa suoraan luurista reitin (sillo kun sen jaksan tehä), mutta eihän sitä kukaan muu oikein käytä. En sitten tiedä näistä muistakaan palveluista (dailymile on vähän hankala ku syö vaan gpx:ää), ei taida olla vielä mitään sellaista kätevää treenausfacebuukia jota kaikki käyttäisivät.

Not rocket science

Tää ei ole rakettitiedettä, mutta kvanttitiedettä ny sentään: http://arxiv.org/abs/1006.1884

Ilmestyy Reviews of Modern Physicsissä kunhan on oikoluettu.

Paprussa mielenkiinnon kohteena ovat pyörivät kvanttipisarat. Kasa hituja lyödään yhteen ja potkaistaan pyörimään.  Jo pikkukoulussa kerrottiin, että pyöriminen liittyy kulmaliikemäärään ja koko paperin fysiikka on sitä, että vastataan kysymykseen millä tavalla pisara kantaa kulmaliikemääränsä. Esimerkiksi uimahyppääjä voi tehdä sen eri tavoilla: voi hyppää vaikka pyörien, kerien (tai keriten), pommilla, taittaen etc. Kvanttien maailmassa on vähän sama juttu, mutta tilat muuttuvat hyppäyksittäin. Vähän niin kuin uimahypyissä voltti tai kaks on ok, mutta selälleen ei saa tulla veteen, siitä rokotetaan pisteitä. Kvanttipisaroiden kohdalla osoittautuu, että systeemi tykkää usein tiivistää kulmaliikemääränsä pisaran sisälle vortekseihin. Vorteksit voivat uida vapaasti pisarassa tai sit hidut voivat imaista ne itselleen ja muodostaa ns. komposiittihituja.

Tää tieteen ala on sikäli mielenkiintoinen teoreetikolle, että tässä teoria on paljon kokeita edellä ja on mahdollista välillä laittaa kokeilijat testaamaan omia ennustuksia. Se kun kokeilija tulee officelle ja kysyy, että olisko teillä jotain teoriaa tälle ja tälle tulokselle on aina vähän tylsää. Kovan duunin, mallinnuksen ja salapoliisityön jälkeen voi tulla tulokseen, että signaalin aiheuttaakin joku tunnettu ilmiö, esitetty vuonna 1923 (tai jotain muuta sellaista). Siis hyvässä tapauksessa. Joskus sama kokeilija tulee kuukauden päästä uudelleen officelle ja sanoo, että he olivatkin tehneet tarkempia mittauksia ja oikeastaan mitään signaalia ei enää löydykään.

Kvanttipisaroita voidaan nykyään tehdä kokeissa aika monella eri tavalla: kvanttipisteiden avulla tai kylmillä hitukondensaateilla. Vortekseja on havaittu vain hitukondensaateissa, mutta ei vielä kvanttipisteissä. Yksi paperin pointti on, että teoriassa ei ole mitään mikä estäisi vorteksien muodostumisen kvanttipisteistäkin, jos kokeilijat vain ruuvaavat mittalaitteitaan tarkemmiksi. Ja paljon eksoottisempiakin tiloja on ennustettu: esimerkiksi sellainen kvanttitila, jossa elektronit vetävät puoleensa toisia elektroneita. Tuossa review-paperissa esitetyt hauskat kvanttitilat  pitänevät kokeelliset fyysikot kiireisinä ainakin seuraavat parikymmentä vuotta.

Picked up for you, 6/2010

• Hayabusa luotaimen dramaattinen matka päättyi sitten Maan ilmakehään Australian yläpuolella. Luotain paloi poroksi, mutta näytekapseli saatiin talteen suunnitelman mukaisesti. Nyt toive on, että vaikeuksista huolimatta pöntössä olisi edes murunen Itokawa asteroidia. Päivitin edelliseen postaukseen kuvia ja videoita Hayabusan viimeisistä hetkistä.
• Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan hissiin suljettu onneton matkustaja ei pysty edes teoriassa tietämään putoaako hissi vapaassa pudotuksessa gravitaatiokentässä vai hoveroiko se paikallaan avaruudessa (ainakaan ennen kuin hissi törmää mihinkään). Tämä on se kuuluisa ekvivalenssiperiaate, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että gravitaatiomassa ja Newtonin II laissa F=ma oleva kerroin m (inertiaalimassa) ovat prikulleen samat. Mutta teoreetikot ovat pitkään spekuloineet, että mitä jos kuitenkin olisi edes pieni ero? Ees ihan ihan ihan pikkasen? Mikään ei estä kehittämästä teorioita, joissa voiman aiheuttama kiihtyvyys olisi pikkasen erilainen esimerkiksi erilaisille esineille. Legendan mukaan Galileo viskeli esineitä Pisan tornista ja totesi, että suurempimassainen esine kiihtyy aivan yhtä lujaa kuin pienimassainen esine. Mutta päteekö sama kvanttienkin maailmassa erilaisten hitujen, eksoottisten kvanttitilojen yms. kohdalla? Tämä on enemmän kuin vaan pilkunviilausta, sillä Einsteinin gravitaatioteoriaa ei olla onnistuttu yhdistämään kvanttiteoriaan ja kenties kvanttien maailmassa jotain eroa tulisi esille. Jo nyt monet fyysikot ajattelevat, että Einsteinin teoria, joka on oleellisesti klassinen teoria, olisi efektiivinen teoria, mutta kvanttiteoria olisi paljon syvällisempi luonnon periaate. Bremenissä ollaan valmisteltu supertarkkoja kokeita ekvivalenssiperiaatteelle pudottamalla pönttöön suljettu kasa kylmiä atomeita ja mittalaitteita 140 metrisestä tornista. Kylmät atomit muodostavat Bose-Einstein kondensaatin ja sitä voi kuvata yhdellä jättilaiskokoisella kvanttitilalla. Pudotuksen aikana ekvivalenssiperiaate sanoo, että kvanttitila on kuin painottomassa tilassa muutaman sekunnin kunnes törmää lattiaan 50 g kiihtyvyydellä. Pönttö on onneksi suunniteltu kestämään tämän cräshin. Tarkoituksena on tulevaisuudessa testata interferenssin avulla kvanttitilan ominaisuuksia joka takaisi ekvivalenssiperiaatteen testaamisen kvanttimekaanisella tilalla monta kertaa tarkemmin kuin mitä tällä hetkellä voidaan tehdä.
• CERN:issä etsitään kuumeisesti Higgsin bosonia, mutta kuka onkaan tämä Higgs? Kyseessä on Peter Higgs, joka Edinburghissa 1960-luvulla tutki sitä, miten alkeishiukkaset saavat massansa (ja miksi jotkut, kuten esimerkiksi fotoni, on massaton). Saako hän sitten nobelin, jos/kun Higgsin bosoni löytyy? Kyseessä olisi tietenkin nobelin arvoinen löytö, mutta kuka Higgsin bosonin oikeastaan ennusti? Higgsin kanssa saman ongelman kanssa tekivät töitä muutkin suuret nimet teoreettisessa hitufysiikassa kuten Kibble, Englert, Brout, Hagen ja Goldstone (ja he ovat kaikki vielä hengissä). Higgsin bosonin teoria oli kasassa jo vuoden 1964 lopussa, mutta nimi “Higgsin ja Kibblen mekanismi” alkaa esiintyä papereissa vasta vuonna 1972 ja myöhemmin pelkkä “Higgsin mekanismi”. Naturen kirja-arvostelussa käsitellään Ian Samplen kirjaa Massive: The Hunt for the God Particle ja todetaan, että jos CERN vahvistaa Higgsin bosonin löytyneen näillä herroilla on kaikilla varmasti hyvä syy jännittää tuleeko puhelu Tukholmasta. Esimerkiksi Jeffrey Goldstone ennusti, että kvantittuneita bosoneita syntyy aina kun jokin jatkuva symmetria on spontaanisti rikkoutunut. Niitä esiintyy varsinkin mun omalla alalla tiivin aineen fysiikassa, jossa Goldstonen teoria selittää fononien ja spin-aaltojen synnyn. Goldstonen bosonit melkein kelpasivat vuorovaikutuksen kantajiksi hitufysiikassa, mutta ongelma oli se, että Goldstonen bosonit ovat kaikki massattomia. Heikon vuorovaikutuksen olemassaolon takia tarvittiin mekanismia, joka tekisi mittakentän Goldstonen bosoneista massallisia. Vain tämä pitäisi heikon vuorovaikutuksen kantaman lyhyenä. Higgs ja kumppanit ennustivat, että ongelma ratkeaa, jos oletetaan, että on olemassa yksi kenttä lisää; skalaarikenttä, jonka kanssa heikon vuorovaikutuksen välittäjähidut kytkeytyvät. Skalaarikenttä antaa mittakentän bosoneille massan, joka selittää sen, että heikon vuorovaikutuksen kantama on hyvin lyhyt. Tämän skalaarikentän oma hiukkanen on puolestaan tämä pitkään metsästetty Higgsin bosoni. Usein käytetyn koktailukutsuanalogian mukaan Higgsin kenttä on kuin ihmisiä täynnä oleva huone jonka poikki pitäisi päästä. Siinähän kuluu aikaa jutellessa, töniessä ja ekskusatessa eikä huoneen poikki pääse kovin nopeata kun kaikki haluavat vaihtaa kuulumisia. Vastaavalla tavalla hitu ei skalaarikentässä vuorovaikuttaessaan pääse etenemään nopeasti mikä vastaa sitä, että hitu saa massan harteillensa. Higgsin bosoni on taas tämän skalaarikentän kvantti, jota voi verrata siihen että huoneen ihmisten keskuudessa muodostuu vähän kuin mexican wave. Nobelin palkinnon jakava komitea on siis mahdollisesti ongelman edessä, että palkitakko hänet, joka ennusti munan, vai hänet, joka ennusti kanan, vai kenties hänet, joka ennusti, että munasta tulee kana, vai jopa hänet, joka ennusti, että kanasta tulee muna. Tuo Higgsin bosonin teoria on muuten taas yksi esimerkki siitä, että tyhjö ei olekaan tyhjä, koska Higgsin skalaarikentän tyhjön odotusarvo on 246 GeV (noin 285 protonin massaa). Kvanttimekaniikkaa ei pääse karkuun edes sellaseen paikkaan missä ei ole maalaisjärjen mukaan yhtään mitään.
• Edit: Laitetaan vielä tämä uutinen tähän : BBC ja kaikenmaailman uutimet kertovat, että Fermilabissa USA:ssa oltaisiin saatu ehkä viitteitä siitä, että CERN voisikin löytää Higgsin bosoneita mahdollisesti jopa 5 kpl yhden hinnalla! Varotetaan nyt heti, että tämä on enemmän publicity stunt kuin todellista fysiikkaa. Periaatteessa on olemassa teorioita, joissa Higgsin bosoneita on enemmän kuin yksi, mutta se kuinka monta Higgsin kenttää oikeastaan on olemassa riippuu siitä, minkälaiselta tulevaisuuden fysiikan teoriat näyttävät. Eli kysymyksessä on lähinnä spekulaatioita ja puntarissa on enemmän estetiikka ja intuitio kuin tieteelliset menetelmät. Teoreetikot ovat esimerkiksi pitkään tietäneet, että jos (siis JOS) luonto on supersymmetrinen (eli kaikilla bosoneilla on fermionikaveri ja kaikilla fermioneilla on bosonikaveri, vaikka niitä ei vielä oltaisikaan löydetty) niin Higgsin bosoneita on enemmän kuin yksi. Fermilab julkaisi preprintin, jossa evidenssi tuosta 5 Higgsin skenariosta on 3 sigman luokkaa ja paprussa kirjoitettiin, että jos tämä evidenssi yhdistetään erääseen toiseen (2 sigma-) evidenssiin myös Fermilabin kokeessa niin 99.9% varmuudella tämä on case. Myöhemmin tuo jälkimmäinen 2 sigma evidenssi tarkemmissa kokeissa huomattiinkin vain statistiseksi poikkeamaksi, joka katosi kuin tuhka tuuleen. Nyt tutkijat ovatkin jo vähän varovaisempia sanamuodoissaan, eli ehkä tässä ei olekaan keissiä. Köh köh. Siis tämä taas osoittaa sen kuinka epätoivoinen uusien tuloksien metsästys statistiikan avulla voi tuottaa vääriä hälytyksiä. Todennäköisyyden lait sanovat tylysti, että jos etsit vain poikkeamaa, niin mitä enemmän dataa käyt läpi sitä suuremmalla todennäköisyydellä löydät jonkun kokeen, jossa löytyy sattumalta poikkeama. Tilanne menee vielä hankalammaksi, jos ei ole mitään Bonferroni-kriteeriä millä korjata ennustuksiaan ottamaan tämän huomioon. Yleensä fysiikassa otetaan kylmästi vain varman päälle ja laitetaan korkea 5-sigma raja uudelle fysiikalle. Tälle 3-sigmalle voi siis korkeintaan nostaa yhden kulmakarvan kuten Spock.

Jatko-opiskelijan suusta saat kuulla totuuden

Ohi ovat ajat kun on ollut jatko-opiskelija, ja samalla se aika kun voi tehdä ns. systeemianalyysiä on enemmän tai vähemmän taaksejäänyttä. Nythän joutuu pelaamaan systeemin säännöillä ja pitämään mölyt mahassa, että pysyy pinnalla. PhD comics sarjis kuitenkin kertoo teh Totuuden tiedemaailmasta ja sitä kannattaa aina välillä vilaista. Tämä strippi konferensseista jaksoi naurattaa aika pitkään. Tosin hihittelyn jälkeen naama kalpeni ja kauhea ajatus tuli mieleen. Entä jos tämä ei nauratakaan enää vanhempia tieteenharjoittajia. Ovatko he valaistuneita vai lopullisesti korruptoituneita. “Oppineet hyväksymään elämän realiteetit”, niin kuin tällöin sanotaan. Gulps!

Mitä muuta on sitten tapahtunut.. Oon kattonut jalkapalloa ja juonut kaljaa. “Firman” jalkapalloveikkauksessa on vitonen liossa ja tänhetkinen sijoitus jossain pitkälti toisenkymmenen puolella. Italian ja Ranskan syytä, mokomat. Mutta! Peliä ei ole vielä menetetty. Arvasin viime kerrallakin cupin voittajan oikein, mikä tosin ei valitettavasti riittänyt edes lohdutuspalkintoon. Mainittakoon, että “tutkimustarkoituksiin” kyhätty satunnaislukualgoritmi oli pitkään listan kärjessä. Poissonin jakauma kertoo, komissario Palmu.

Ostin taas uuden parin kiipeilykenkiä, La Sportivan Katanat. Siis kyseessä ei ole kenkäfetisismi vaan se, että edellinen pari alkoi muistuttaa enemmän ilmavia sandaaleita. Uudelleenpohjittaminenkaan ei auttanut kovin pitkän aikaa. Välineurheilun puolelle menee, mutta tarkkuus noilla uusilla toffeleleilla on aivan eri luokkaa kuin vanhoilla ja kitkakiipeilykin on parantunut. Slab happy.

Kynin basilikoja. Olivat jo kärähtämässä tässä helteessä. Valitettavasti lajike ei ollutkaan genovese vaan tavis pikkulehtinen ocimum basilicum. Ei siitä pussin sisällöstä kovasti ottanut selvää. Pestot tuli kuitenkin survottua, mutta ilman morttelia (peccavi). Hyvää. Aivan eri planeetalta kuin kauppojen hirvittävät pestojäljitelmät.

Kuuleman mukaan juhannus oli kiva Suomessa, enkä päässyt sitä juhlistaan kun nuo pennut tarvi opetusta ja lukukausi päättyy täällä Baijerissa vasta heinäkuun lopulla. Lohdutukseksi kävin kuitenkin viikonloppukeikalla legendaarisilla kalkkikivialpeilla Kaisergebirgellä. Kalkkikivellä on oma viehätyksensä. Se on pehmeätä ja eroosio muotoilee sitä aivan eri tavalla kuin graniittia ja gneissiä. Luolia löytyy paljon. Nättiä seutua ja juuri kuoriutunut lumestaan. Valitettavasti köysiratoja ei siellä ole, joten jokaisen ylöskivutun metrin joutui tuleen myös omin jaloin alas. Päivä meni vähän pitkäksi ja tulin majalle takaisin otsalampun kanssa yöllä. Alastulon eccentric loading ja 15-tuntinen päivä vaati veronsa DOMS:in muodossa. Mutta tämä ei pahemmin haitannut, koska äärimmäinen rasitus ja vuoren ohut ilma aiheuttavat jälkikäteen sen merkillisen tunteen täyttymyksestä ja rauhasta. Tämä on nykyisin harvinaista herkkua, koska elämästä on tullut helppoa eikä lihaksia juurikaan tarvita mihinkään.

Predigtstuhl

Zugspitze-hölkkä

Tänään oli piinaava +34C Regensburgissa, mutta vuoret ovat erinomainen ilmastointilaite. Kolmen kilometrin korkeudella oli miellyttävämpi +13C ja aurinkoa taivaan täydeltä pilvien yläpuolella.

Ohjelmassa oli trailrunningia kevyt reppu selässä ja kepit kädessä Eibseen järveltä ylös Zugspitzelle Wiener-Neustädter majan kautta. 2 km korkeuseroa ja jotain 16 kilsaa vaakasuunnassa. Gps tosin lakkoili huonon satelliittinäkyvyyden takia, joten todellinen matka voi olla jotain muuta. 4t15min järveltä huipun turistihelvetin bratwurstiständille. Alastulo sujui mukavasti jalkoja säästäen köysiradalla ja kerkesin vielä katsoon Saksa-Argentiina matsin.

Viimeinen 800 korkeusmetriä majalta oli suhteellisen jyrkkää maastoa (grade I). Ei enää hölkkää vaan rämpimistä. Osuus oli varustettu via ferratalla, joka täällä Saksassa kulkee nimellä Klettersteig. Kyseessä on raudoitettujen askelmien ja vaijerein varmistettu polku ja/tai kiipeilyosuus (“rautatie”). Saksalaiset tuntuvat erityisesti tykkäävän via ferratoista, joita pistetään myös sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei oikeastaan edes tarvitsisi.

Kaivoin pulssimittarin myös naftaliinista ja huomasin, että kenties joku velho pystyy siitä jotain päättelemään kunnosta, rasitustasosta, ja vaikka mistä, mutta en oikein tajua miten. Mulla on normaalisti aina aika alhainen lepopulssi (40-50 / minuutti), mutta aerobisen ja anaerobisen treenin ero ei tosin tunnu kovasti sopivan Karvosen kaavaan, koska pulssi oli tälläkin keikalla lähes koko matkan muka anaerobisella puolella (150-165), vaikka en huomannut mitään suurempaa hyytymistä. Korkeuden tuoma ero näyttää myös vaikuttavan pulssiin ja lopussa en saanut lasiin edes 130.

Zugspitzen harjanne

Tämä tosin saattoi johtua vaan siitä, että kaikki glykogeenit alko olla jo poltettu (se myös maratoonareille kuuluisa hitting the wall-ilmiö). Bratwursti tuli siis tarpeeseen.

Sonnspitzl (2556m), vuorivuori (grade III)

Alppinaakka aka pulla-chocard

Eibsee 2 kilometria alempana

Pölyjen pesu Eibseellä

Rosettalla sokkotreffit

Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Rosetta luotain laukaistiin vuonna 2004 matkalle kohti komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkoa. Matka vie tosin yli 10 vuotta, joten luotaimelle ja siitä huolehtivalle tiimille piti keksiä myös kaikkea pientä ajankulua. Vuonna 2008 se käväisi moikkaamassa asteroidi 2867 Šteins ia. Nyt tällä viikolla (10.7.2010) on vuorossa asteroidi 21 Lutetia. Kovin paljoa tästä asteroidista ei tiedetä. Kaikki nykytieto siitä mahtuisi tupakka-askin kanteen. Se on noin 100 km halkaisijaltaan ja kiertää Aurinkoa Marsin ja Jupiterin välissä asteroidivyöhykkeellä. Sen koostumus on kuitenkin yhä mysteeri eikä kukaan tiedä miltä se näyttää (kuva olis kiva). Kenties se on metallinen asteroidi, mutta spektrimittauksissa se ei näytä metalliselta. Onko se sitten kasa kiviromua kuten Itokawa asteroidi, jolta japanilainen Hayabusa juuri palasi (viimeisimmän tiedon mukaan kenties näytteiden kera!)

Lauantaina Rosetta ohittaa Lutetian 15 km sekuntivauhdilla noin 3000 km etäisyydellä. Kaikki Rosettan mittalaitteet on laitettu sojottamaan tuota mysteeristä taivaankappaletta kohti. Ensimmäiset kuvat saadaan jo ennen puoltayötä, jos kaikki synkkaa. Datan saaminen on tosin jo varsin kinkkinen operaatio sinänsä, sillä radiosignaalilta menee edestakaiseen matkaan Maasta Rosettalle ja takaisin noin 50 minuuttia ja siinä ajassa Lutetia on jo ehtiny karauttaa kauaksi kankahalle. Kaikki pitää siis ohjelmoida etukäteen ja toivoa ettei koordinaateissa tullut pikkustakaan pilkkuvirhettä. Vaikka osoittautuisi, että kysymyksessä on ties kuinka kaunis ja kiinnostava taivaankappale Rosettan ja Lutetia radat kohtaavat vain kerran ja tämän jälkeen kaverit suuntaavat omille teilleen. Koko operaatiota voi seurata Esan Rosetta Blogista.

Vuorille pakoon

Helteet eivät hellitä. Tänään Regiksessä oli jo paikoin +40C. Viikonloppuna karattiin vuorille vilvoittelemaan. Valitettavasti ideamme ei ollut kovin uniikki, joten juutuimme useaan otteeseen ruuhkaan.

Ensimmäinen etappi oli Eibseellä (1000 m), jossa ei ollut juurikaan viileempää, mutta olo parani pariksi tunniksi kun viskattiin itsemme alppijärveen. Tämän jälkeen kaahattiin kaaralla retoromaani-Sveitsin puolelle Engadinin laaksoon. Reitti oli Landeckistä sama kuin joskus vuonna kuokka ja kirves kun fillaroitiin tuo laakso ylös veljen kanssa. Etsimme pitkään zimmeriä, mutta siitä ei meinannut tulla mitään kun naisten Giro d’Italia oli samaan aikaan ja paikka muutenkin täynnä fillaroitsijoita. Löydettiin lopulta kallis ja huono huone Samedanissa. Sveitsiläiset osaavat ottaa rahat pois turisteilta. Onneksi paikan omistajalla oli iso lempeä hauva, joka sai rapsutukset. Korkeutta jo 1700 m ja yö oli ihan viilee. Löydettiin tuosta pienestä kylästä jopa yksi aukinainen baari. Seuraavana päivänä aamulla Morteratsch jäätikköä katsomaan. Jäätikön juurella piti pistää jo takki päälle. Lohdutonta oli lukea kylteistä missä jäätikön pää oli ollut minäkin vuonna. Ilmastonmuutoksen takia jäätikkö on lyhentynyt noin kaksi kilometriä reilussa sadassa vuodessa. Tarkasteltiin myös yhden vuorioppaan epätoivoisia yrityksiä vapauttaa naruvyyhtiin sotkeutuneet asiakkaansa.

Paluumatka Bernina-solan (2338m) kautta Italiaan ja pieni breikki Lago di Resialla, jossa on eräs kuuluisa järveen uponnut kirkontorni. Ruuhkassa kiroilun ja pienen kaasuttelun jälkeen ehdittiin katsomaan toista puoliaikaa cupin loppuottelussa.

Helteet jatkunevat vielä viikon, mikä tietää tukalia aikoja duunin ilmastoimattomassa sillipurkissa.

Eibseellä spläsh.

Ylä-Engadinissa. Morteratsch jäätikön sulamisvedet.

Bernina sola.

Treblinka

Puolan maaseutu on idyllisimmillään heinäkuun lopulla. Pieniä kyliä tien varrella, aurinko paistaa, taivaalla vaeltaa muutama pilvenriekale. Mummot myyvät mustikoita ja kanttarelleja tien varrella. Kuoppaslalomin jälkeen saavumme Treblinkan kylään, noin 100 km Varsovasta itään, ja pieni sivutie vie parkkipaikalle keskellä metsikköä. Hökkelimäinen bistro parkkiksen reunalla myy pientä purtavaa ja postikortteja. Muutama paikallinen kylän ukko nuokkuu juoruten tiskillä. Pusikossa haisee joku mädäntynyt sieni.

Tämä on paikka johon heinäkuussa 1942 pystytettiin ihmisten tuhoamistehdas, joka ehti vähän reilussa vuodessa murhaamaan lähemmälti miljoona ihmistä, ainakin yli 800,000 juutalaista ja tuhansia romaneita. Treblinkaa sanotaan usein tuhoamis’leiriksi’, mutta nimi voi olla hieman harhaanjohtava.

Symbolinen rautatie Treblinkan muistomerkillä.

Tänne ei tuotu ihmisiä leirille tai edes orjatyöhön natsi-Saksan sotakoneiston hyväksi vaan kuolemaan. Lähes kaikki junilla tänne ‘evakuoidut’ olivat kuolleita kahden tunnin kuluttua saapumisestaan. Uhrit tapettiin kaasukammioissa diesel-moottorien pakokaasuihin. Kuljetuksista otettiin usein muutamia pakkotyöhön pariksi päivää uhrien hautaamiseen ennen kuin he joutuivat vuorostaan kaasukammioon. Asemalaiturilla operaatiota valvoi valkoisessa ratsastusasussaan leirin komentaja, SS-upseeri Franz Stangl. Hänen alaisuudessaan oli parikymmentä alempaa upseeria ja noin 100 vartijaa, heidän joukossaan saksalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, tataareja, moldovalaisia ja latvialaisia. Lokakuussa 1943 leirien suunnittelusta vastaava Odilo Globocnik katsoi leirin täyttäneen tarkoituksensa. Treblinkan tuhoamisleiri hävitettiin tämän jälkeen täysin jäljettömiin. Paikalle istutettiin puita ja lupiineja sekä pystytettin pieni maalaistalo. Treblinkasta selvisi hengissä vain noin kuutisenkymmentä miestä pakenemalla kapinan yhteydessä elokuussa 1943.

Stangl pääsi vaimoineen ja lapsineen sodan jälkeen karkuun Brasiliaan ja työskenteli 1950-luvulla Volkswagenin autotehtaassa. Hänet vangittiin vasta 1961 ja sai elinkautisen tuomion. Kirjailija ja journalisti Gitta Sereny sai ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia Stanglin ja hänen vaimonsa sielunelämää Stanglin kuolemaan asti Düsseldorfilaisessa vankilassa 1971. Sereny kirjoitti hänestä kirjan “Into That Darkness: from Mercy Killing to Mass Murder, a study of Franz Stangl, the commandant of Treblinka” (1974, suosittelen). Kuten Eichmannkin Stangl ei ollut sadistinen tappaja vaan jopa kohteliaan ja ystävällisen oloinen virkamies. Hän tietenkin vastasi oikeudenkäynnissä syytöksiin samoin kuin kaikki muutkin korkeassa asemassa olevat komentoportaan natsit ja yleisesti kaikki muutkin, joiden kontolla on tuhannet ihmishenget : hän oli tehnyt vain velvollisuutensa, hänen omatuntonsa oli puhdas, ylemmät johtajat olivat vastuussa etc. Stangl myönsi lopulta Serenylle pitäneensä Treblinkan uhreja vain rahtitavarana (cargo). Serenyn kirja koettaa vastata siihen, että miten tämä on ihmiselle edes mahdollista. Viina tietenkin auttoi Stanglia ja hän alkoi ryypätä tolkuttomasti. Hän myös halveksi uhrien heikkoutta, mutta sekään ei ollut epätavallista menestystä ja voimaa arvostavassa yhteiskunnassa. Vähitellen hän tottui asemaansa yhtenä osana tuhoamiskoneistoa tuntematta ollenkaan myötätuntoa uhrejaan kohtaan. Mitä hänen mielessään sitten liikkui. Sereny arvelee, että Stangl pystyi tekemään tehtävänsä pikemminkin mielenliikkeiden puuttumisen takia. Stanglin käyttäytymisen mahdollistaa ajattelemattomuus. Samantyyppiseen johtopäätökseen tuli Hannah Arendt tutkiessaan Eichmannia. Paha saa alkunsa ajattelun köyhyydestä (“shallowness understood as thoughtlessness”) eikä niinkään banaalista sadismista: “The Trouble with Eichmann was precisely that there were so many like him, and that the many were neither perverted nor sadistic, that they were, and still are, terribly and terrifyingly normal.”

1700 muistokiveä, yksi kutakin kylää ja kaupunkia kohti, josta kuljetukset tulivat.

Tämä tulkinta ei ole tietenkään mitään uutta auringon alla, sillä Buddhan ajoista lähtien useiden filosofien mielestä suurin osa kärsimyksestä johtuu elämän illuusioiden aiheuttamsta ajattelemattomuudesta. Serenyn ja Arendtin tulkinnoista voi olla tietenkin montaa mieltä, mutta ne selittävät yhden absurdin tapauksen joka tapahtui Treblinkan rautatieasemalla. Juna oli juuri saapunut laiturille lastinaan juutalaisia, jotka SS:n suunnitelmien eivät olleet ollenkaan tietoisia kohtalostaan. Leiri oli naamioitu harmittoman näköiseksi transit-leiriksi. Oli rautatieasema, sairastupa, eläintarha ja biergarten. Stangl valvoi asemalaiturilla kun ihmiset tulivat vaunuistaan. Silloin joku saapuneista ihmisistä käytti ruuhkaa hyväkseen ja varasti toiselta kellon. Kellonsa menettänyt mies tuli vihaisena Stanglin luo ja vaati, että tapaus tutkitaan ja varasta rangaistaan. Stangl vastasi kohteliaasti ja käynnisti oikean tutkimuksen tapauksesta, vaikka tiesi aivan hyvin, että sekä varas että kellonsa menettänyt mies olisivat kuolleita muutaman tunnin sisällä ja kellokin päätyisi SS:n aarrekammioihin. Myöhemmin hän selitti käyttäytymisensä niin, että kun hän kerran oli leirin komentaja oli hänen velvollisuutensa hoitaa tämänkaltaiset valitukset.
…

Syksykö

Syksy on alkamassa. Lomat on käytetty, työputki on alkanut ja rutiinit käynnistyneet. Eilen ukkoskuuro kasteli mut kauppareissulla niin läpimäräksi, että se oli jopa hauskaa. Viikon sääennuste on tuollaista maks +14 ja sadetta vaakasuoraan. Rupisammakoiden mukaan tämä tietää sitä, että loppusyksystä tulee lämmin ja kaunis. Seuraavan kerran Delftiin syyskuun puolivälissä. Lokakuun alussa on veli tulossa käymään, sitä visiittiä tässä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Pitkä viikonloppu M. Aureliuksen kanssa lataa tehokkaasti akut.

Syksyn ensimmäinen Paavinmäen juoksulenkki tuli juostua. Koska tuon nyppylän laelle ja takaisin on nyt juostu gps:n mukaan jo yli 37 kertaa voi datasta saada jotain statistiikkaa aikaan. Valitettavasti se mitä mun juoksuajoista tuolla 8.8 km pitkällä ja 115 m nousevalla reitillä saa irti on lähinnä se, että mun hapenottokyky näyttää olevan jo aika saturoitunut. Parhaimmat ajat tuolla reitillä eivät ole ollenkaan parantuneet vaikka keskimääräiset ajat ovatkin. Tämä ei ollut tietenkään yllättävää sillä isot viisaat kundit ovat aina korostaneet, että tuon aerobisen kapasiteetin mittari VO2max (maksimi hapenkulutus minuutissa juoksijan painokiloa kohden) paranee treenaamiseen alussa paljon, mutta noin vuoden jälkeen tulee seinä vastaan ja lopulta ikävuosien karttuessa VO2max alkaa sitten hitaasti laskea. Arvioisin, että mun VO2max on jossain 42 ml/min/kg hujakoilla ja siellä se pysynee, koska se on pääasiassa geenien säätelemää. Tätä mun arvoa voi verrata hyvin doupattuihin kilpahiihtäjiin (luokkaa 90 ml/min/kg) ja rekeä vetävään husky-koiraan (~200 ml/min/kg). No, vaikka aerobinen kapasiteetti on tapissa voi sitä edelleen kehittyä jollain tavalla. Kiipeilyssä voi kehittää tekniikkaa ja fillaroinnissa voi ostaa kapeerenkaisen, kippurasarvisen ja höyhenenkevyen fillarin. Ja vuorille voi ostaa sen 67 g vähemmän painavan Arc’teryx-takin.

Absurdia

Kesäloma oli siitä hyvä, että ehti lukeen muutakin kuin opuksia kvanttikenttäteoriasta. Luettua tuli muutama Ryszard Kapuscinskin kirja hänen elämästään journalistina Afrikassa ja Aasiassa maailmansotien jälkeisinä mullistuksen aikoina. Varsinkin Afrikasta kertova kirja The Shadow of the Sun on kirjoitettu tarkan purevalla analyysillä, mutta kuitenkin ladattu niin tunteella ja erikoisella kaiholla, että kirja lähestyy taideteosta. Kirjoja on joskus haukuttu fiktioksi, mutta mitä sitten sanon minä. Enemmänhän niiden lukijaa kiehtoo Afrikan kokemus eikä niinkään onko hän juuri sinä ja sinä vuonna tavannut sen ja sen kuuluisan henkilön vai sepitteleekö hän omiaan. Monta kertaa Shadowia lukiessa mieleen tuli Osamu Dazain erittäin subjektiiviset matkakertomukset Tsugarusta, joita niitäkin on sekä haukuttu että kehuttu samasta syystä, ärsyttävästä itsekeskeisyydestä. Kun T:kin vielä kehui Afrikkaa niin tietenkin alkoi vähän uteliaisuus kasvaa, että mikä siellä nyt sitten on niin erikoista, mitä muualta ei löydy. Valitettavasti en vielä uskalla mennä sinne mantereelle Kalashnikovien, Lord’s Resistance Armyjen, aivomalarioiden ja boda-bodien pelossa.

Toinen mainitsemisen arvoinen kirja oli R:n suosittelema Michael Foleyn filosofinen tutkielma The Age of Absurdity. Sen keskeinen teesi on, että tämä modernin elämän meno on erityisen absurdia, mikä tekee onnen tavoittelusta vaikeampaa muihin aikakausiin ja kulttuureihin verrattuna. Ihan kiva kirja ja purevalla huumorilla varustettu vaikka en kaikessa ihan olekaan samaa mieltä kirjoittajan kanssa (mikä oikeastaan tekeekin kirjasta yleensä paremman kuin jos olisi kaikesta samaa mieltä). Ensinnäkin on vaikea löytää yhteismitallista keinoa vertailla kulttuurien järjettömyyksiä ja ihmisten onnellisuuksia. Järjettömyyksiä löytyy myös jokaisesta kulttuurista, “hulluja nuo roomalaiset”. Lisäksi absurdius ei aina ole pahasta. Sanoisinpa jopa, että koska ihmistä ei ole biologisesti suunniteltu sinänsä olemaan onnellinen (tai onnetonkaan) niin onnellinen elämä on lähtökohdiltaan aina vähintäänkin pikkasen absurdia. Silloin on pystynyt jostain syystä välttämään elämän normaalisti eteen kiikuttamat illuusiot. Mutta kirjassa siis väitetään, että moderni elämänmeno on siis väärällä tavalla absurdia, että jengin olis hyvä olla. Toki monen kirjassa esitetyn asian kohdalla sitä pudistelee päätänsä ja mutisee jotain ihmisten nerokkaasta hulluudesta kun on kyseessä kärsimyksen tuottaminen itselle tai muille. Tilannetta voi myös verrata vaikka Japanin kulttuuriin, joka on toki myös moderni, mutta jossa on omat sisäiset järjettömyydet. Ne tuntuvat kuitenkin olevan täysin eri sorttia kuin tässä meidän omassa pöljässä länsimaisessa kulttuurissa.

Itse absurdiuksien aiheuttajien listalle lisäisin kyllä muutaman asian joita ei Foleyn kirjassa kovasti käsitellä. Länsimainen moderni kulttuuri on kehittynyt melkein kahden tuhannen vuoden ajan kristinuskon vaikutuksen alla. Viime vuosisadoilla henkilökohtaisen uskon merkitys on vähentynyt (ainakin Euroopassa), mutta kulttuuriperintö ja yhteiskunnan rakenteet muuttuvat paljon hitaammin kuin ihmisten henkilökohtaiset vakaumukset. Mitä voi sitten odottaa yhteiskunnalta, jonka (ex-)valtauskonnon pyhässä kirjassa ensimmäisellä sivulla kirotaan ihminen ja viimeisellä sivulla sanotaan, että onni saavutetaan vasta tuonpuoleisessa? Uskonnon tilalle on tullut kaikkea muuta skälää, mutta mistään ei useinkaan muodostu mitään koherenttia ja konsistenttia pohjaa tai filosofiaa onnelliselle elämälle. Tilanteeseen ei ole myöskään tulossa nopeasti muutoksia, koska ajattelu on myös out ja on parempi olla vain konservatiivi ja pelata järjestelmän vanhoilla ehdoilla kuin yrittää muuttaa sitä. On tietenkin hyvä olla tietoinen järjestelmän puutteista, mutta kannattaa vain kirjoittaa jotain ironista tai kyynistä asiasta ja antaa sitten olla (ei ainakaan mitään aktivismia, hyvänen aika!). Parempi antaa esimerkiksi hämärien markkinavoimien ohjata taloutta kuin perustaa järjestelmä jollekin hyvälle idealle. Siinä missä länsimaat ovat toisaalla jatkuvan talouskasvun unelman ja toisaalla ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen rajallisuuden aiheuttamien paineiden ristitulessa Bhutanissa mietitään miten parannettaisiin bruttokansanonnellisuutta.

Kirjan lopussa Foleyn The Suuri Johtopäätös tuntuu olevan, että sorry! Onnen saavuttaminen on vaikeaa, teit mitä tahansa. Kuulostaa tyhmältä, mutta idea on juuri siinä, ettei nykyään kukaan halua kuulla, että se olisi vaikeaa. Jos tollasta väittää niin jengi surffaa kaukosäätimellä heti seuraavalle kanavalle. Kaiken pitäisi olla helppoa, nopeaa ja yksinkertaista.

Fillarointia kurassa

Elämä on vaikeeta nyt syksyllä fillaristeille kun duuniin pitää päästä myös sateessa ja karseessa kurakelissä. Tuttu ilmiö on se, että kun pistää aamulla bisness-puvun päälle ja nappaa fillarin kotoa niin perillä tärkeässä kokouksessa joku hienovaraisesti huomauttaa, että sun selässä onkin pitkä ruskea kuraraita. Raita tulee takarenkaasta joka viskaa vettä eteenpäin (tai oikeastaan joka suuntaan) kaaressa. Lokasuojat auttaa, mutta mitä teet jos aamulla huomaat, että kokoukseen on vartti aikaa ja ainoa toimiva fillari on lokasuojaton maastopyörä. Kuinka nopeeta voi ajaa ettei kusiraita ilmesty selkään? Nyt asia on tutkittu ihan tieteellisesti ja TU Delftissa Fokke Tuinstra monimutkaisten mutta suoraviivaisten laskujen jälkeen on tullut siihen johtopäätökseen, että tavallisella pyörällä voi ajaa noin 12 km/t ilman että puku menisi pesuun (Europhys. News 41/4 (2010)). Koska kuraveden keskipakovoima pyörässä on sitä suurempi mitä pienempi on pyörän halkaisija pienen kokoontaitettavan fillarin kurasuojaus on oleellista. Toisaalta elegantti ratkaisu on napata autotallista isoisänisänisän vanha velocipeedi jättimäisellä kahden-kolmen metrin renkaalla, koska sillä voi kurakelissä painella vaikka kolmeakymppiä kokoukseen puvunliepeet heiluen.

Työväenluokan kiipeily täyttää 80 v

Legendaarinen brittikiipeilijä Joe Brown täyttää ens viikolla 80 v. Climber lehdessä oli mielenkiintoinen profiili äijästä. Useat vanhan ajan vuorikiipeilijät olivat joko yläluokkaisia tai keskiluokkaisia (Saussure, Whymper, Paccard, Balmat, Shipton, Hillary ym.), koska vain heillä oli aikaa ja rahaa harrastella jotain, mutta Joe Brown oli ensimmäisiä kiipeilijöitä, joilla oli täysin työväenluokkainen tausta. Hän syntyi 1930 rutiköyhään perheeseen Manchesterissa seitsemänneksi lapseksi, hänen isänsä kuoli pian Joen syntymän jälkeen ja talo pommitettiin Blitzissä. Koska koulukaan ei hirveesti kiinnostanut tuo putkimiehen oppipoika ja hänen kaverinsa löysivät Mansen pohjoispuolelta kaivoksia, luolia, ja kallioita, joilla he kiipeilivät huvikseen. Rahaa ei ollut välineisiin joten Joe käytti äitinsä pyykkinarua köytenä. Kaikista vaikeuksista huolimatta, tai ehkä niiden takia, Joe Brownista tuli aikansa taitavin brittikiipeilijä. Kuuluisuuteen hän pääsi kiipeämällä Himalajalla George Bandin kanssa ensimmäisinä Kangchenjungan, maailman kolmanneksi korkeimman vuoren 1955. He pysähtyivät pari metriä huipun alapuolella, koska halusivat kunnioittaa paikallisia sikkimiläisiä, jotka pitävät vuoren huippua pyhänä ja koskemattomana.

Brownin ja Bandin lisäksi kasitonnisten varhaisista kiipeilijöistä kovin moni ei ole enää hengissä. Everestin kiivennyt Hillary kuoli vuonna 2008, Tenzing Norgay 1986, K2:n kiivenneet italialaiset Compagnoni ja Lacadelli molemmat viime vuonna ja Lhotsen kivunnut Ernst Reiss viime kuussa. Annapurnan vuonna 1950 kiivennyt Maurice Herzog on vielä aktiivinen ja antoi T:lle pari vuotta sitten Chamonixissa nimmarin klassikkokirjaansa.

Kautta Jupiterin

Kuten moni on uutisista huomannut Jupiter on nyt lähempänä Maata kuin koskaan sitten vuoden 1963 eli “vain” 594 miljoonan kilometrin päässä (33 valominuuttia). Tällä tiedolla on tosin lähinnä vain akateemista mielenkiintoa, koska Jupiter on aina kirkas planeetta taivaalla eikä nyt ole mitenkään extreme-kirkas muihin ajankohtiin verrattuna eli vain pari prossaa kirkkaampi kuin minä tahansa vuonna. Matka Jupiteriin on yhä pitkä dallattavaksi kun muistaa, että Kuun etäisyys Maasta on 359 000 kilometriä (1.2 valosekuntia) ja Marsin noin 60 miljoonaa kilometriä (3 valominuuttia). Enemmän Jupiterin kirkkauteen vaikuttaa itse asiassa se, että yksi sen tummista raidoista on yllättäen kadonnut tänä vuonna.

Kaikesta huolimatta nyt on kuitenkin erittäin hyvä aika bongata (tai spontaanisti havaita) Jupiter, koska se on ainoa silmin näkyvä planeetta yötaivaalla ja porottaa melkein Venuksen veroisena. Visuaalinen kirkkaus on tällä hetkellä -2.9 ja se pysyy näin kirkkaana vielä pitkään ensi kuun puolelle vaikka Maan etäisyys Jupiterista alkaakin vähitellen kasvamaan. Löytäminen on sikahelppoa, jos kelit vain sallivat : katsot vain etelään puolenyön aikaan. Korkeus on silloin noin 40 astetta eli melkeen puolivälissä taivaankanteen. Tänään havainnointia voi kevyesti haitata melkein Jupiterin kanssa yhdessä möllöttävä Kuu, mutta sekin tipahtaa taivaanrannan alle ens kuun alussa. Silloin voitte leikkiä helposti Galileita. Ottakaa vain kiikarit tai teleskooppi pölyttymästä kaapista ja tsiigatkaa Jupiteria niin hyvässä lykyssä näette myös sen kuut. Jupiterilla on liuta kuita, mutta vain neljä näistä (Galilein löytämät Io, Europa, Callisto ja Ganymede) ovat niin kirkkaita, että ne voi jotenkuten kiikareilla nähdä. Ne pyörivät myös aika nopeesti Jupiterin ympäri, joten muutaman päivän kun havainnoitte voitte saada kunnon Galilei-fiiliksen. Kuiden tunnistaminen toisistaan on vaikeaa, mutta apua voi saada Sky&Telescopen kuukalkulaattorista (Javascriptiä). Ganymede on kirkkain +4.4 mag, muut ovat pikkasen himmeämpiä noin +5:n hujakoilla. Pienellä teleskoopilla on jo mahdollista yrittää metsästää niitä hukattuja Jupiterin raitoja.

Jos rahkeet riittävät voitte yrittää laskea arviota valon nopeudelle havainnoimmalla näitä Jupiterin kuita. Tää on noin vuoden pituinen projekti. Jupiter on aika iso jässikkä ja sen kuut pyörivät samassa tasossa kuin Jupiter pyörii Auringon ympäri. Tämän takia kuut pujahtavat usein Jupiterin varjoon. Io esimerkiksi pyörähtää Jupiterin ympäri vain noin 42.5 tunnissa ja viettää osan tästä ajastaan Jupiterin varjossa. Tanskalainen Ole Rømer mittaili vuosina 1668-1678 aikoja milloin Io menee Jupiterin varjoon ja takaisin sieltä ja havaitsi, että jokin ei ihan täsmännyt. Taivaankappaleiden liikkeet noudattavat yleensä parempaa säännöllisyyttä kuin sveitsiläiset kellot, mutta Rømerin mittaamissa ajoissa oli noin 11 minuutin eroja riippuen siitä missä Maa kulloinkin oli radallaan kun havaintoa tehdään. Rømer tulkitsi oikein, että tuon ajan on pakko liittyä valon nopeuteen ja laski, että valolta menisi 11 minuuttia Auringon ja Maan väliseen matkaan. Myöhemmin mittauksia tarkennettiin ja Newton kertoi kuuluisassa teoksessaan Opticks, että valolta menee 7-8 minuuttia matkustaa Auringosta Maahan. Nykyisin tarkkuusmittaukset antavat 8.3 minuuttia. eli 299 792 km/s. Sen paremmin Rømer kuin Newtonkaan eivät vaivautuneet arvioimaan valon absoluuttista nopeutta, vaan tyytyivät toteamaan, että pirun nopeeta se menee.

Tsiigailin eilen kiikareiden läpi Jupiteria ja jos huonot silmäni eivät valehdelleet niin jotenkuten havaitsin nuo pienet täpät Jupiterin ympärillä. Voi kyllä olla mun simmujen haloista johtuva näköerhe, mutta pisteet näyttivät olevan samalla suoralla niin kuin pitikin. En taidakaan yrittää valon nopeuden mittausta noilla kakkuloilla . Havainnoissa auttaa, jos kiikarin pistää jalustalle, sillä käsivaralta jos katsoo niin käden vakaudesta riippuen näkee joko Jupiterin kuineen tai sitten vain ympäri pomppivan valopallon.

Habilitaatio

Tänään oli vielä +23 astetta, mutta illaksi saapuivat ukkoset ja huomisesta eteenpäin syksy näyttää purevan. Bye bye kesä, bonjour tristesse. Puut ovat jo saaneet väriä. Eilen oli labran vuotuinen ekskursio Labertalin laaksoon. Noin kymmen kilsaa patikointia  ja lopuksi biergarten. Minulle suositeltiin tähän aikaan vuodesta saatavaa Sturmia (eli paikallista Federweisseria) ja menin siihen lankaan. Kyseessä on puolikäynyt viini, joka maistuu makealta ja hiivaiselta. En tykännyt.

Patikoinnin lomassa sain myös kuulla proffien näkökantoja saksalaiseen fysiikan alan tutkijankoulutukseen ja tenure-järjestelmään (tai oikeastaan sen puuttumiseen). Saksassa yliopistouraa haluavat ovat suorittaneet tohtorisopintojen jälkeen perinteisesti habilitaation, joka on käytännössä supertutkinto, jonka suorittaminen kestää yleensä 4-10 vuotta (siis tohtorintutkinnon jälkeen). Ennen tämä johti proffanvirkaan, mutta ei enää. Nyt koko habilitaatio-järjestelmä halutaan purkaa ja tilalle on tuotu varsinkin Baijerissa junior professorien 5-vuotisia virkoja. Näitäkin on vaikeata saada ilman post-doc kokemusta ulkomailla. Ongelma on edelleen se, että junior professorin virassakin tulee viiden vuoden jälkeen seinä vastaan. Varsinaisille proffanpaikoillehan Saksassa on hyvin vaikea päästä koska virkojen lukumäärä on rajoitettu ja vain eläköityminen  yleensä vapauttaa virkoja hakuun. Tämä taas johtaa braindrainiin, mikä riivaa saksalaista tiedettä. Jengi katoaa ulkomaille parempien mahdollisuuksien perässä. Esimerkiksi eräs kollegani suoritti habilitaation, mutta tie nousikin sitten pystyyn Saksassa. Hän oli hetken aikaa Lundissa vierailijana samaan aikaan kun itsekin olin siellä, mutta sai sitten proffanpaikan Belgiasta. Niin ja sitten Saksassa on myös Emmy Noether -ohjelman viisivuotisia virkoja, johon sisältyy rahaa palkata jatko-opiskelijoita. Kuka jo arvasi johtaako tämäkään tie automaattisesti tenureen?

Saksalaisessa tiedemaailmassa on siis näemmä sama ongelma kuin monessa muussakin maassa : on korkeatasoista ja hyvin rahoitettua koulutusta, joka johtaa erinomaisiin maisteri- ja tohtoristason tutkintoihin, mutta yliopisto- tai tutkijanuraa haluaville tohtorintutkinnon ja faculty-paikan välissä on jotain epämääräistä. Osa tohtoreista häviää teollisuuteen, koska Saksassakaan tohtoristutkinnon suorittaminen ei tarkoita sitä, että olisi edes vähääkään kiinnostunut jäämään tiedemailmaan. Tenuren saamisen vaikeuden takia USA:n yliopistot poimivat parhaat valmistuneet päältä. Loput joutuvat samaan lyhyiden post-doc paikkojen rumbaan ulkomailla kuin muissakin maissa. Kaiken kukkuraksi Saksassakin (niin kuin Suomessa ja Ruotsissa) suora ja epäsuora ikärasismi tekee urakehityksen vaikeammaksi vanhemmilla tutkijoilla, joilla ei ole jo alla proffanpallia.

Periaatteessa on harmi, että habilitaatio-järjestelmää ei haluta Saksassa kehittää vaan ollaan hylkäämässä vanhentuneena ja merkitystään menettäneenä. Perusideahan on erinomainen. Selkeä järjestelmä, jonka puitteissa tutkijat ja tiedemiehet voisivat kehittyä, saada kokemusta ja ennen kaikkea jatkuvuutta uralle ja tutkimukselle. Ennen se rooli oli tohtorintutkinnolla, mutta nykyään suurin osa sen suorittaneista ei ole välttämättä edes alunperin ollut kiinnostunut tieteenteosta. Kehitettynä habilitaatio-järjestelmä olisi paljon tehokkaampi kuin nykyinen post-doc -järjestelmä, joka palvelee lähinnä post-docin palkanneen professorin etuja. Valitettavasti Saksa on mennyt muodin (tai oikeastaan rahan) mukana ja on siis romuttamassa habilitaatiota ja tuomassa tilalle anglosaksisesta maailmasta tuttuja malleja : yksi iso pomo, jolla on isot rahat ja suuri määrä PhD-opiskelijoita (jotka täysin palvelleina heitetään ulos) ja apureina lauma post-docceja.

Toki tuollaisen habilitaation lisäksi tarvittaisiin myös muutakin risusavottaa tieteessä. Esimerkiksi lampaiden erottaminen vuohista jo ennen PhD:n suorittamista, eli tutkijankoulutuksen erottamista “teollisuustohtorin” koulutuksesta jo ennen kuin jatko-opinnot alkaakaan. Rohkenen väittää, että useimmilla opiskelijoilla on jo ennen gradua tai heti sen jälkeen aika selkeä käsitys haluavatko he tieteestä mielenkiintoisen mutta kapealeipäisen uran vai kiinnostaako se PhD vain sen takia, että se on kiva titteli ja auttaa (ehkä) työnhaussa. Toinen ongelma on myös se, että senioreille tieteentekijöille pitäisi olla enemmän vaihtoehtoja sen stereotyyppisen proffanviran rinnalla, jos proffien virat halutaan pitää rajoitettuina. Väittävät, että briteissä tämä puoli on paljon paremmalla mallilla kuin Saksassa.

Schönhofen

Schwarze Laber

Hitukiihdytinskaba

CERN:issä ollaan sorvattu ja viilattu viime viikkoina ja tänä viikonloppuna ollaan saatu työn ensi hedelmät. LHC-kiihdyttimessä luminositeetti eli hiukkastörmäystiheys ollaan saatu 3.5-kertaiseksi elokuuhun verrattuna. Tämä saavutettiin lisäämällä biimiin hiukkaskimppuja ja törmäyttämällä näitä “junissa” peräkkäin. Kimppujen lukumäärä on nyt 103/biimi ja maksimi luminositeeti 35 käänteistä mikrobarnia/sekunti *). Luminositeetti on vieläkin aika alhainen verrattuna siihen mihin LHC on suunniteltu (2808 kimppua/biimi), mutta jo nyt hitufyysikkopiireissä hälistään. LHC on nimittäin ohittanut pahimman kilpailijansa Chicagon lähellä sijaisevan Fermilabin Tevatronin eksoottisten hiukkasten tuotantotehtaana.

Tästä uunituoreesta uutisesta enemmän esim. täällä . Vaikka Tevatron tuottaa vieläkin huomattavasti enemmän hitutörmäyksiä sekunnissa LHC tekee sen 3.5-kertaa suuremmalla energialla. Tämä enemmän kuin kompensoi pienemmän törmäystiheyden, koska eksoottisten hitujen kuten top-kvarkin ja Higgsin bosonin tuotantovaikutusalat ovat huomattavasti suuremmat LHC:n korkeassa törmäysenergiassa. Kaikkea ei tietenkään kannata uskoa, ennen kuin on itse laskenut (se teoreettisen fyysikon vastine “en usko ennen kuin näen”). Mutta voitte vakuuttua tästä ilman kynää, paperia ja hiukkasfysiikan standardimallin tietämystä käyttämällä vaikka on-line Higgs cross section kalkulaattoria (by Massimiliano Grazzini). Se on aivan super! Pukkaa ulos vaikutusalan noin 30 sekunnissa. Sen käyttö tosin vaatii jonkun akateemisen arvauksen Higgsin bosonin massalle (esim 120 GeV), koska kukaanhan ei tiedä mikä se on – siis siinä tapauksessa, että hitu ylipäätänsä on edes olemassa.

Sokerina pohjalla on tietenkin se, että LHC:n luminositeettia on helppo jatkossa lisätä kun taas Tevatron ei ole viime vuosina pystynyt kovasti törmäysten määrää lisäämään. Disclaimerina se, että Tevatronin jengillä on varmaan muttansa sanottavana asiaan, heillähän on kymmenen vuoden aikana kerättynä valtava määrä dataa.

*) Tää “käänteinen mikrobarn/s” on aika pervo yksikkö, mutta tuo vaikutusalan yksikkö barn tarkoittaa latoa. Nimi tulee sodan ajoilta, kun USA:ssa kehiteltiin ydinpommia. Kokeissa uraania pommitettiin neutroneilla ja fyysikot yllättyivät siitä kuinka herkästi neutronit törmäsivät uraaniytimiin. He sanoivat, että uraaniatomin ydin on pinta-alaltaan niin iso, että neutronit osuvat siihen yhtä helposti kuin haulikolla osuisi ladonoveen. Uraaniytimen pinta-alasta (tai oikeammin reaktion vaikutusalasta) alettiin näin käyttämään slangissa mittaa yksi barn. Aika kieroahan tämä tietenkin on, koska oikeastihan uraaniytimen pinta-ala, eli tämä barn, on vain 100 neliöfemtometriä (femtometri taas on yksi miljardisosa yhdestä miljoonasosametristä), mikä on aika kaukana ladonoven koosta.  Slangi jäi kuitenkin käyttöön ja barnia alettiin käyttämään myös rauhanomaisemmissa sovelluksissa. Valitettavasti uraaniytimen ladonovea muistuttava koko mahdollistaa sen, että ydinpommi oli mahdollista rakentaa.

Hollannin uusi hallitusohjelma

Hollantiin ollaan saatu uusi hallitus ja nyt on jo tihkunut tiedotusvälineille tietoja uudesta hallitusohjelmasta. Tässä nopea analyysi.

• motto: ‘vapaus ja vastuu’

Tätä heijastaa mm. suunniteltu huivinpitokielto poliisi- ja oikeuslaitoksella työskenteleville.

• Opintotuen maksuaika vähenee neljästä vuodesta kolmeen

Ei ongelmaa. Pappa betalar niin kuin tähänkin asti.

• Moottoriteillä nopeusrajoitus nousee 120 km/h-> 130 km/h

Suuren Hollannin maan voi ajaa halki noin parissa tunnissa. Tämä parannus nopeusrajoituksiin säästää tuosta ajasta 9 minuuttia. Valitettavasti joudut odottamaan 10 minuuttia Goudan kohdalla ruuhkassa ja samalla kulutat pari litraa enemmän gasoa, jonka litrahinta on Euroopan kalleimpia.

• Baareissa ja pubeissa saa taas polttaa vapaasti tupakkaa

Suuret pesuaineyhtiöt ovat ilmeisesti sponssanneet tätä päätöstä. Röökiset vaatteet yhhyh.

• Eläkeikä nousee 65 v -> 66 v

Ranskassa tuli melkein vallankumous kun eläkeikä nostettiin juuri 62:een. Miesten keskimääräinen elinikä on Hollannissa 76 ja risat, joten saattaa tulla sitten kiire tehdä kaikki ne asiat mitä on lykänny iloisille eläkevuosille.

• Burqat bannataan

Viimein tämä Hollantia laajalti riivannut ongelma saadaan kuriin! öö.. hetkinen.. pitääks mun nyt ottaa pois toi mun “kommandomyssy”, jos lenkkeilen talvella kaupungilla?

• Suunnitelma palkata noin 2500 poliisia lisää

Suurin osa näistä laitetaan ilmeisesti paremman duunin puutteessa vahtiin, että kukaan ei tee terrorihyökkäystä esim. TU Delftiin. Satunnaisilta valokuvaajilta kannattaa esimerkiksi aina käydä kysäseen mitä metkuja sitä ollaan suunnittelemassa. Loput poliisit vois liittyä siihen joukkoon joka aina syksyn tullen tsekkaa, että kaikilla fillaristeilla on valot.

• 500 työntekijää lisää estämään eläimiin kohdistuvaa julmuutta

Toivottavasti nämä lähetetään esim. Suomeen keikalle. Hollantilaiset pitävät yleensä erittäin hyvää huolta eläimistä.

• Kristillisen CDA:n takia ei vapautuksia sunnuntain aukioloaikoihin

Sunnuntain voi parhaiten viettää lukemalla Paavalin kirjeitä.

• Kehitysapu laskee 0.7%:iin

Kristillinen tasajako.

• Tietenkin rajoituksia maahanmuuttoon

Dämmit. Oleskelulupakin meni jo pois voimasta.

CSI Science

Tieteessä vahvat syövät heikot. Kilpailu rajallisista apurahoista, vähäisistä viroista ja paikoista parhaissa labroissa on kovaa. Ei ole tarpeeksi, että tekee hyvää tai edes erinomaista tiedettä vaan pitää tehdä (jollain mittapuulla mitattuna) parempaa tiedettä kuin muut kollegat. Naturessa oli juttu siitä, kuinka kilpailu johti tutkimustyön sabotointiin. Labraan salaa asennetut valvontakamerat paljastivat sabotoijan. Tosin jutun sabotoinnin aiheutti lähinnä muiden menestymisestä tullut kateus kuin kilpailu samoista resursseista.

Tämä on toki aika erikoinen tapaus ja yleisemmin epärehellisyys tieteessä on piilotettuna esim. anonyymiin peer-review systeemiin tai plagioituihin tuloksiin. Tiede hyötyy tietenkin kilpailusta, koska se pistää jengin tekemään paljon (= liikaa) duunia, mutta kilpailun tuomat haitat ovat suurimmaksi osaksi muualla kuin sabotoiduissa kokeissa tai plagioiduissa papereissa. Suurin haitta on luultavasti se, että paljon samaa työtä tehdään useampaan kertaan riippumattomasti. Labrat tai tieteentekijät joutuvat kilpailussa usein tekemään saman duunin kuin muutkin isosta palkinnosta havittelevat kilpakosijat, koska tietoa ja tuloksia voidaan pantata kunnes alalla ollaan tehty läpimurto. Toinen merkittävä haitta on se, että tutkijat eivät keskity tekemään parasta mahdollista tutkimusta vaan tutkimusta, joka näyttää paremmalta kuin kollegojen tutkimus. Nyt kun tutkimuksen lähivuosien rahoitus näyttää huonolta nämä lieveilmiöt luultavasti vain lisääntyvät.

Grafiini-nobeli

Andre Geim ja Konstantin Novoselov nappasivat tämän vuoden nobelin fysiikassa. Palkinto tulee vuonna 2004 löydetystä uudesta hiili-pohjaisesta rakenteesta grafiinista, joka on kuin yksi atomitaso grafiittia. Suuret teoreetikot arvelivat aluksi ettei hiili pysty muodostamaan tälläistä kaksiulotteista materiaalia, koska hiililastun ajateltiin rullautuvan itsestään sätkäksi. Grafiinilastujen valmistaminen osoittautui kuitenkin sittenkin mahdolliseksi. Siihen tarvittiin oikeastaan vain rulla tarrateippiä ja grafiitti-hiiltä. Tarrateipissä on juuri oikeanlainen liimautumisvoima, joka repii yksittäisiä atomitasoja irti grafiitista. Pikkasen vaikeampaa on sitten saada ne lastut irti teipistä ja tuettua osaksi jotain isompaa kokonaisuutta. Nykyään millimetrien kokoisia mutta siis vain atomin paksuisia lastuja voidaan valmistaa.

Grafiini liittyy laajaan hiili-pohjaisten rakenteiden perheeseen johon kuuluvat grafiitin ja timantin lisäksi fullereenit ja nanoputket. Näistä poiketen grafiini on aito 2-ulotteinen materiaali. Tämän takia se oli, ja on edelleenkin, super-hype fysiikassa. Sen ominaisuudet ovat hyvin erikoiset ja sovellukset ovat lupaavia. Mutta tulevaisuus näyttää tuleeko grafiinista uusi transistorien, prosessorien ja komponenttien raaka-aine vai kaatuuko se prosessoinnin vaikeuteen. Ohuiden lastujen valmistaminen on vielä ainakin tällä hetkellä vaivalloista ja prosessia on vaikeata hallita. Jos näitä ongelmia ei ratkaista voi grafiinille käydä samoin kuin korkean lämpötilan suprajohteille. Ne olivat hyvin suosittuja yhteen aikaa, mutta vähitellen hype laantui kun materiaalit olivat liian kalliita ja sen lisäksi hauraita ja vaikeasti muokattavissa langoiksi tai muiksi elektroniikan komponenteiksi. Nykyään ne ovat lähinnä kuriositeetti.

Edit: Tämä Andre Geim on aikaisemmin tullut kuuluisaksi Ig Nobelin saajana kun hän levitoi sammakoita Sir Michael Berryn kanssa. Näin Geimista on tullut ensimmäinen tiedemies, joka on voittanut sekä Ig Nobelin että tavallisen Nobelin. Kenties nämä saavutukset kumoavat toisensa aiheuttaen valtavan poksahduksen?

Vuorilla veljen kanssa

Petri käväisi kolmen päivän vierailulla. Onneksi löytyi yksi sopiva viikonloppu, kun seuraava vuosi näyttää hänellä olevan jo täyteenpuukattu.

Lauantaina käväistiin Itävallan Alpeilla legendaarisella Kaisergebirgellä. Idea oli ottaa iisihkösti, haistella syksyä, vaellella ja fiilistellä. Ja kivaa oli. On kuitenkin vähän eri asia tehdä asioita yhdessä kuin vain selata ja kommentoida sitä feisbuuk-fiidiä. Päivät alkavat olla lyhyitä, mutta keli oli erinomainen ja ruska parhaimmillaan. Ajettiin tosin sumussa ja tihkusateessa Itävallan rajalle, mutta lämpöinversion takia parisataa metriä korkeammalla noustiin pilvien yläpuolelle ja loppupäivä olikin täyttä auringonpaistetta. Eläimiä ei kovasti näkyny, paitsi ne normaalit tien tukkivat lehmät ja kirmaavat koirat. Ja tietenkin tavalliset alppinaakat. Petri näki yhden murmelin (vai oliko se kissa? . Päivän aikana tuli käveltyä 12 km ja huiputettiin Stripsenkopf vuori (1807m).

 

Predigtstuhl eli saarnastuoli kohoaa laakson yllä.

 

 

Fleischbank eli lihapankki, pohjoisseinä. Aika vaikea kiivetä.

 

 

Ruskaa valkoisella kalkkikivellä.

 

 

Näkymä Stripsenkopf vuorelta.

 

Yöpakkaset

Syksy puree lujaa. Pari kertaa on ollu jo pakkasöitä, ylämailla on tupruttanu lunta ja muutenkin föönistä ei ole tietoakaan. Lisäksi yks tavallinen syysväsymys on iskeny. Toissapäivänä mun oli tarkoitus mennä lenkille, mutta en ehtiny, koska nukahdin illalla nojatuoliin. Eilen meni vähän paremmin: olin kiipeilyluolalla, sain sen jälkeen tehtyä pikaisesti pasta aglio oliot ja nukahdin sitten vasta nojatuoliin. Ja joululomaan on vielä pari kuukautta… Miksi vain karhut saa mennä talviunille?

Kiipeilykengät meni paikalliselle suutarille uudelleenpohjitettaviksi. Tällä kertaa ajattelin viedä ne hyvissä ajoin ennen kuin reuna menee pilalle ja varpaat pilkistää niin ei tule pohjittaminen kalliiksi. Näyttäis siltä, että mun vauhdilla menee kahdet pohjat vuodessa eikä tää ole kai edes kovaa käyttöä kun joillakin friikeillä menee puoli tusinaa vuodessa. Vielä puoli vuotta sitten olin sitä mieltä, että en perhana ala harjaan holdeja kun on ihan pöljää hommaa, mutta nyt huomaan ostaneeni kovan hammasharjan. Täytyy vaan varoa magnesiumpölykeuhkoa kun sillä jynssää kalkkeja veke.

Kiipeilijän apuvälineet nrot 1 ja 2 : hampiharja ja teippi

Käväisin Würzburgissa viikko sitten kuuntelemassa japanilais-saksalaisen kollaboraation alustusseminaaria. Piti allekirjoittaa sitoumus, että kaikki puheet ja keskustelut jäävät vain kollaboraation sisäiseksi tiedoksi, mutta voin paljastaa, että aihe oli topotroniikka. Se on ollut tapetilla viime kuukausina ja tarkoittaa karkeasti sitä, että tutkitaan topologisia eristeitä eli aineita, jotka johtavat varausta aineen pinnalla, mutta ei syvällä aineessa. Tästä seuraa kaikenlaista kivaa teoriassa ja käytännössä. Esimerkiksi donitsin pinnalla ei ole reunoja ensinkänään, joten varaustenkuljettajat eivät voi törmäillä niihin. Kaikenlaisia eksoottisia kvanttitiloja voi tän takia esiintyä. Päivän lopuksi järjestettiin esittelykieppi yliopiston puhdastiloihin ja mittauslabroihin. Tälläinen teoreettinen fyysikko oli monttu auki kuinka paljon kaikkea vilkkuvaloja ja rautaa tarvitaan kvanttimaailman kokeisiin.

Keskustelu avaruusturismista käy kuumana. Muutaman firman suunnitelmissa on kuskata turisteja termosfääriin ihan teollista tahtia ja laskuttaa kuuden minuutin painottomuudesta suolaset 140 tuhatta. Zero-G Airbussissa tai jossain muussa Vomit Cometissa saisi paikan ehkä huomattavasti halvemmalla ja siinä olisi ainakin mulle jo ihan tarpeeks painottomuutta. Mulla on vähän sellainen kutina, etten välttämättä edes tarvitsis barfbaggiä sellaselle lennolle, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tosin tällä hetkellä rahat riittävät nesteen aiheuttaman nosteen simuloimaan painottomuutteen esim. uimahallissa. Naturen newseissä oli juttu, että laajamittainen avaruusturismiteollisuus tuottaisi niin paljon nokea yläilmakehään, että sen vaikutus ilmastoon voi olla yhtä paha kuin koko lentoliikenteellä yhteensä. Mesosfääristä kun noki ei tule sateen mukana alas vaan jää lillumaan vuosiksi ylös. Jutun saamat kommentit olivat tosin aika huvittavia, kun jopa eko-natsi-korttia käytettiin. Onko avaruusturismi tosiaan niin pyhä asia, että jopa säätelyyn mahdollisesti johtavat tutkimuksetkin ovat kommunismia? En voi kommentoida jutun tieteellisyyttä, kun en ole ekspertti alalla. Tietenkin on huomattava, että arviolta 40 tonnia avaruuskiveä palaa joka päivä ilmakehässä, mutta kaipa tutkimuksen tehneet kaverit ovat jotenkin arvioineet kerosiinin palamistuotteiden ilmastovaikutukset.

Sekalaisia

Käväisin viikonloppuna Delftissä. Oli rento viikonloppu ja käväistiin Haagin japanilaistyylisessä puutarhassa. Vähän tuli kaiho siitä takas Japaniin.

Japaninvaahtera punastelee Haagissa

Tapahtui myös niinä päivinä, että jäin ruohonleikkurin jyräämäksi ja jälki on T:n mielestä kuulemma hyvää. Sori kaikille edellisen letin fanittajille (no oli se ajoittain sellasta hamppua ettei siitä varmaan kukaan diggannu), mutta tää on kyllä aika kynitty versio takaa. Nyt on vähän outo olo kun en pysty nyhertään tukkaa. Täytyy keksiä joku muu asia nyhertää, miten olis vaikka rosary. Tottumuksesta annostelen lisäksi vähän liian suuria määriä shampoota. Kauhukseni huomaan, että leikkaaminen paljasti valtavan määrän harmaita hiuksia, jotka olivat väijyssä hiuskuontalon alla.

Considering het joyous sibling rivalry, olen nyt kyllä aika pahasti P:tä jäljessä kun veli sai proffanpallin vuodeksi ja mä olen yhä vaan tällänen pahainen kulkuritutkija.

Kärry onkin osoittautunut aika taloudelliseksi. Ei se ime kuin 5.8l satasella nyt kun ei enää syksyllä tarvi ilmastoinnin ilmanjäähdytystä ja ajaa vaan sellasta vähän reilua satasta autobaanalla. Aika vähän ton kokoiseksi kaaraksi, mutta salaisuus taitaakin piillä siinä, että se on valmistettu ennen kuin tuli villitys tehdä korkeita ja painavia kaaroja. Joo, onhan se kivaa olla kyttäämässä sellasessa korkeassa kärryssä “liikenteen yläpuolella”, mutta sellasen liikkuvan seinän ilmanvastus taitaa olla vähän toista luokkaa kuin matalammassa profiilissa.

Ajattelin vaihtaa analogisen muistikirjan digitaaliseksi LyXin voimalla. Oon nykyään niin reikäpäinen, että unohdan kaikki jutut ja ongelmaksi tuli myös se, että jossain se muistiinpano on, mutta en löydä sitä muiden harakanvarpaiden seasta mun analogisista paperikirjoista. LyXillä voin ymppää kaikki kaavat, tekstin, kanjit yms. mitä vaan ja aina löytyy control-f:llä. Ongelma on vaan, että miten jaksan kirjottaa kaikki puhtaaksi koneella.

Outojen juonenkäänteiden seurauksena minulla on tapaaminen erään E:llä alkavan tiedekustantamon editorin kanssa Damissa loppukuussa. En edes tiedä mitä he haluaa minulta saatika sitä, mitä minä haluan heiltä. Vieläkin kafkamaisemmaksi tilanteen tekee se, että en tiedä mitään ylipäätänsä tiedekustantamisesta.

 

Lisää geenejä

Viime aikoina oon kuullut, että geenejään ovat skannailleet ystävät, puolitutut ja neljäsosatututkin. Tääkin juttu muuttuu facebookin tavalla sitä paremmaksi mitä enemmän jengiä on messissä. Sos. mediassakin oli kriittinen massa jonka jälkeen kaikki tunki sinne, joten kenties tulevaisuudessa samoin käy tässä geeni mediassakin. En näe ainakaan mitään syytä, miksei tämä villitys leviäisi laajalle. Asia vaatii tietenkin pikkasen paneutumista, mutta ei tarvitse edes osata integroida matriisiavaruuksissa, että näistä jutuista saisi paljon irti.

Kolikolla on kaksi puolta ja niin yleensä geeneilläkin. Tässä picked-up-for-youna muutama mielenkiintoinen otsikoissa ollut (kohu)geeni:

Rs1815739, “sprinters vs. plodders” geeni, löytyy lihasproteiinia koodaavasta geenistä. Tämä on snippi, single-nucleotide polymorphism, eli geneettinen vaihtelu on vain yhdessä geenin emäsparissa. Emäspari CC lisää lihaksen anaerobista suorituskykyä, TT taas kestävyyttä. Tutkijat varoittavat (ks. vaikka tämä blogi), että juuri tämän geenin tuoma ero on aika pieni ~3%, mutta se on kenties merkittävä eliittiurheilussa, jossa sadasosat voivat ratkaista voittajan. Olympiatason lyhyenmatkanjuoksijoilla oli erään tutkimuksen mukaan kaikilla CC-muoto. TT:t voivat ilmeisesti siis heittää hyvästit Usain Bolt- haaveille. Geenin C ja T muodot ovat suhteellisesti yhtä yleisiä Euroopassa, Japanissa ja Kiinassa.

Rs662799:n AG ja GG variantit liittyvät ruuan rasvan alentuneeseen aineenvaihduntakykyyn. Näillä varianteilla varustettujen ihmisten syömä rasva ei mene vatsan päälle. Mielenkiintoista on, että esim. Euroopassa nämä variantit ovat suhteellisen harvinaisia (~13%), mutta toisaalta Japanissa osuus on korkea (~50%). Taviksen AA:n omistajat voivat hyötyä vähärasvaisesta ruokavaliosta.

Rs762551: kofeiinin aineenvaihduntaan liittyvä geeni. Kaffe voi aiheuttaa sydämentykytyksiä, mutta onko se kaffen juonti sitten sydämelle vaarallista vai ei. Yhen tutkimuksen mukaan asia riippuu osin geeneistä. Rs762551 snipin AA-tyyppi liittyy kofeiinin nopeaan aineenvaihduntaan ja GA ja GG hitaampaan. Noin puolet eurooppalaisista kantaa AA-muotoa. Tutkimuksessa todettiin, että kaffen juonti laskee sydänkohtauksen riskiä niillä alle 60-vuotiailla, joilla on AA, mutta riski onkin suurempi niillä joilla on GA tai GG.

Rs333. Jotkut ovat ovat luonnostaan vastustuskykyisiä HIV:lle ja nykyisen tietämyksen mukaan tämä liittyy muutamaan geeniin. HIV-vastustuskykyisten immuunivastejärjestelmässä aktiivisina olevat proteiinit ovat hieman erilaisia kuin niillä, jotka eivät ole vastustuskykyisiä. Yhdellä prosentilla eurooppalaisista on delta32-mutaatio, jonka takia he ovat yleisimmälle HIV-kannalle vastustuskykyisiä. Teorian mukaan tämä geeni tuo vastustuskyvyn myös isorokolle. Delta32-mutaatio olisi siis yleistynyt Euroopassa tämän takia. Arvellaan kuitenkin, että mutaatio on suhteellisen harvinainen sen takia, että aortan repäminen on yleisempää mutaation kantajilla. Puolensa ja puolensa siis.

Rs53576 snippi oksitosiini-hormonin reseptoria koodaavassa geenissä säätelee hormonin aktiivisuutta. Oksitosiini liittyy erityisesti imetykseen, mutta sillä on myös muita vaikutuksia ja mm. lääkkeenä annettuna voi varhaistaa lapsen puberteettia. Rs53576 snipin GA-variaatio on yleisin ja koodaa keskiaktiivista oksitosiinireseptoria. GG-muodossa reseptori on aktiivisin ja AA:ssa vähiten aktiivinen. Vähiten aktiivinen muoto AA on tutkimuksissa liitetty kohonneeseen autismiriskiin. Kokeissa oksitosiini on liitetty anteliaisuuteen, luottavaisuuteen, tunteiden lukemiseen, sosiaalisen tuen hakemiseen, mutta myös kateuteen ja vahingoniloon, eli se vahvistaisi kaikkia sosiaalisia tunteita. Joku aika sitten tätä snippiä mainostettiin “empatia-geenin” nimellä, mutta kenties “sosiaalisuus-geeni” olisi osuvampi nimi, sillä oksitosiinin ei olla huomattu sinänsä lisäävän tai vähentävän altruismia.

Asiat suttaantuvat

Töissä on meinannut pää räjähtää. Ei olla pystytty selittämään tuloksia, mitä ollaan saatu kvanttitransport-koodista ja aika monella teorialla ollaan sen takia jo ehditty heittää vesilintua. Proffa on kuitenkin luottanut koodiin, koska se on testattu ja sen koodari on pätevä kaveri. Ei siinä mitään bugia siis kuulemma ole, kun koodilla laskettuja tuloksia on julkaistu jo monessa paperissa. Tällä viikolla oli paketin koodaaja kylässä ja juteltiin ongelmasta. Kundi istu alas, laski yhtälönsä uudelleen ja huomas, että ohops! bugi. Yhtälöt saivat muutaman viitan ja tikarin ja nyt on tämäkin käyttäjä taas varsin happy.

Asunto-ongelmaa olen myös koettanut ratkaista. Täti W. on muuttamassa Krefeldiin ja multa katoaa huone alta joulukuussa. Huomasin, että kalustetut kämpät ovat aika vähissä koska uudet opiskelijat ovat juuri vallanneet kaupungin. No yksi linnan kokoinen talo olis ollu tarjolla Glapfenbergissä keskellä sysipimeää Juran mettää 40 km yliopistolta. Olisivat kaivanneet talonvahtia ulkomaankeikan ajan. Omistaja kuitenkin varoitti, että tässä paikassa saattaa talvella tulla vähän eristäytynyt olo, jos tiet menevät lumesta tukkoon. Sanoin, että kiitos, mutta en ny taida vuokrata tuota Overlook hotellia. Tänään tuli kuitenkin vähän houkuttelevampi tarjous Pentlingistä. Se olis tuolla kukkulan päällä, paavin talon vieressä. Aamulla vois vain huristaa alamäkeen unenpöppörössä (pitää kuitenkin varoa ettei nukahda tankoon koska yliopiston kurvi on jyrkkä)  ja iltalenkin sais samaan sössöön ylämäkeen. Meen kattoo kämppää parin viikon päästä kun omistaja tulee lomilta, mutta ihan hyvältä kuulosti. Onneks kamaa on suunnilleen vain yksi auton takapaksillinen täällä niin ei tule tästä hirveetä muuttorumbaa.

Pari viikkoa sitten tapahtu myös pieni äksidentti lenkillä ja sääri vähän aukes. Onneks iltalenkki kulkee juuri yliopistoklinikan vierestä joten käväisin tikkaamassa paikat kasaan ja sen jälkeen ollaan vähän huilattu. Keloidi siihen sääreen tulee, mutta eipä ole keskellä naamaa niin kuin tuo huulessa oleva arpi.

Vähän kunnon läppärikin natisee liitoksissaan. Ei oo edes kuutta vuotta vanha ja levy meni risaks. Memorytestiki tarjos enemmän virheitä ku laki sallii. Käyttis piti asentaa uudestaa, mutta nyt toimii taas ihan mukavasti. Rahaa ei ole uuteen masiinaan, joten tää saa nyt luvan pysyä henkitoreissaan vielä jonkun aikaa.

Mun kasvosokeus ärsyttää. Ei siis se mitään, että nimet unohtuvat, mutta kasvot kans. Niin sitä sitten viimeks kiipeilin luolalla yhden hitufyysikon kanssa, jonka mun olis ilmesesti pitäny tunnistaa, koska olen kaikesta päätellen ennenkin sen kanssa kiipeilly ja jutellut. Mut ku ei tuu mieleen mitä, missä eikä milloin.

Kaara saa nyt huilaa ens kevääseen ja joku muu saa välillä ajaa. Käväisen seuraavan kerran Delftissä Kelmin kyydissä ens viikolla.

Antivety

CERN:in lehdistötiedotteessa ilmoitettiin tänään, että antiprotoneista ja antielektroneista (eli positroneista) koostuvia antivetyatomeita on havaittu matalissa energioissa CERN:issä. Antimateria on siitä vekkulia ainetta, että se on kuin tavallisen materian peilikuva. Esimerkiksi positroneilla on vastakkainen varaus kuin materialla ja se näyttää vähän kuin ajassa taaksepäin kulkevalta elektronilta (CERN:in lehdistötiedote oli muuten päivätty 17.11.2011, tää seliittääkin?? [Edit: pahus, entry oli korjattu! Luonto lähetti agenttinsa korjaamaan tilanne ettei ihmiset vaan keksisi aikamatkustusta]). Kun materia kohtaa tämän peilikuvamaterian tapahtuu iso pamaus. Lewis Carroll ei tiennyt, että Peilikuvamaahan ei kannata pyrkiä, koska siitä tulee vaan kauhea sotku. Fyysikoiden ongelma on kuitenkin siinä, että tämä materian peilikuvamaa ei ole ihan täydellisen symmetrinen. Tarkkaavainen Liisa huomaisi, että Peilikuvamaassa on pikkasen vähemmän antimateriaa kuin peilin toisella puolella. Alkuräjähdyksessä muodostui hieman enemmän materiaa kuin antimateriaa ja tämä maailmankaikkeus on se materia mitä jäi ‘yli’, kun muu materia ja antimateria tuhosivat toisensa.

Paul Dirac ennusti antimaterian olemassaolon vuonna 1931 ja kokeissa Carl D. Anderson löysi positronin vuonna 1932. Anti-vetyatomeita havaittiin CERN:issä  jo vuonna 1995, joten joku voi ihmetellä, että kerittiinkö ne jo unohtaan ku nyt uutisoidaan löydöstä uudestaan. Antimateriaa muodostuu korkeaenergisissä törmäyksissä, joten antihidut karkaavat yleensä vauhdikkaasti pois kokeesta tai annihiloituvat muun materian kanssa nopeammin kuin kerkee samomaan kissan.  Antivety haluttiin tämän takia vangita tyhjiöön ja jarrutettua. Koko nykyisen saavutuksen clue on siinä, että 38 antivetyatomia on saatu jarrutettua mataliin energioihin ja pidettyä hengissä noin 0.1 sekuntia ennen kuin turma tuli annihilaation muodossa. Kärsimätön siantuntija voisi kuitenkin hermostua ja väittää yhä, että eikö riittäis vähempikin, tehdään muutama mittaus, kirjotetaan papru ja mennään kaljalle! Mutta on olemassa ihan hyvä syy miksi antivedyn elinikää halutaan pidentää.

Tuo syy on se, että kokeissa halutaan kovasti mitata antivedyn spektrin transitioenergia 2s orbitaalilta 1s orbitaalille, joka tunnetaan myös Lymanin alpha -viivana.  Sen kvantin aaltoluku on tavallisella vedyllä 3/4 Rydbergin vakiosta. Vedyn Lymanin alphan tarkkuusmittauksien ansiosta Rydbergin vakio tunnetaan aivan käsittämättömällä 14 merkitsevän numeron tarkkuudella 10 973 731.568 527/m. Tämä tarkkuus saavutetaan, koska 2s-tila on metastabiili eli atomimaailman mittapuulla elinikä on todella pitkä, noin 0.12 sekuntia. Jos tilan elinaika olisi lyhyempi hra Heisenbergin epämääräisyysperiaate pistäisi kapuloita tarkkuuden rattaisiin. Antivedyn Lymanin alphan energian pitäisi kaikista luonnon pienistä symmetriarikoista huolimatta olla täsmälleen sama kuin vedyn. Jos se ei ole, niin hitufysiikan kaunein ja eksaktein CPT-symmetria rikkoutuu ja mikä onkaan enää silloin pyhää ja mihin voimme enää luottaa? Asia pitää siis hyvin tarkkaan testata.

Antivedyn Lymanin alphan mittaaminen vaatii sen, että antivety pitää ylipäätänsä pitää hengissä vähintään tuon 2s-tilan elinajan eli noin 0.12 s. CERN:issä raportoidut elinajat olivat juuri tuota luokkaa, tää on juuri uutisen pointti! Optimistisesti ajatellen pian on siis odotettavissa antivedyllä tehtyjä tarkkuusmittauksia, joilla CPT-teoriaa voisi testata.

Arsenikki-Horta?

NASA osaa kyllä hoitaa tieteensä markkinoinnin. Pelkkä ilmoitus, että kohta on tärkeä tiedotustilaisuus laittaa valtavan huhumyllyn pyörimään. Embargojen ei tarvitse edes kovasti vuotaa, kun asiantuntijat kommentoivat löytöä jo etukäteen. Valitettavasti tästä syystä usein myös itse tiedotustilaisuudet ovat aika pettymyksiä, kun mediakuohunnan arvoista mullistavaa tiedettä ei ollutaan tarjolla.

Eilinen tiedotustilaisuus arseeni-pohjaisten bakteerien olemassaolosta oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen. Siis merkittävää ei niinkään ollut se, että tällä löydöllä olisi kovasti relevanssia ulkoavaruuden kummajaisten etsimisessä. Jännää oli (taas) se havainto, että elämä pystyy sopeutumaan ällistyttävän monenlaisiin olosuhteisiin. Elämän perusalkuaineista (vety, hiili, happi,typpi,fosfori) fosfori on harvinaisin maapallolla ja myös koko maailmankaikkeudessa. Jos sitä ei ole saatavana niin elämä ei ole yleensä mahdollista. NASA:n tutkijoiden löytämät bakteerit kuitenkin osoittavat, että jopa tästäkin vaatimuksessa voidaan pikkasen tinkiä! Tutkijoiden löytämät bakut ovat korvanneet DNA:n fosforin arseenilla. Teoriassa idea on tietenkin vanha: alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässä sarakkeissa olevat aineet muistuttavat toisiaan. Arseeni on vähän kuin raskas fosfori. Hiilen alla on pii, joka on suhteellisen yleinen alkuaine ja paljon on spekuloitu sillä, että pii voisi korvata hiilen elämän perusalkuaineissa. Varmaan legendaarisin pii-pohjainen scifi-olio on Star Trekin pizzan näköinen Horta jota tutkijat eivät tietenkään voineet olla mainitsematta.

Mulla on tosin tapana sataa räntää paraatiin, joten perinteestä on pidettävä kiinni: eli  sanotaan nyt suoraan reality checkkinä, että arseenipohjaisesta bakteerista Hortaan on vielä valovuoden pituinen askel. Tämä NASA:n löytämä bakteeri on kaiken tänhetkisen nykytiedon mukaan valitettavasti vain hyvin harvinainen kuriositeetti ja sen lisäksi todennäköisesti kehittynyt fosforipohjaisesta bakteerista, joka on vähitellen sopeutunut arseenin olemassaoloon. Myrkyllinen arseeni ei muutenkaan ole ihmisten onneksi kovin yleinen alkuaine. Lähes kaikki heliumia raskaammat alkuaineet ovat muodostuneet tähdissä ydinreaktioiden tuloksena, joten nämä reaktiot myös sanelevat alkuaineiden yleisyyden. Fosfori  on noin tuhat kertaa harvinaisempi alkuaine kuin hiili ja arseeni on taas fosforiakin tuhat kertaa harvinaisempi. Hiili, typpi, happi,vety ja fosfori on yksinkertaisin ja yleisin yhdistelmä mistä elämä voi muodostua. Tän takia laittaisin veikkauksessa rahani likoon sen puolesta, että jos ihmiskunta koskaan löytää aurinkokunnan ulkopuolista älyllistä elämää se pohjautuu myös juuri noille alkuaineille. Koskaan ei kuitenkaan pitäisi sanoa ei koskaan, joten kuka tietää vaikka arseenipohjaisen elämän habitable zone olisi laajempi kuin fosforipohjaisen. Tai kentes biokemialliset reaktiot arseenipohjaisella elämällä suosivat monisoluista elämää? Hyvä uutinen on se, että näitä juttuja voidaan toki tutkia labrassa. Varmaa on siis ainakin se, että jokunen tutkimusryhmä saa tämän jälkeen muutaman lihavan grantin.

 

Aika halpa

Niille, joita kiinnostaa vaikka personalized medicine tai sukututkimus nyt olis aika halpa tarjous täällä jouluun asti. Höh. En oikein tiedä miten ne saa sen hinnan noin halvaksi. Taitaa olla joku kinkku-efekti, alihintaan houkutellaan jengiä kauppaan.

 

Kummitustalo

Muutin viime viikonloppuna paavin naapuriin. Tsekkasin sen pari viikkoa sitten pikaisesti ja talo on kyllä hyväkuntoinen ja fasiliteetit oli kunnossa ja siistejä, joten päätin vuokrata sen. Nyt kun pari päivää olen siellä luurannut tuntuu siltä, että tää ei nyt menny ihan niin kuin Strömsössä.

Talo on pimeä, kivinen ja kolkko. Etelään on vain yksi pieni ikkuna. Sisällä o tupruteltu urakalla tupakkaa ja seinät on näköjään maalattu sen jälkeen uudestaan. Ilmeisesti siinä toivossa, että tervat jää sinne alle. No eihän ne tietenkään jää, vaan lähtevät liikenteeseen kiusaamaan allergikkoja. Päätä on ruvennut särkemään ja höyryt ahistavat henkeä. Kaiken kukkuraksi alakerrassa tuntuu asustavan haamu, eikä se ole se sama sympaattinen Mariankadun Vanja (no kyllä sekin joskus vähän kiukutteli). Valveunissa talo herää henkiin, seinistä kasvaa jotain lonkeroita, jotka koettavat tarttua. Herään sitten siinä kun koettelen vähemmän ketterästi väistellä niitä.

Tais siis homma mennä uusiks.

 

Härkäviikot

Joulu meni perinteisesti ja edessä ovat härkäviikot (= all work, no play). Huomaan, että duunissa melkein kaikki ovat vielä joululomilla, mutta siitä on se hyvä puoli, että laskut eivät jää jonottamaan vuoroaan vaan saan kaikki tulokset heti enkä 13. päivä.

Vanha uskollinen 6 vuotta vanha thinkpaddini hajosi ja kävin Apple-kaupassa nappaamassa tilalle uuden MacBook Airin (v 3.1). Valinnan ratkaisi se, että haluan koneen olevan mahdollisimman kannettava eikä mikään Kirnun kokoinen paviljonki. Tän masiinan on tarkotus kulkea mukana kaikkialle, miitinkeihin, palavereihin, konferensseihin, lomalle etc. Nykyisessä versiossa on solid-state-drive, mikä ainakin teoriassa on kestävämpi kuin kovalevy (mikä just hajosi thinkpadissa.. siis muun muassa..). Uusi Airin versio ei opettaja-alennuksella ollut lisäksi perus-MacBookia hirveen paljon kalliimpi. MacBookit maksavat tietenkin hunajaa, mutta toisaalta ne pitävät arvonsa aika hyvin ja oli myös sellanen fiilinki, että ojankaivajan ei välttämättä kannattaisi tinkiä lapion laadussa. Macin käyttis on Unix-pohjainen ja sain portattua kaikki duunini Ubuntusta ja asentamaan kaikki normaalisti käyttämäni ohjelmat  yhden illan aikana (T. joutu tosin vastaamaan useisiin tyhmiin kysymyksiin . Ja onhan tää toki söpö kuin pikkupossu: kuuden tunnin akkukesto, 2 gigaa muistia ja nopea ssd tekevät duunin teosta ihmeen sujuvaa.

Bäää

Kaksi huonetta ja baari sekä hajoamisia

Uusi kämppä on ollut siitä asti haussa kun muutin sisään edelliseen ja tänään tärppäsi. Kaksi huonetta, keittokomero ja baari Tonavan rannalta. Lähellä on Prüfeningen linna. Vuokraemäntä puhui pikkasen enklantia ja mä vähän saksaa. Tämä kämppä oli siisti ja tupakaton sillä vuokraemäntäkin on allergikko. “No cats, no ducks”. Paikka on vähän kauempana yliopistolta, noin kuusi kilsaa, mutta melkeen koko matka on nopeata pyörätietä. Diili tuli ja muutan tiistaina sisään. Sit voikin viettää kaikki illat baaritiskillä notkuen, maistellen gin & tonicia, ja reviewata sen lomassa vaikka pari PRB:tä. Valitettavasti baarin hyllyt olivat tyhjät eikä vuokra sisältänyt juomia.

Yllättävän suuri kasa tavaroita on meillä siirtynyt mana-manan majoille viime aikoina. Ei riittäny se että ex-tietsikkani lahosi alta ja fillarin runko on hajoamispiseessä. Tämän lisäksi kestävyydestään tunnetut doc martensin popot alkoivat nauramaan, hard-shellini petti ja hyvien hanskojeni ilmastointi parani. Ulkoinen kovalevyni on särki. Printteri heitti henkensä (mutta nousikin sit kuolleista?). Nolompaa oli se, että myös lainassa olleet laukku ja kamera molemmat levisivät näköjään paluumatkalla Suomesta. Saas ny nähdä mitä näistä sais vakuutuksen/takuun piikkiin.

Falsifiointia

Aktiivinen duuninhaku on päällä. Aukko post-docismin ja tenuretrackin välillä on entisestään kasvanut viime vuosina laman takia. Tenuretrackkeja vapautuu mun alalla esimerkiksi Saksassa noin 10 paikkaa vuodessa ja niistäkin iso osa on right-out, koska etsitty erikoistumisala voi olla hyvin kapea. Tää on tietenkin nykyajan tiedepolitiikan luonnollinen seuraus. Post-docit ovat edelleen halpaa vuokratyövoimaa, mutta post-docin ja tenuretrackin välille näyttää kehittyneen useissa maissa jonkinlainen pikkupomon paikka. Saksassa tähän yleensä kuuluu vähän rahaa, muutama jatko-opiskelija ja aikaa noin viisi vuotta ennen kuin sitä potkitaan talosta pihalle.

Duunissa kehiteltiin hieno teoria ja tiedettiin, että naapurilabran kokeilijat olivat tehneet kokeita, joiden avulla teorian pystyisi pistämään koetukselle parhaimman kuhnilaisen tieteenfilosofian mukaisesti. Eiku filosofia käytäntöön ja sovitiin palaveri kokeilijoiden kanssa. Seurasi kolmituntinen palaveri, jonka aikana tunteet vaihtelivat löytämisen riemusta synkimpään epätoivoon. Jostain datasta löytyi etsimämme signaali ja ennätin jo hihkua innosta, mutta kokeilija C. köhisi ja sanoi posket punaisina, että tuossa samplessa oli eräs epämääräinen ongelma. Data saattaa siis olla ok, mutta lisämittaukset ovat vaikeita tai mahdottomia. No ei sit. Seuraava setti: signaalia ei löydy. Hmm. Joko unohdetaan koko juttu. Kokeilijat kuitenkin ennättävät mainita, että mittaukset tällä samplella ei tuottanut mitään järkevää tulosta. Kolmas setti: pelkkää kohinaa. etc. ETC. Viimein löytyi muutama datasetti, joita voisi ehkä käyttää. Pieni ongelma oli vain siinä, että signaali oli puolta pienempi kuin mitä se oli teoriassa. No ei hätiä mitiä. Aina me joku selitys löydetään. Tiedätte varmaan tuon vanhan vitsin, että jos paperissa kirjoitetaan “typical results are shown” niin se tarkoittaa selkokielellä, että “best results are shown”. Palaveri päätettiin ja tuntui siltä, että Popper olisi ollut ylpeä meistä.

Stressin kontrolloinnissa lenkkipolulla ja kiipeilyseinällä on ollut tärkeä rooli. Viime viikolla eräs labralainen oli mukana pitkästä aikaa ja halusi vähän yläköysikiipeillä. Kollega oli varmistamassa. Taas tuli todettua luottamisen merkitys – että varmistaja hoitaa hommansa. Se voi olla iso askel, mutta jos sitä ei tee niin ei myöskään voi kiivetä vaan jää kauhusta jäykkänä killumaan puoliväliin seinää kuten TBBT:n Sheldon. Taitaa päteä myös elämään yleensä.

Kollegat pyysivät, että näyttäisin joku ilta seminaarihuoneessa videotykillä jonkun hyvän suomalaisen leffan (tilaisuuteen ei taida löytyä suomalaisia juomia ihan noin vain, täytyypä tutkia asiaa). Tällä hetkellä eräs varteenotettava vaihtoehto on Rare Exports. Ajattelin, että vois välillä näyttää jotain muuta kuin sitä ankeaa Kaurismäkeä.

Wanha kollegani E. käväisi työmatkalla Regensburgissa pari viikkoa sitten ja oli kiva vaihtaa kuulumisia vaikka aikataulut olivatkin tiukat. Hassua on muuten se, että vanhojen kaverien kanssa kun jälleen tapaa tuntuu siltä, että juttu alkaa luonnollisesti siitä kohtaa mihin se on vuosia sitten jäänyt.

Hyppypomppu

Pounce!

Originally uploaded by h_saarikoski

Fail-versio tästä olis ollu hauskempi, mutta kamera reistas. Sininen reitti, taso 6b.

Hilbertin avaruuksissa

Kesä on tulossa. Kärpänen jo tossa surisee.

Työtä on vielä piisannut ja tänään lähti taas kolme työhakemusta. Ehkä töitä riittää vielä syksylläkin. Valitettavasti suurin osa näistä “avoimista” paikoista on sovittu ja pedattu pomojen kesken jo ennen kuin se pakollinen ilmoitus naturejobsiin on laitettu.  Everybody knows, that’s how it goes. Maksakaa vähän lisää veroja niin saadaan muutama ylimääräinen tutkijanpaikka rahoitettua, kiitos.

Viikonloput eroavat arkipäivistä siinä, että arkipäivinä tehdään töitä päivällä ja kiipeillään illalla, mutta viikonloppuna päinvastoin. Viikonloppuna voi käydä myös niin, että samassa projektissa duunia tekevä jatko-opiskelija ei vastaa duunimaileihini. Mitä ihmettä tämä oikein on?? Pitäiskö näitä viattomia akateemisesta urasta haaveilevia jatko-opiskelijoita valistaa, että akateeminen maailma on red in tooth and claw vai onko nuorisolla oikeus muutaman vuoden fairy-tale todellisuuteen ja romautetaan vasta sitten taivas niskaan?

Tulosta pitäisi saada aikaan ja nyt olisi ehkä pariin paperiin materiaali kasassa. Toinen näistä olisi yhteispaperi kokeilijoiden kanssa. Teh suurilla teoreetikoilla on aina ollut vähän ylenkatsova suhtautuminen sellaisiin papereihin, koska kukaan ei muka halua joutua kokeilijoiden kotiteoreetikoksi (“house theorist”), mutta itse olen sitä mieltä, että oikeastaan ne paprut ovat parhaimpia. Jalat tukevasti maassa mutta pää leijailemassa Hilbertin avaruuksissa,  sillä tavalla tulee hyvä paperi. Ei mene liikaa esoteerisuuksiin. Mutta onhan siinäkin kieltämättä tyyliä, jos ennustaa jonkun ilmiön vaikka 20 vuotta ennen kuin kokeilijarassukat sen löytävät.

Nyt taas paperin draftin kimppuun. Yö on vasta nuori.

 

Köllöttelyä

Sain viikolla yliannostuksen sekä töitä että kiipeilyy, joten ajattelin vain köllötellä viikonlopun. Terveelistä, eikö. Duunissa proffat olivat sitä mieltä, että tuloksissa on niin paljon sellasta mitä ei ennen olla havaittu, että oltaisiin pettyneitä “pelkkään” prl:ään. Proffat ovat ennenkin olleet ylioptimistisia, mutta kieltämättä spinspiraali kuulostaa myyvältä.

Duunirintamalla ei ole vielä kuulunut mitään. Aiheeseen liittyy tämä erinomainen Naturen kolumni. Kolumnisti puhuu tässä aika polttavasta ongelmasta vaikka oma lehmä onkin ojassa : post-docit ovat tieteessä halpoja kertakulutushyödykkeitä ja koko instituutio on ylipäätänsä aikansa elänyt. Joku voisi sanoa akateemisen alan lopettavalle post-docille, että aika aikaansa kutakin, mutta ongelma on koko koulutusjärjestelmässä, joten se kirpaisee post-docin lisäksi myös kaikkia veronmaksajia. Oikeasti, jos vaikka suurin osa lääkäreistä joutuisi ensin 5-10 vuotta tekemään 80 tuntista viikkoa ja sen jälkeen he joutuisivat  koulutusta vastaavan työn puutteessa esimerkiksi ohjelmoijiksi, niin takuulla jokaisen lehden pääkirjoituksessa älähdettäisiin, että talentteja hukataan ja koulutukseen varattuja verorahoja heitetään jonkkaan. Ohjelmointiin ei tarvita verorahoin kustannettua aivokirurgin koulutusta. Samoin teollisuudessa tarvitaan kyllä tieteelliseen ajatteluun kykenevää jengii, mutta yleensä kandi/dippa riittää. Tieteellisellä julkaisualalla tarvitaan tohtoreita jotka ymmärtävät tieteen päälle, mutta mikään julkaisutalo ei tarvitse vaikka post-docin viiden vuoden kokemusta kvanttikenttäteorian laskuista. Tieteessä edistystä ei voi suoraan mitata rahassa, joten puuttuvat virat ja tiedeurien hukkaanheittäminen ei suoraan ja viiveettä näy tavalliselle veronmaksajalle. Onko tosiaan niin, että yhteiskunnalla on varaa pitää yllä tämänlaista tehotonta järjestelmää näinä vaikeina aikoina? Onko labroillekaan oikeasti parhaaksi ottaa niin paljon kouluttamatonta työvoimaa sisään rikkomaan labrakamoja, kuin luottaa pääasiassa koulutettuihin itsenäisesti työtä tekeviin wanhempiin tieteenharjoittajiin? Järjestelmällä on siis vähän samat ongelmat kuin USA:n surullisenkuuluisalla terveydenhuollolla : tehoton ja kallis, mutta muutosvastarinta on kovaa, koska useat vaikutusvaltaiset tahot hyötyvät tehottomuudesta.

Talvi ei ole mikään syy olla kiipeilemättä ulkona. Homma on tietenkin vähän kuin jääkaapin halaamista (ilman hanskoja tietenkin), mutta toisaalta olen kuullut että avantouintikin voi olla kivaa. Aluks kädet ovat kohmeessa, mutta puolen tunnin jälkeen helpottaa kun on sulatellu käsiä kainaloissa ja verenkierto paranee. Nyt on tosin kädet känsillä ja polvet ruvella ja huili on paikallaan.  Olen myös oppinut kantapään kautta mitä paikallinen kiipeilytermi ein Haufen Scheisse tarkoittaa: se on sitä kun kivi murenee käsiin ja reitillä tarvitaan enemmän botaniikan tuntemusta kuin kivenlukutaitoa. Myös on tullut huomattua, että etenemiseen tarvitsisi jo paljon enemmän treeniä kuin mihin sitä ehtii ja pystyy. 6b tai 6c vielä jotenkin menee tällä hetkellä, tavoite on seiska, mutta tarvitsisi oikeasti asua kiipeilyseinällä, että pystyisi johonkin kasiin (logaritminen skaala, toim. huom.).

Sukupuun rakentelu on edenny ja vanhoja fotoja on skannattu. Jotain niistä olen viskannut facebuukiin. Molemmilla puolen sukua on innokas sukututkija ja pöytälaatikoista löytyy aina kivoja valokuvia, joten on tarvinnut vain liimata palaset yhteen. Sukujuuret ovat niin kirjavat, että melkein kaikkea löytyy. Tarinoita on monenlaisia ja kenties ne surulliset niistä säilyvät parhaiten jälkipolville. Onkohan syynä sitten joku sellainen, että tarinoilla halutaan antaa joku opetus.

Jos tästä nyt jotain oppii niin ainakin sen, että elämä on syklistä. Kaikenlaiset ihmiset ovat sukulaisia. Aatteet ja asemat tulevat ja menevät. Ideologiat ja illuusiot vaihtuvat. Siinä missä 4 sukupolvea sitten sukulaisissa oli niitä jotka kovasti koettivat saada Suomen tarun loppumaan, pari sukupolvea tämän jälkeen nuo “samat” sukulaiset taistelivat ja kuolivat sen puolesta, ettei Suomen taru loppuisi. Jos kaikki on niin katoavaista niin millä muulla olisi paljon merkitystä kuin sillä, että ihmiset voisivat elää rauhassa ja onnellisina. Ilman näitä tyypillisiä kärsimyksiä, mistä tarinat kertovat. Onkohan tässä vuosien kuluessa tullut muututtua 1/4 buddhalaisesta 3/8 buddahalaiseksi.

Orion

Muutin viime kuussa aivan kaupungin laidalle, jossa valosaastetta on vähän. Hyvä juttu tähtien bongaukseen, mutta lenkille on mentävä otsalampun kanssa koska polut ovat valaisemattomia. Lampun patteri on varmaan vähän kulunut kun pari kertaa kompastuin pellon puolelle ja kerran olin molskahtaa Tonavaan.

Yöt ovat olleet kylmiä ja tähtikirkkaita. Tänään viiden kilsan nopean iltalenkin jälkeen kaivoin Viipurin torilta ostetut ihan hyvät kiikarit esiin ja suuntasin ne Orionin suuntaan. Sirius, tähtitaivaan kirkkain tähti, löytyi helposti etelästä. Hieman idempänä samalla korkeudella oli Rigel ja suoraan sen yläpuolella möllötti punertava Betelgeuze. Yllytin sitä supernovahtamaan. Tiedämme 650 vuoden päästä onnistuinko. Rigelin ja Betelgeuzen puolivälissä on Orionin vyö eli selkeä kolmen tähden juna : siniset ylijättiläiset Alnitak, Alnilam ja kaksoistähti Mintaka (tähtien nimet voidaan ilmoittaa myös kuorruttamalla tähtikuvion nimi kreikkalaisella aakkosella, esim. Alnitak on Zeta Orionis). Vähän vyön tason alapuolella löytyykin sitten M42, eli tuttavallisemmin Orionin sumu. Viipurin torin kakkuloilla sumu näytti pieneltä mutta selkeästi erottuvalta sutulta. Orionin sumun halkaisija on noin 25 valovuotta ja sumussa on syntymässä useita tähtiä. Hubble kuvasi tätä sumua joku aika sitten ja sai snapshotteja proto-tähdistä. Herschel teleskooppi on havainnut myös useita elämän syntymiselle oleellisia molekyylejä kuten vettä, rikkidioksidia ja hiilimonoksidia sumun kaasussa.

Lenkin ja tähtienbongauksen jälkeen olikin aika tehdä pasta AOP (aglio olio e peperoncino).

Edit: Tuli muuten mieleen, että kun täällä kun on vuoret lähellä niin kai jollekin on tullut idea pykätä joku Ursan tähtitornia vastaava harrastelijamesta jonkun vuoren nokkaan. Näkyvyys olisi erinomainen. Wendelsteinissa nyt tietenkin on ihan oikea Munchenin yliopiston kaukoputki, mutta se tuskin on avoinna ihan suurelle yleisölle. Tuleeks kellekään asiaan enemmän vihkiytyneelle mieleen mitään hyvää mestaa?

 

After the quake

..in the air for you and me?

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus sekä sen käsittely (sosiaalisessakin) mediassa ovat nostattaneet ja nostattavat edelleen suuria tunteita. Paha onnettomuushan tietenkin on kysymyksessä ja useita reaktoreita on polttoaineen sulamisen takia käyttökelvottomina. Siivousoperaatio kestänee vuosia tai vuosikymmeniä ja roboteille on luvassa töitä. Jotta onnetomuuden merkityksen ymmärtäisi pitäisi ensin ymmärtää millä tavalla ja missä määrin radioaktiivisuus on vaarallista. Aina kun opetan fysiikkaa yritän paukuttaa oppilaille päähän, että 1) ymmärtäkää suuruusluokat ja 2) tehkää dimensioanalyysi. Suuruusluokkien ymmärtäminen voi olla hankalaa koska on raportoitu jopa, että Fukushimassa säteily reaktorin vieressä hengaavalle olisi riittävän korkea aiheuttamaan vakavan säteilymyrkytyksen muutamassa tunnissa (1 sievertiä/tunti). Kuitenkin kauempana ydinvoimalan alueella säteilyä on vain tuhannesosa tästä ja Tokiossa säteily on luokkaa 0.2 miljoonasosaa tuosta yhdestä sievertistä/tunti. Vertailun vuoksi suomalaisen keskimääräinen annos kaikista lähteistä on 0.4 miljoonasosa sievertiä/tunti. Tupakoijat saavat tupakan sisältämien radioaktiivisten karsinogeenien takia kymmenen kertaa suuremman säteilyannoksen kuin mitä Tokiossa on mitattu.

Tuo toinen juttu, dimensioanalyysi, kuulostaa tosi vaikealta, mutta yksinkertaisimmalla tasolla se tarkoittaa sitä, että appelsiineja ei voi mitata banaaneissa eikä nopeutta esimerkiksi kilogrammoissa. Vähän monimutkaisemmalla tasolla tämä tarkoittaa sitä, että kun joku suure, kuten esimerkiksi säteilyannos, on määritelty toisten suureiden tulona tai osamääränä niin tärkeintä on ymmärtää miten suure muuttuu kun sen määrittelyssä käytetyt suureet muuttuvat. Radioaktiivinen annos on absorboitunut säteilyn energia per massa mihin se absorboituu (kertaa vielä hiukkasriippuva biologista vaikutusta kuvaava laatukerroin joka on väliltä 1-20, mutta se ei ole kovin oleellista tässä). Yhden joulen absorboitunut annos koko kehoon on 10-20 millisievertiä eikä riitä aiheuttamaan edes säteilysairauden oireita, mutta sama absorboitunut annos keskittyneenä vaikka kilpirauhaseen (25-50 grammaa, murto-osa koko kehon massasta) hajottaa koko elimen, koska rauhasen säteilyannos on silloin 20-40 sievertin luokkaa. Tämä on koko jutun pointti: jotta näillä uutisoiduilla säteilyannoksilla olisi jokin merkitys sen kannalta kannattaako juosta tukka tulessa ympyrää pitäisi ensin ymmärtää säteilyn suuruusluokka verrattuna haitallisiin määriin ja se mihin se säteily kohdistuu. Fukushimassa säteilyannos on joka tapauksessa pieni reaktorien lähiympäristöä lukuunottamatta, mutta onko mahdollista että radioisotooppeja kerääntyy ihmisten elimistöihin muhimaan ilkeästi? Litvinenko myrkytettiin kuoliaaksi vain 10 mikrogrammalla radioaktiivista polonium-210:tä.

Reaktorialueella säteily on lähinnä läpitunkevia gammasäteitä, joiden vaikutus kohdistuu koko kehoon. Tältä säteilyltä on kuitenkin helppo suojautua kun menee vaan tarpeeksi kauaksi reaktorilta. Ei tarvitse mennä edes Tokioon asti saatika sitten Suomeen. Ongelmallisempi tilanne on jos säteily fokusoituu johonkin sisäelimeen esimerkiksi sen takia, että radioisotooppia on joutunut ruuan mukana elimistöön. Yksi vaarallisimmista reaktorin sisältämistä radioaktiivisista aineista on jodi-131, jota syntyy uraanin hajoamisessa ja jonka puoliintumisaika on 8 päivää. Pienetkin annokset tuota jodia on vaarallista koska se on lyhyen puoliintumisajan takia hyvin radioaktiivinen ja se kerääntyy ruuan mukana kilpirauhaseen. Tällöin pieni elin voi saada hyvin suuren säteilyannoksen, mikä voi aiheuttaa mm. kilpirauhassyöpää. Tämän takia ydinkatastrofien varalta myydään apteekeissa joditabletteja, jotka kyllästävät kilpirauhasen, mikä estää radioaktiivisen jodin siirtymisen kilpirauhaseen. Toinen paha radioisotooppi on beta-säteilevä Cesium-137, jonka hajoamisen jälkeen syntyy usein myös gammasäteilyä. Isotoopilla on noin 30 vuoden puoliintumisaika, joka on lyhyehkö ja tekee isotoopista hyvin radioaktiivisen, mutta kuitenkin niin pitkä, että 50-luvun ydinkokeiden ja 1986 pamahtaneen Tsernobylin jäljiltä cesium-137:ää on vielä paljon jäljellä luonnossa. Se on atomien jaksollisessa järjestelmässä samassa sarakkeessa kaliumin kanssa joten se matkii kemiallisesti sen roolia elimistössä ja kerääntyy lihaksiin ja luihin. Beta-säteilyn kantama on pieni, joten cesium-137:stä ei ole suurta haittaa elimistön ulkopuolella, mutta elimistössä se tekee tuhoa.

Suomalaiset ovat kuulemma tyhjentäneet lääkejodit apteekkien hyllyiltä Fukushiman takia. Vaikka säteilyarvot ovat Fukushiman reaktorien lähellä korkeita gammasäteilyn takia Fukushiman reaktorista on IAEA:n mukaan (sivu päivitetty 20.3.) karannut vähän vaarallisia radioisotooppeja. Radioaktiivista jodia ei olla havaittu juomavedessä. Cesium-137 pitoisuudet ovat olleet raporttien mukaan Fukushiman ympäristössä pienet, tosin Fukushiman lähialueella muutamissa elintarvikkeissa on mitattu sallittujen määriä suurempia pitoisuuksia. Fukushiman reaktorit on suunniteltu pitämään radioaktiiviset mömmöt mahassaan vaikka pahin, eli ytimen täydellinen sulaminen tapahtuisi. Tämän takia säteilyarvojen rekisteröinti ja uutisointi viskomalla arvoja sinne tänne antaa huonon kuvan tilanteen vakavuudesta. Eurooppaan asti radioaktiivinen jodi ei edes ehtisi kulkeutumaan ennen kuin hajoaisi lyhyen puoliintumisajan takia.

Eli magnitudin 9.0 maanjäristys ydinvoimalan lähellä ja noin 10-metrinen tsunami johtaa kolmeen tuhoutuneeseen reaktoriin eikä säteilysairauteen ole kuollut vielä ketään! Statistisesti säteily voi ehkä aiheuttaa muutaman syövän, riippuu miten tilanne kehittyy, mutta Euroopassa onnettomuuden suorat seuraukset ovat olemattomia. Jos tätä vertaa fossiilisten polttoaineiden polttamisesta aiheutuviin ongelmiin niin tämä on aika pientä. Tämähän on ollut aina ydinvoiman kannattajien ässä hihassa: vaikka pahin tapahtuisi ydinvoimalaonnettomuuden vaikutukset ovat suhteellisen paikalliset, mutta ilmastonmuutos aiheuttaa maailmanlaajuisen ongelman. En itse ole mikään ydinvoimalobbaaja enkä sano, että ydinvoimaa olisi rakennettava lisää, mutta olisi hyvä, jos suuruusluokat pysyisivät keskustelijoiden hallussa ennen kuin mistään päätetään mitään.

Äänestystä ja lenkkeilyy

Suomessa(kin) viime aikoina puhaltaneet oudot poliittiset tuulet olivat saaneet sen verran huolestumaan, että otin tänään kaaran ja ajoin 120 kilsaa Muncheniin äänestään. Ksenofobia nostaa päätänsä aina säännöllisin väliajoin, vaikka kuinka ajattelisi, että maailma jotenkin muutuisi – ei muutu. Mutta kaipa tätä aallonharjaa saa vähän katkaistua kun äänestää nyt viisaita, myötätuntoisia ja osaavia henkilöitä sisään.

Siinä konsulaatin edessä sitten mietin, että minne sitä sit menis. Takas Regikseen tyhjentään pesukone? Kelit olivat kuitenkin erinomaiset, joten ajattelin, että samalla vauhdilla vois tehdä jonkun keikan. Katoin navigaattorin läpi ja kun lenkkarit olivat jo valmiiks jalassa napautin Griesenauta ja kaahasin meneen. Tiroli kun on aivan vieressä niin sinnehän pääsee kolmessa vartissa. Kevät on vauhdissa ja juoksin tollasen makean 15 kilsan vuorilenkin Kaiserbachtalissa.Ylhäällä oli vielä paljon sohjoista lunta, mikä vähän haittasi matkantekoa, mutta toisaalta alas tullessa siitä ratkesi riemu kun “laskettelin” mäkeä alas niin että sohjo lensi. Alhaalla mozartinkuulat kaupasta mukaan ja sit Regikseen takas.

Mun Nuukian GPS on onneton. Google-earthista saa lenkille aika tarkkaan 814 m korkeuseroa vaikka gepsi väitti alle puolta tästä, mutta toisaalta laite oli iloisesti sitä mieltä, että matka olisi ollut yli puolta pitempi.  Mitään rakettipakettia mulla ei ollu sentään selässä. Hidas keskimäärin 6 kilsan tuntivauhti oli ihan tarpeeksi näille mun keuhkoille näin jyrkillä poluilla.

Täältä näkee lisää keväisiä kuvia kun klikkaa kameraa lenksun eri kohdissa (toi luurin  kuvien automaaginen uppaus on muuten aika kiva ominaisuus sport-trackerissa).

Tonava on vielä pirun kylmä. Taustalla ylä-Tonavan rotkot, "Pieni Rautaportti". Kuva by T.

Takapiha.

Tää husky kiipeilyseinällä oli hauska veikko. "Köllöttelen nyt, kiipeilen myöhemmin."

Todtenkirchl

Limbossa

Projekti duunissa on kallistumassa kohti loppua. Vielä pitäisi ohjata muutaman jatko-opiskelijan kirjoitushommaa, mikä onkin vähän haastavaa ja vie aikaa, koska tämä on ensimmäinen paperi, jota he työstävät. Mutta jatko-opiskelijoilta ei voi riistää oikeutta/velvollisuutta/kunniaa/nakkia kirjoittaa ensimmäinen versio paperista. Proffa on joko täysin menettänyt kiinnostuksensa/aikansa kundien ohjaamiseen tai sit luottaa siihen, että vien single-handedly homman kunnialliseen päätökseen.

Tästä projektista tuli erinomaiset tulokset, mutta siihen meni enemmän aikaa kuin nykyinen attention-deficit-hyperproductivity-tiede yleensä sallii. Ennen kuin esitin hypoteesin, joka sitten osoittautui läpimurroksi olin jo pariin kertaan saanut vihjailua proffalta, että ei tässä ny varmaan enempää voi tehdä, että eiks pistetä homma jo pakettiin ja siirrytään eteenpäin. Aika monta kertaa olen saanut korjata omia ja muiden järkeviltä kuulostavia, mutta katastrofaalisen vääriä tuloksia, jotka ovat löytyneet vain useampikertaisten tarkistusten jälkeen. Valitettavasti nykyisin tieteessä tuo hyperproduktiivisuuslinja tuntuu voittavan huolellisuuden, josta ei anneta edes arvosanaa. Ja joka tapauksessa refereet voivat vielä ampua koko homman alas vain sanomalla, että tämä ei nyt ollut tarpeeksi mielenkiintoista. Fiilis on vähän kuin olisin vuorella, perseen alla pari sataa metriä ilmaa ja viimeiset kivet ovatkin mätiä ja voivat lahota alta. Ehkä sittenkin olisi kannattanut julkaista konekiväärillä jolloin muutama kuti mahdollisesti osuisi ja impactit senkun vain kasvaisivat paskapapereistakin, eikö? Hudit voisi hiljaisuudessa unohtaa ja äkkiähän se punotus korvien päistäkin lähtee. No, nyt on jo myöhäistä.

Now for something completely different. Pääsiäinen tulossa. Musiikkisuositus pääsiäiselle täällä, Guillaume Dufayn missa l’homme armé Oxford Cameratan esittämänä (ei mun uppaama). Nykykorvalle 550 vuoden takainen biisi saattaa aluksi kuulostaa vähän oudolta, mutta kun tästä pääsee yli niin voi vakuuttua siitä, että Dufay oli syystä aikansa kuuluisin säveltäjä. Erinomainen muodon hallinta ja kyky keksiä mieleenpainuvia melodioita, tämähän kaikkina aikoina määrää sen keiden musiikki unohtuu ja keiden jää jäljelle. Dufaylla oli myös Bachin ja muiden suurten tavoin hämmästyttävä kyky kehittyä koko ajan ja tehdä parhaimmat teoksensa (kuten tämä l’homme armé sävelmälle perustuva cantus firmus messu) vasta aivan loppuvuosinaan kuusikymppisenä.

Still something different: Aukaisin eilen pitkästä aikaa kirjan, sen saman alpinismin historiasta kertovan mikä on lojunut jo pitkään yöpöydällä. En ole vaan saanut sitä loppuun koska viimeiset kuukaudet olen siirtynyt suoraan duuninteosta REM-uneen. Mieleenpainuvin kertomus kirjassa oli yhdestä Tschingel-nimisestä sekarotuisesta narttupiskistä, jonka opas Christian Almer antoi vuonna 1868 nuorelle William Coolidgelle Grindelwaldissa lohdutuksena siitä, että Coolidge ei onnistunut kipuamaan Eigerille. Tschingelistä tuli lopulta ensimmäinen alppinistikoira, jolla oli mm. erinomainen kyky “haistaa” crevassit ja vainuta paras tie lumessa. Kun hauva jäi eläkkeelle 14-vuotiaana se oli kivunnut 150 vuorta isäntänsä kanssa, saanut useamman pentueen ja Alpine Clubin kunniajäsenyyden.

AMS vauhdissa

Toiseksi viimeinen sukkulalento lähti meneen maanantaina ja Endeavourin ruumassa oli tällä kertaa vähän erikoisempi kapistus, Alpha Magnetic Spectrometer versio 2.0, lyhennenälkäiset sanokaa AMS-02 vaa. Sen tehtävänä on tutkia avaruuden taustasäteilyn koostumusta. Homma onnistuu tietenkin parhaiten avaruudessa, jossa tuo säteily ei tyssää ilmakehään. AMS-02:n edellinen prototyyppi ,versio 1.0, lensi MIR-avaruusasemalle jo vuonna 1998 ja tuo äsken laakaistu mötikkä on lihotettu versio tästä.  Tätä AMS-projektia on siis suunniteltu pitkään ja hartaasti, ja se oli jo pistetty hyllyllekin kerran Columbia-sukkulan onnetomuuden jälkeen.

Periaatteessa AMS-02:ssa ei ole mitään kovin maagista sillä se on vain pienikokoinen hiukkasilmaisin, joka on kuin miniatyyriversio vaikkapa CERN:issä tällä hetkellä käytettävistä kolossaalisista hituilmaisimista, joilla koetetaan metsästää sitä Higgsiä, muun muassa. Lisäksi tän tyyppisiä kapistuksia on roudattu taivaalle ennenkin, sekä raketeilla avaruuteen että ilmapalloilla yläilmakehään. Näistä pioneereista voi vaikka mainita italialaisten PAMELA:n, joka vähän aikaa sitten havaitsi jotain hyvin mielenkiintoista avaruussäteilyssä ja sai aikaan pienen hässäkän siinä sivussa. AMS-02:lla on kuitenkin yksi etu kaikkiin edeltäjiin verrattuna ja se on yksinkertaisesti supersizattu koko. PAMELA painaa 470 kg, mutta AMS-02:n massa on jo yli 6 tonnia (vertailun vuoksi CERN:in ATLAS-ilmaisin on 7000 tonnia painava jässikkä). Suuri koko mahdollistaa suuren mittaustarkkuuden ja enemmän herkullista dataa kosmologeille, jotka potevat kroonista datanälkää. Tämä ihan sen takia, että muutaman tuhannen euron palkalla teoreettikko pystyy kyllä tuottamaan vuodessa vaikka kuinka monta hienoa teoriaa, mutta sitä tarvitaankin miljardiluokan kokeita testaamaan hypoteesien paikkansapitävyys. AMS-02:n hintalappu on varovaisen arvion mukaan noin puolitoista miljardia dollaria.

Kun AMS-02 on kiinnitetty avaruusasemaan se alkaa odottamaan, että kalat tulevat ja uivat sen haaviin. Tässä tapauksessa kalat ovat avaruussäteilyn hiukkasia ja haavi on ison yli tonnin painoisen kestomagneetin magneettikenttä, jossa sähköisesti varatut hidut alkavat kaartamaan. Kaartamisen suunnasta saa selville onko kyseessä positiivisesti vai negatiivisesti varattu hiukkanen ja kaarevuussäde kielii hidun varauksesta ja massasta. Magneettikenttään on sijoitettu iso kasa ilmaisimia, jotka rekisteröivät hitujen törmäyksiä niihin ja tästä kaikesta tiedosta rakennetaan ensin hidun rata ja siitä sitten massa, varaus ja energia, joka sitten paljastaakin onko kyseessä kenties elektroni vai protoni, tahi niiden antihiukkaset positroni ja anti-protoni, vaiko (hiiiiiii) jopa jotain aivan uutta ja tuntematonta. AMS-02:n keskellä on piidetektori, joka rekisteröi tarkasti hidun radan. Kokemuksesta tiedän, että nämä detektorit ovat pirun tarkkoja härveleitä. CERN:in aikoina hääräsin yhden piidetektorin datan ympärillä ja sillä pystyttiin hidun radan piste määrittämään muutamien mikrometrien tarkkuudella. Tätä voi verrata ihmisen hisuun joka on noin 50 mikrometriä paksu. Mitä tarkemmin saadaan hidun paikka mitattua sitä tarkemmin saadaan hidun energia mitattua, koska suurienerginen ja raskas hitu ei paljon hätkähdä AMS-02:n magneettikentästä vaan menee melkein suoraa tietä sen läpi. Silloin tarkkaan energian mittaamiseen tarvitaan hyvin tarkkaa tietoa siitä pienestä tönäisystä mitä magneettikenttä hidulle aiheuttaa. Piidetektorin toimintaperiaate on vähän sama kuin mittaisi lentävän kärpäsen paikan siitä mikä sälekaihtimen säle heilahtaa, jos kärpänen törmää siihen. Tästähän saa yhden koordinaatin, oliko kärpänen korkealla vai matalla kun se kopsautti sälettä päin, jos nyt ajatellaan, että säleet olivat vaakasuunnassa. Jos kärpänen jatkaa tästä eteenpäin ja törmää vielä kerran toiseen sälekaihtimeen, jossa säleet ovat pystysuorassa saadaan mitattua paikka vaakasuunnassakin ja, ta-daa, näin tiedämme suhteellisen tarkasti kärpäsen muksahtamispaikan. Piidetektorissa nämä “säleet” ovat johtavia lankoja ja energia, mitä langat mittaa on piistä irtoavien elektronien varaus, kun hitu mäjähtää piilevyä päin. Piidetektorissa langat ovat tietenkin hyvin tiheessä, muutamien kymmenien mikrometrien päässä toisistaan ja tätäkin suurempaan tarkkuuteen paikanmittauksessa päästään, koska hidun törmäys vaikuttaa vähän viereisiinkin lankoihin. Tästä pystytään päättelemään oliko törmäyskohta kenties pikkasen enemmän ylöspäin kuin alaspäin säleen keskipisteestä.

Mitäs suurta ja mullistavaa fysiikkaa on sitten tarjottimella AMS-02:lle? Jos antihiukkasia havaitaan “liikaa”, saattaa se kieliä jopa antemateriagalaksien olemassaolosta. Luultavasti tämä on aivan pöhkö ajatus, mutta asia on testattava. Tänhetken kosmologia kun olettaa, että antimateria on hyvin harvinaista maailmankaikkeudessa ja Maassakin “suuria” keskittyneitä määriä antihituja löytyy vain hitufysiikan labrojen antimateria-akuissa. Jos antimateriaa ei löydy ihan niin paljon niin jotkut toiset toivovat, että datasta löytyisi viitteitä pimeän aineen rakenteelle. Sekin olisi toki jo jotain! 95% kaikesta maailmankaikkeuden tavarasta on tätä pimeetä versiota, josta emme tiedä oikeen yhtään mitään. Mistä sitä tietää vaikka se muodostaisi oman alimaailmankaikkeuden, jossa pimeä älyllinen elämä naureskee, kun me poloiset emme tiedä mitään teh suuren maailman tapahtumista. Mutta AMS-02 voi ehkä antaa vähän vinkkiä mitä tuo pimeä tavara on. Pimeä aine saattaa heikosti vuorovaikuttaa itsensä kanssa ja siinä sivussa muodostaa tavallista ainetta tai sen anti-versiota. Näin siis jotkut toiveikkaat teoreetikot veikkaavat. Heikosti jos käy niin AMS-02:n roudataan suurella vaivalla ja rahalla taivaalle eikä havaitse mitään mielenkiintoista. Mutta jos ei veikkaa, ei voi voittaa..

—

Higgs-rintamalla ei ole mitään muuta uutta kuin se suuri huhu, että ATLAS-detektori olisi jotain nähnyt 115 GeV/c^2 massan hujakoilla. Huhu lähti liikkeelle hitufyysikko Peter Woitin blogiin anonyymisti postatulla kommentilla, jossa kommentoija viittasi ATLAS-detektorin sisäiseen muistioon. Tarkoitus oli luultavasti sohasta kepillä muurahaispesää ja aiheuttaa mediassa säpinää. Jos näin oli niin siinä onnistuttiin, sillä juttu oli pian jokaisessa uutimessa vaikka kaikki fyysikothan tiesivät, että tuolla kerätyllä datalla ei vielä voida todistaa mitään. Mutta huhu on mielenkiintoinen, sillä tuo massa on sama missä CERN:in nykyisen hitukiihdyttimen edeltäjä LEP löysi jotain pientä epänormaalia, mutta ei ehtinyt sitten kerätä tarpeeksi dataa, että oltaisiin pystytty sanomaan onko kyseessä vain joku statistinen heilahdus, joita tulee ja menee. CERN:issä tuotantoajot ovat kuitenkin käynnissä ja dataa puskee sitä vauhtia, että en ihmettelisi vaikka Higgs löytyisi jo parin vuoden sisällä. Koko huhu nosti siis vain pinnalle keskustelun, että onko eettistä sensaatiohakuisesti vuotaa kollaboraatioiden sisäisiä muistiinpanoja vai tehdäänkö tällä tavalla vain hallaa, jos kollaboraatioiden kynnys julkaista mitään edes omaan käyttöön ja tieteelliseen keskusteluun nousee.

Hardyn paradoksi

Kvanttimekaniikka on paradokseja täynnä. Hardyn paradoksi on yksi mun suosikeista.  Tämänkin paradoksin aiheuttaa se, että ihminen elää edelleen konseptuaalisesti maailmassa jossa hiukkaset ovat pieniä kiviä ja aallot ovat veden liplatusta. Ihmismielen on vähän hankala hahmottaa fysiikkaa, jossa joku olio voi olla yhtä aikaa aalto ja hiukkanen. Periaatteessa kun asiat ja teoriat määritellään kunnolla niin tässä ei ole mitään paradoksia, mutta joskus on kivaa pistää mieli solmuun. Se pakottaa pois laatikosta ajattelemaan. Silloin huomaa, että kunhan vaan pitää pään kylmänä niin näin tämän on jutun mentävä vaikka se sattuiskin aivoon.

Otetaan yksi kappale elektroneja, jolle voi sen aaltoluonteen ansiosta tehdä seuraavanlaisen kokeen: jaetaan elektroniaalto kahtia vähän samalla tavalla kuin valoaalto jaetaan kahtia puoliläpäisevällä peilillä. Puolet aallosta heijastuu pinnasta ja ohjataan reittiä A eteenpäin ja puolet aallosta taittuu ja ohjataan toista reittiä B. Tämän jälkeen otetaan toinen puoliläpäisevä peili ja aallot A ja B tuodaan yhteen siinä niin, että aallot heijastuvat ja taittuvat  siinä vastakkaisilta puolilta. Tällöin ulos saadaan kaksi aaltoa C ja D. Edellinen on aallon A peilissä heijastunut osa plus aallon B taittunut osa ja jälkimmäinen A:n taittunut aalto plus B:n heijastunut aalto. Laite tunnetaan nimellä Mach-Zehnder interferometri. Sillä voi mittaa eri reittejä kulkevien aaltojen summa (interferenssi) haaroissa C ja D hyvin tarkasti. Laite voidaan säätää helposti siten, että interferenssi on täysin destruktiivinen haarassa C ja täysin konstruktiivinen haarassa D. Käytännössä hitudetektori siis beeppailee vain C:ssä ja mitään ei pääse läpi D:hen.

Tähän mennessä tässä ei ole ollut mitään magiaa. Interferometrit ovat tarkkuusmittausvälineitä ja sen takia niitä löytyy vähän joka labran nurkista. Tehdään nyt ajatuskoe, että rakennellaan tuon edellisen koelaitteen viereen toinen samanlainen koejärjestely, mutta tehdään se positroneilla eli elektronin antihiukkasilla. Tämän jälkeen trikki on yhdistää positronilaiteen toinen haara, vaikka A, elektronilaitteen toiseen haaraan A. Jos elektroni ja positroni ovat yhtä aikaa molemmat haarassa A ne annihiloituvat ja poistuvat kokeesta gamma-säteilyn muodossa. Silloin interferometristä poistuu yksi kanava eikä interferenssiä havaita. Käytännössä hitudetektori piippailee silloin sekä C että D haarassa, kummassakin yhtä useasti. Se, että destruktiivisen interferenssin takia normaalisti mykkä kanava C alkaakin soimaan on merkki siitä, että elektronit ja positronit ovat annihiloituneet.

Paradoksi on nyt siinä, että vaikka hidut ovat tuhoutuneet annihilaatiossa, havaitsemme ne kuitenkin hitudetektorissa! What the frak?? Asiaa ei voi ymmärtää pelkästään hiukkaskuvan avulla, mutta aaltokuvakin on epätäydellinen sillä siinäkään ei ole mitään järkeä, että puoli elektronia vain tuhoutui annihilaatiossa (se “osa” joka meni haaraan A). Kvanttimekaniikan mukaan selitys on siinä, että annihilaatiota ja hitujen rekisteröitymistä interferometrissä ei kuitenkaan voida havaita yhtä aikaa. Mutta elektroni ja protoni jotenkin vuorovaikuttavat toistensa kanssa, joka tapauksessa. Tälle on keksitty ihan oma käsitekin “heikko mittaus” (weak measurement). Normaalisti jos kvanttimekaniikassa “kovan” mittauksen suorittaa kaksi kertaa (eikä päästä mittauksen kohdetta muuttumaan mittauksien välissä) niin tulos on aina sama. Heikon mittauksen tapauksessa tämä ei pädekään vaan tulos on mlemmissa tapauksissa yhä todennäköisyyksien sanelema juttu.

Hardy ja Kwiat selittää eräässä hauskassa paperissa “kovan” ja “heikon” mittauksen eroa sillä kun joku haluaisi testata uunissa olevan kakun tilaa joko “kovalla” menetelmällä eli avaamalla uuni ja maistamalla kakkua tai sitten “heikolla” menetelmällä eli raottamalla vain nopeasti uunia ja katsomalla onko kakkutaikina sopivasti kohonnut. Heikko mittaus on epätarkempi, mutta ainakaan kakku ei lässähdä uunin avaamisesta niin kuin romahtava aaltofunktio.

Alunalkaen Hardy keksi tämän paradoksin ajatuskokeeksi eikä aivan tämänlaista koejärjestelyä olla kyetty vielä tekemään. Mutta on olemassa joitakin valolla tehtyjä kokeita, jotka tuntuvat vahvistavan käsitystä, että kvanttimekaniikan ennuste pätisi Hardyn paradoksissa.

Exit cracks

Niin se aika vaan menee. Vasta tulin tänne Regensburgiin ja kohta tää nykynen homma on niinku tehty ja lähtö on edessä. Saksassa jatkuvuus ei ole ykkösenä prioriteettilistalla, joten jengiä heitetään ulos ja uutta viskataan sisään nopeeta tahtia. Parin lafkan kanssa on ollut keskusteluita jatkosta ja samojen mestojen kanssa on pian haastattelut. Asia selvinnee kuukauden sisällä. Kävi miten kävi, ainakin T:n kanssa viimein muutetaan saman katon alle kesän lopulla.

Pari paperia tästä keikasta jäänee käteen, kunhan ne saadaan viimeisteltyä. Ei mikään supertuottoisa vauhti, mutta laatu on nyt ollut maksimoitavana määrän sijaan. Näitä juttuja on hiottu, viilattu ja sorvattu niin, että niiden näkeminenkin aiheuttaa jo pahoinvointia. Kaikesta huolimatta pyrin luultavasti samaan jatkossakin koska tiedemaailma pursuaa keskinkertaisia papereita joita ei kaikkia ehdi lukee. Tämä siitä syystä, että paperien määrästä on tullut valuuttaa. Yksi sellanen pienen pienen edistysasekeleen sisältävä manuscript on juuri tuossa pöydällä odottamassa referointia. Koska kyseessä on PRL ja pieni vilkaisu tietokantaan paljastaa, että en ole ollut erityisen evil referee niin voipi olla, että tästä tulee tekijöille hylsy.

Ens viikolla on T:n valmistujaisnäyttelyn rakentelu ja meen Delftiin about viikoksi nikkaroimaan. Harvi vain, että tuo mun peukku on keskellä kämmentä. Iltaisin on ohjelmistossa viiden kilometrin lenkkejä T:n kanssa.

Olen saanut viimeisen parin vuoden aikana luultavasti muutaman mitokondrion lisää lihaksiini, koska pari tuntia fillarointia plus saman verran kiipeilyä kuuluu nykyään kategoriaan easy day. Kiipeilyssä taso seiska alkaa olla jo vakiokamaa, eikä enää teh suuri haaste. Uus Kona-fillari on toiminut myös erinomaisesti lukuunottamatta sitä, että levyjarrujen säätö on vähän hankalaa. Johonkin vois sitä vähän voimia koettaa tänä kesänä.Duunissa on myös suuniteltu porukassa Berchtesgadenin Alpeille menoa, mutta nuo kelit vois eka vähän parantua. Viime viikonloppuna päädyimme nolosti vaan biergarteniin. Huom. alkuperäinen biergarten-konsepti on vähän kuin puisto pöytineen jonne voi tuoda omat eväät ja birraa käydään sitten ostamassa tiskiltä. Feikkibiergartenit ovat vain anniskeluterasseja.

1. maratoni

Joskus pari vuotta sitten puolimaratonin jälkeen vannoin, että kokomaratonin juokseminen on hullujen hommaa. Kokeilinpa nyt kuitenkin sitten.

Maratoni ja puolimaratoni ovat täysin eriluonteisia lajeja. Syy on fysiologinen: lihasten ja aivojen ensisijainen energianlähde on glykogeenin muodossa olevat hiilihydraatit ja niitä on kroppaan varastoituneena vain noin 1500-3000 kilokalorin verran. Se riittää kyllä yleensä puolimaratonin juoksemiseen, mutta ei kokomaratoniin. Hiilarit loppuvat keskivertojuoksijalla noin 30 kilsan kohdalla ja sen jälkeen ottaakin ohraleipä. Elimistö saa vielä jonkin verran energiaa rasvan poltosta, mutta se on hyvin rajoitettu määrä. Käytännössä juokseminen muuttuu hitaaksi ja piinaavaksi helvetiksi. Tälle on oma termikin “hitting the wall“.

Olen joitakin kertoja törmännyt tuohon muuriin ja tiesin suurinpiirtein miltä se tuntuu. Viime vuonna kun hölkkäsin/scramblasin Zugspitzen huipulle nopeeta tahtia tankki tyhjeni huipun lähellä. Se ei ollut kuitenkaan iso ongelma, koska bratwurstistandille oli vain 10 minuutin matka. Muurin välttämiseksi on olemassa kaikenlaisia kikkoja. Treenaamalla pitkiä lenkkejä rasvan poltto muuttuu tehokkaammaksi ja kallisarvoista glykogeenia säästyy. Hiilihydraattitankkaus ennen juoksua täyttää tankin piripintaan. Yleensä matkan aikana on myös pakko juoda energiapitoisia ja helposti imeytyviä (isotonisia) juomia kompensoimaan energian kulutusta.

Juoksin Tonavaa pitkin pilvisessä kelissä, vähän alle 20 asteen lämpötilassa. Erittäin hyvä keli maratonille, ei liian kuuma, mutta vilukaan ei yllätä. Tein tosin yhden suuren virheen. Otin mukaan urheilujuomaa ja vähän glukoosia, mutta 25 kilsan jälkeen huomasin, että tuo urheilujuoma olikin jotain pirun light-versiota. Mainostettu 95 kcal ei ollutkaan per desi vaan per puolen litran pullo. Käytännössä se on tarpeeksi vain 700 metrin juoksuun mun painoisella äijällä. Tämän takia en pystynyt saamaan tuota kallisarvoista lisäenergiaa juoksemiseen. Ja niin sitten kävi, että noin 35 km kohdalla törmäsin tuohon pelättyyn muurin pää edellä. Mutta kun tuohon asti oltiin tultu niin ajattelin, että loppumatka mennään vaikka kontaten, jos ei muuten. Jotenkin vauhtia hidastamalla ja juoksutyyliä muuttamalla sain loput kilometrit kasaan. Aika oli tietenkin hirveen huono 4:58, tavoite oli 1/2 tuntia vähemmän. Mutta tulipa ny vähän juostua.

Ruokahalu kasvaa syödessä eli mitäs sit seuraavaksi. Ultra-trail du Mont Blanc? 166 km ja noin 10 km korkeuseroja.

Viimeinen sukkulalento

Perjantaiksi 8.7. on scheduloitu viimeinen avaruussukkulalento. Sukkulan on aikaki jäädä eläkkeelle, koska se perustuu vanhaan tekniikkaan ja käyttökustannukset ovat hyvin korkeat. Mun ikäluokan sukupolvi kasvoi kuitenkin sukkulalentoja (ja onnettomuuksia) katsoen. Muistan vieläkin pikkukoulussa Challenger-onnettomuuden jälkeen päivänavauksen, jossa asiaa tietenkin käsiteltiin.

Tässä Sciencen artikkelissa pohditaan lyhyesti sukkuloiden merkitystä tieteelle, vaikka sukkulaa ei suunniteltu ensisijaisesti tiedettä silmällä pitäen. Sukkula kuljetti kiertoradalle puoli tusinaa tiedesatelliitteja, korjasi Hubblea ja kuljetti tieteellisiä kokeita avaruusasemalle. Kritiikki koko sukkulaohjelmaa kohtaan on kuitenkin ollut kovaa. Sukkula ei lentänytkään avaruusbussin tavoin noin 20 kertaa vuodessa avaruusasemalle vaan lentojen lukumäärä oli keskimäärin alle viisi. 14 astronauttia on kuollut kahdessa onnettomuudessa. Sukkulaohjelman hintalappu on myös ollu todella korkea, noin $1.5 miljardia per lento. Tätä voi verrata siihen, että esimerkiksi Ariane 5 laukaisi pari vuotta sitten kaksi hyvin merkittävää tiedesatelliittia (Planckin ja Herschelin) noin kolmasosalla tästä hinnasta. Sukkula suunniteltiin uudelleenkäytettäväksi, mutta lopullinen versio ei oikeastaan ollut edes sitä, koska ulkoinen polttoainetankki ei ollut uudelleenkäytettävä. Voidaan myös sanoa, että samalla turvallisuudesta tingittiin, koska sukkulahan ratsastaa polttoainetankin selässä avaruuteen eikä sen kärjessä. Tämä altistaa sukkulan kaikelle romulle mitä raketista voi laukaisun yhteydessä irrota, mikä johti lopulta Columbian tuhoutumiseen. Voidaan kovasti spekuloida, että oltaisiinko Marsissa jo käyty jos koko sukkulaohjelma ei olisi syöny niin suurta osaa Nasan budjetista vuosikymmenien aikana.

On siis aika siirtyä eteenpäin ja ruvettava suunnitelemaan samalla myös uusia rakenttiteknologioita, joilla päästäisiin vähän pidemmälle kuin maan kiertoradalle. Bye bye Space Shuttle.

Kiipeilyonnettomuus

Olin toissaviikonloppuna kiipelemässä Itävallassa Kaisergebirgeen kuuluvalla Todtenkirchl vuorella kollegan kanssa. Iltapäivän lopulla päästiin huippuharjanteelle mutta kaverini oli pahasti dehydroitunut. Päätimme hätäratkaisuna laskeutua samaa reittiä kun olimme kiiveenneet, mikä oli jo sinänsä paha virhe, koska se yleensä tietää vain vaikeuksia vaikeilla reiteillä (tämä oli taso VI). Jo ensimmäisen abseilauksen jälkeen köysi oli jumissa ja yritin turhaan vapauttaa sitä. Olin tällöin mielenstäni prusik-solmulla kiinni köydessä, mutta jotain meni pieleen. Minulla ei ole tästä eteenpäin yhtään mitään muuta muistikuvaa lauantain tapahtumista.

Pelastusraportin mukaan tipuin noin 15 metriä. Kypärä meni aivan tohjoksi. Olin pitkään tajuttomana ja kaverini joutui tilaamaan helikopterikuljetuksen. Luultavasti tämä oli itsessään aika vaikea toimenpide pystysuorallla seinällä, mutta minut onnistuttiin lennättämään Kufsteinin sairaalaan ja pistettiin useamman rötgenin ja MRI:n läpi. Kun heräsin tajuttomuudesta Kufsteinin lääkärit korostivat, että minulla oli ollut perkuleesti onnea. MRI:n mukaan päässä oli jonkkun verran verenvuotoa, aivotärähdyksen kaverina aivoruhje, ja myöhemmin Regensburgissa havaittiin vielä diffuusi aksonivaurio.

Viimeinen kuva kamerasta. 400 metriä alempana Schneelochin lumet.

Lisäksi niskassa muutama nikama oli murtunut. Kuinkin olin hengissä eikä muita luita ollut hajalla. Jossain vaiheessa sain sen verran tajunnan tasoa takaisin, että pystyin soittamaan vaimolleni Tuulille, tosin kuulemma puhelussa ei ollut paljon päätä eikä häntää. Tuuli otti seuraavana päivänä junan Kufsteiniin ja on siitä lähtien ollut tukena ja seurana vuoteen vierellä ja hoitanut käytännön järjestelyt mitä en ole pystynyt hoitamaan. Kuulemma yritin soittaa saksassa viranomaisille puheluja ruotsiksi. Jossain vaiheessa poliisi soitti Kufsteinin osastolle ja kyseli tapahtumasta, mutta en voinut sanoa, muuta kuin, että en muista mitään itse onnettomuudesta, enkä kovin paljon päivistä onnettomuuden jälkeenkään.

Tuuli on ollut korvaamattomana tukena ja apuna paranemisen aikana. Hän joutui jättämään lopputyönäyttelyn siivouksen muiden harteille onnettomuuden takia ja cancellaamaan Suomen reissun. Toiveessa on nyt, että pääsisimme Suomeen syyskuussa jossain vaiheessa molemmat. Nyt se on myös päätetty: en enää kiipeile vuorilla, korkeintaan käyn moikkaan solissa lampaita ja murmeleita.

Tällä hetkellä (11 pvää tapahtuman jälkeen) olo on jo vähän parempi, mutta väsymys yhä piinaa aika usein, Lisäksi huimausta ja lyhytkestosen muistin vaikeuksia esiintyy vielä säännöllisesti. Lääkärien mukaan lopullinen toipuminen vie viikkoja tai kuukausia. Kiitos kaikille ystäville ja sukulaisille tuesta ja pakettilähetyksistäkin tämän aikana.